Part 4

Eikä hän mennyt tyttöä vastaan.

-- Gunnar!

Nuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi vastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.

-- Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!

Se suuri kylmyys, jota hän oli kokoamalla koonnut, alkoi arveluttavasti pettää. Hän tunsi, että tarvittiin vain kolmas samansuuntainen kysymys ja kaikki sulaisi.

Mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Tyttö loi tyytymättömän katseen ensin häneen, sitten ympäri huonetta ja pyörähti vallattomasti kantapäällään.

-- En todellakaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, sanoi hän.

-- Istu, ole hyvä!

Hän oli saavuttanut takaisin sen, minkä oli menettänyt, muisti kohtauksen Malmin portilla, ja samalla kuin hänen sisässään alkoi kiehua, sai hän itsensä pakotetuksi puhumaan tyynesti ja kylmästi.

-- Sano minulle, Margit, kysyi hän askaroiden paperiveitsen kanssa, eikö tämä ala jo sinuakin kyllästyttää?

Tytön kauniit silmät saivat säikähtyneen ilmeen ja väri hänen kasvoillaan muuttui.

-- Mitä sinä tarkoitat? huudahti hän.

-- Sano minulle, eikö joku toinen ehkä tarvitse paremmin rakkauttasi ja huolenpitoasi kuin minä, jatkoi Gunnar Sten äskeiseen tapaansa.

Nyt Margit Malm tajusi kaikki. Hänen kauniille kasvoilleen tulee tuskastunut ilme ja silmiin nousevat kyyneleet, vaikka hän kaikin voimin taistelee niitä vastaan.

-- Luulen, ettei meidän kesken tarvita salaviittauksia, Gunnar, sanoi hän hiljaa. -- Puheesi tarkoittaa Nurmelaista. Eikö totta?

-- Totta, vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. -- Suuteleminen esimerkiksi on itsessään varsin pieni ja viaton toimitus, mutt'en pidä niiden jakamista kaduilla soveliaana. Nurmelainen on kyllä sellaiseen harjaantunut, mutta ymmärtääkseni sekä sinun että minun tavat sotivat sitä vastaan. Eikö sekin ole totta?

Tyttö puraisi huultaan ja hänen silmissään näkyi välähdys.

-- Sinä olet aivan oikeassa, vastasi hän pakotetun terävästi.

-- Me voimme siis jättää tämän asian päiväjärjestyksestä, jatkoi nuorukainen. -- Ilmoitan väistyväni.

-- Kenen tieltä?

-- Nurmelaisen.

-- Gunnar!

-- Niin.

-- Gunnar, sinä petät itseäsi, virkkoi tyttö hiljaa, tarttuen hänen käteensä, jota ei nuorukainen yrittänytkään vetää pois. -- Tietämäsi, joko kuulemasi tai näkemäsi, on kyllä totta, mutta sinä et ole mitään menettänyt. _Minä_ en ole häntä suudellut.

-- Minun mielenkiintoni herää. Jatka.

-- Nyt sinä olet ilkeä, Gunnar. Hän tuli minua vastaan eilen, ja minä lähdin hänen kanssaan. Oliko siinä mitään pahaa?

-- Ei kai.

-- Ei minunkaan tietääkseni. Sinä tiedät kyllä Nurmelaisen. Eihän sillä raukalla ole tietoa kodista, liekö paljon vanhemmistakaan, elää vain päivästä toiseen, lukee -- sen minkä lukee -- ja elää. Eikö niin ole?

-- On.

-- Häntä suvaitaan, mutta ei mitään muuta, ja siksi hän on tullut sellaiseksi kuin on.

-- Sinä näyt olevan suuri ihmistuntija.

-- Hän sanoi, että varmaan hänen luottonsa kasvaisi, kun minä suvaitsisin kulkea hänen kanssaan kadun välin tai pari. Minulla ei ollut muutakana tekemistä, minä suostuin, eikä minun syytäni ole, että se venyi pari, kolme tuntia. Sinä voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voinut olla tiedustelematta hänen olosuhteitaan -- niin, Gunnar, ne eivät todellakaan ole kehuttavat. Sen kyllä tiedät. Hän avasi minulle sydämensä ja minut valtasi suuri sääli, että hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta, että joku häntä kuunteli. Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan yhtään vakavaa sanaa? Viime aikoina tuskin koskaan. Mutta eilen hän oli ihminen, viimeiseen asti säälittävä ihminen. Hän puhui ja puhui, minä kuuntelin. Ja kun päädyttiin ovellemme, lausui hän alati olevansa kiitollinen siitä illasta. Hän pyysi saada suudella kättäni ja sanoi, että sinä, jos sen tietäisit, -- et sitä pitäisi pahana. Oliko tuo mikään pyyntö? Koirakin nuoleskelee kättä, joka sitä lyö. Hän ei koskaan enää luvannut tulla tielleni, tämä riitti hänelle yllinkyllin. Itse ojensin hänelle huuleni. Uskoin, että se merkitsi hänelle jotakin, -- minulle se merkitsi almua eikä mitään muuta. Tai oikeastaan sinulle, sillä sinunhan on kaikki...

