Part 5

-- Olen kai, vastasi Gunnar Sten koleasti polvistuessaan vuoteen viereen. -- Sähkötän heti isälleni, vaikk'en tiedä, onko siitä tuloksia.

-- Kiitos siitä! Olen siitä aina sinulle kiitollinen ja muistan rukouksissani.

Huoneessa vallitsi outo hiljaisuus; kuului vain kahden ihmislapsen sydämen sykintä ja levoton, puuskittainen hengitys. Tyttö tarttui nuorukaisen käteen ja loi häneen pitkän, rukoilevan katseen.

-- Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.

-- Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa, sinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.

-- Minä annan sen sinulle takaisin.

-- Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.

X.

Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään. Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi, mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.

Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.

-- Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään tulosta? Olisi hauska tietää?

Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar tahtonut.

Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista, mutta sittenkin hänen täytyi vastata:

-- Ei, nyt se on liian myöhäistä, -- minun olisi pitänyt kelvata sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin...

Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön naurettavaksi ja alhaiseksi.

Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.

"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin tahansa..."

Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.

Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.

Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.

-- Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin vilutautisen.

-- Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. -- Tästä tulee hyvä, oikein hyvä.

* * * * *

-- Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä auringottomana, kohmeloisena aamuna.

Yhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä rappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja toveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli kernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut, alkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen seuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.

-- Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.

-- Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.

-- Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin juovuksissa ja silmät verestivät. -- Mutta sinä olet kuitenkin rehellinen ja sinulla on sydän.

Gunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän, se kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat asiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja laskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan juokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä häntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa kättä sivuuttaa.

-- Anna sinä niille, sanottiin, -- eläviin kuviin ne sen kuitenkin kulettavat.

-- Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei kai se nautinto ole niille liikaa.

Hän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa eikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos hän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi kätensä heitä kohden. "Olkaa armeliaita minua kohtaan." Silloin oli kaikki niinkuin olla pitikin.

Joskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta olla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti herkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä kyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja päätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut muuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa peittää kaikki.

Toisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken yläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia vastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat katselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi itsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin vaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän vaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.

-- Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. -- Minä määrään teille lepoa.

-- Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. -- Minun koko elämänihän on yhtä ainoata lepohetkeä.

-- Vai niin, hymähti suuri lääkäri. -- Tehkää sitten työtä, mitä työtä tahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein kaikista luoduista. Saatteko unta?

-- Aina asianhaarain mukaan.

Suuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.

-- Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. -- Alkaaksenne on olemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne keksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en tällä kertaa voi antaa.

Gunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt. Väliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja työn tuottamaa raukeutta jäseniinsä.

Ajatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Muutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.

XI.

Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän tuoksahti jo kaukaa väkeville.

Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää alenevaa arvoaan.

-- Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.

Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, -- suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos, kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä. Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan ja yksinomaan Margit Malmiin.

Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus eräissä rajoitetuissa suhteissa.

-- Vai niin, vastasi hän siis viileästi. -- No, kyllä on jo aikakin. Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?

-- Kaikenlaisella... hm. Ymmärräthän ajan.

Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän neuvoi:

-- Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät pois.

Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään kysymyksiä.

-- Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, -- voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.

Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.

Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi paikallaan.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, -- sillä itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.

-- Mm... mm... Tokkohan sentään... Minulla on sentään aina jotakin...

-- Kaikkea muuta paitsi voimaa.

-- Mm... mm... Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä elän siksi, että minulla on siihen varoja... Ettäs tiedät.

Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista, entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja viattomuuden sijaan.

Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.

Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko autiudentunne otti väistyäkseen.

Vai niin, -- Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.

-- Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen, nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään, ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.

... Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin... Hänellä olisi vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti... Hänet valittaisiin kaupunginvaltuustoon... No niin... jaa...

Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia. Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään oppia.

-- Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.

Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.

Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan, rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen seteleitä, -- voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti, löi sydän odotuksesta levottomana.

Niin, ja -- minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?

Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada siedettävästi kulumaan.

Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.

Hm... Sonja Tsherkassova...

Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.

Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä ja se viihdytti.

XII.

Gunnar Sten laski, paljonko hänellä vielä oli varoja jäljellä, ja hän oli tarkastukseen tyytyväinen. Oikeastaan se oli vastenmielinen ja ilkeä toimitus, mutta sen täytyi tapahtua. Hän ei ollut pitänyt mitään lukua menoistaan, mutta kun hän nyt oli tarkastuksen toimittanut, tunsi hän vastenmielistä tyydytyksentunnetta. _Siinä_ suhteessa ei siis kuilu vielä ollut jalkain juuressa. Ajan kuluessa kuluisi tietysti vielä jäännöskin, -- _mihin_, sitä hän ei ruvennut harkitsemaan -- eikä Gunnar Sten erikoisella kauhulla ajatellut hetkeä, jolloin tulisi antamaan pois viimeisen penninsä. Silloin tulisi tapahtumaan jotakin ratkaisevaa, se oli selvää, mutta siihen mennessä saattoi myöskin tapahtua jotakin yhtä ratkaisevaa.

Hän oli jo päästänyt kaikki käsistään, antoi päivän mennä ja toisen tulla, eikä vaivautunut ajattelemaan asioita sen enempää.

Eikähän se mitään olisi hyödyttänytkään.

Huomaamatta, kuinka oli siihen tilaan joutunut, alkoi hän juoda. Ennen oli hän juonut seurassa, nyt piti hän yksinäisyyttä parempana. Hän sai antaa ajatuksensa olla rauhassa, antaa niiden rakentaa linnoja ja tuulentupia ja taas hajoittaa ne, minkään syrjäisen seikan niihin vaikuttamatta. Ehkäpä hän jostakin humalasta oli löytävä sen kiinnekohdan, jota turhaan etsi.

Toverit rypistivät kulmiaan ja miettivät, pyrkiäkö seuraan vai pysyäkö kokonaan erillään. Naiset vaistosivat, että joku merkillinen loppuunpalamisprosessi on käymässä, ja alkoivat yhä enemmän lähetä häntä. Gunnar Sten huomasi kaiken niinkuin läpi sumun, hänellä oli sydäntä ja hyvä sana kaikille: "Tulkaa ja nauttikaa! Mutta kun on mennäkseen niin menköön."

-- Se on vain eräs väliaste, saat nähdä, sanoi Nurmelainen.

-- Taloudellinen dekadenssi alkaa, hymähti Einar Malm karusti. -- Muutaman vuoden kuluttua hän myy kellonsa ja vie hännystakkinsa panttilaitokseen.

-- Varjelkoon! huudahti Nurmelainen.

Ja molemmat surivat, sillä molemmat pitivät Gunnar Stenistä. Heidän silmiensä edessä syöksyi mies suinpäin turmiotaan kohden, eikä kumpikaan voinut sitä estää.

Gunnar Stenin ansioluettelo kasvoi. Hänen ympärilleen ryhmittyi kirjailijoita, jotka eivät saaneet kustantajaa, ja taiteilijoita, joiden taulut jury ilman muuta pani syrjään. Elämä muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi pyörteeksi, josta hän vaivoin erotti itsensä. Kauanko tätä tulisi kestämään, kauanko?

Hän vietteli palvelijattarensa ja päätti mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli hänen velvollisuutensa, sillä suhteesta tulisi olemaan seurauksia. Hän oli sitäpaitsi hyvä ihminen, vaikka häneltä puuttui sivistystä.

Einar Malm joutui ymmälle, kun kuuli tämän.

-- Sinun tarvitsee vain nähdä hänen syövän, niin rakkautesi pakenee ikkunasta ulos, sanoi hän, mutta mietti sittenkin asiaa vakavasti.

-- Tässä ei olekaan kysymys mistään rakkaudesta, vaan velvollisuudesta, vastasi Gunnar Sten kiinteästi.

-- Sitten sinun on paras perustaa haaremi, sillä sellainen suhde velvoittaa aina, olipa sillä seurauksia tai ei, huomautti Einar Malm kuivahkosti, mutta ajatteli edelleenkin asiaa. Kukapa osasi sanoa, eikö avioliitto voisi olla pelastukseksi. Saisi edes jotakin vakinaista mietittävää.

Gunnar Sten värähti, ja hänen ajatuksensa lensivät väkisinkin erääseen Eeva Pääskylään tai Leivoseen ja sitten muutamiin muihin. Maailma kävi kirjavaksi hänen silmissään.

Einar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti oman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat kalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä nautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti Nurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan -- mitäpä se muuta voi olla -- mielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja hänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar Sten ja piika -- yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta jaksanut sitä sulattaa.

-- Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. -- Etkö ymmärrä? Minä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.

-- Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. -- Häntä ja monta muuta.

Ei, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian niin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti ennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.

Viimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena ja nainen tuli entiseen paikkaansa.

Margit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.

-- Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. -- Ei kannata, ei tosiaankaan kannata.

-- Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.

Siihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen terveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta olisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten itsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin ja kaikki olisi ohi.

Sillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei päästä minnekään.

XIII.

Kuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä täydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.

Tarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi oikealle, valoisalle tolalle.

Hän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai millainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan määrittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva ulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei edes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli kestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko hänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se vain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan oli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin ja sillä hyvä.

Gunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän oli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti, johon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli täydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen sielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi kaihoksi.

Rientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui eteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja odottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin kiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.

Isä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus hänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti mahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että ajatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli vastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella. Isä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään yhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen kanssa tehnyt "ajattelemattomuuden" tai ei, hänen kohtalonsa olisi kaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi tuntua vallan luonnolliselta.

Gunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin pukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä katuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin häneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa tai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika siitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja tunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen pyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja korkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli luonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat kiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar Stenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja avuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt rinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja sitten kuivunut.

Eikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja vastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja hän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.

Hän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli itkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.

Niin, -- ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä, vuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen kaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan rauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.

Gunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee eräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi, sillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja hätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä ajatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään tavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa vastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee häntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua häntä nähdä eikä puhutella.

Vuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä vuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään erityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa yltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden puoliuteliaan katseen ympärilleen.

-- Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. -- Luulisihan täällä...

Sitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen vielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella tuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen tulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

-- No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä hiljaisuuden.

Gunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen läsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan lähemmäksi tuolin reunaa.

-- Mitenkäpä ne... vastaa hän. -- Siinähän ne...

-- Hm... Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät tästä.

Gunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa vuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.