Tyttö pysähtyi hetkeksi. Sitten hän jatkoi:

-- Aioin tänään tulla sen kertomaan sinulle, mutta kirjelippusi ehti aikaisemmin. Raukka on saanut almunsa ja on iloinen, raukka saa mennä. Sitä sinä häneltä et kadehdi, ja toiselta puolen ei minunkaan kunniani riipu yhdestä suudelmasta. Sen voin antaa kerjäläispojalle kadulla, enkä tule rahtuakaan sen huonommaksi. Minä voin katsoa sinua suoraan silmiin senjälkeen, sillä mitään, mikä sinulle kuuluu, ei ole varastettu. Sinähän ymmärrät tämän, Gunnar?

-- Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla... Minulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.

-- Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö nöyrästi.

Gunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja tuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja poskilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä taistelua.

-- Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. -- Mutta minä en voi, en voi..

-- Et voi! -- Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen. -- Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan sinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes aavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano, Gunnar, etkö pidä minusta?

-- Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. -- Ymmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta...

-- Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.

-- Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika äkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. -- Minä en voi sulattaa kaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois...

Tyttö ratkesi katkeraan itkuun.

-- Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. -- Näinkö sinä hylkäät kaiken sen, minkä sinulle annan?

Nuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja sormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.

-- Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on auttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika...

-- Aika! Mitä sinä puhut ajasta... Sinä tulet vielä tätä katkerasti katumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja minä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.

Jossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä rakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta täyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun sulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo toteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva taas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.

-- Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan tummentaessa hänen kasvonsa. -- Sinä olit minulle niin paljon...

-- Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä kerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.

Gunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet huulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja sulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle kadulle.

Iltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet suonenvedontapaisesti nyrkissä.

-- Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet menetellyt helvetin väärin.

-- Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.

-- Olen. Molemmilta tahoilta. Ja tiedätkö, mitä sinulle annan?

Einar Malm oli kiihtynyt. Ennenkuin Gunnar Sten aavistikaan, mistä oli kysymys, kuuli hän kovan läjähdyksen ja tunsi poskensa kirvelevän. Mutta nyt tapahtui, mitä Einar Malm kaikkein vähimmin oli odottanut. Siivo ja hieno Gunnar Sten hypähti kuin ammuttu ylös, ja ennenkuin toinen aavistikaan, sai hän sellaisen korvapuustin, että menetti tasapainonsa ja horjahti lattialle.

Silmänräpäyksen katselivat nuorukaiset toisiaan kasvot kalpeina ja silmät säkenöiden, silmänräpäyksen ajan näytti epätietoiselta, millaiseksi tilanne tulisi muodostumaan, mutta viimein ojensi Einar Malm kätensä.

-- Me olemme molemmat väärässä, sanoi hän. -- Jos eroamme, erotkaamme ystävinä.

Gunnar Stenin oli vaikea pidättää liikutustaan.

-- Älkäämme erotko, vastasi hän. -- Mutta en voinut tehdä muutakaan.

-- Sisareni rakasti sinua jo vuosia sitten, jatkoi Einar Malm, -- ja tekee sitä vieläkin. Mutta myönnän minäkin, että eilisiltainen tilanne on vaikeasti ymmärrettävä. No, mitäpä siitä. Itsekukin vastatkoon viuluistaan.

VIII.

-- Kun olisi oikein köyhä!

Einar Malm nosti katseensa Gunnar Steniin, jonka kasvoille auringonsäteet lankesivat kapakan tummenneiden uudinten läpi, ja herkesi piirtelemästä sormenpäällään tarkoituksettomia ja näkymättömiä kuvioita pöytäliinalle.

-- Huokauksesi on itserakas, ja sitä voisi pitää kokettina, sanoi hän, mutta tunnen, että sanasi ovat vilpittömät. Kun olisi köyhä! Herranen aika -- siksi pääset kädenkäänteessä, jos tahdot. Ja ellen laske väärin, tulee sinusta se ennemmin tai myöhemmin, jos vain jatkat samaa menoa kuin nyt. Minä ja monet muut autamme sinua voimiemme mukaan.

-- Katso, jatkoi Gunnar Sten, täyttäen lasit, -- minulla ei ole mitään kiinnekohtaa elämässä, ei yhtään mitään. Mutta jos olisin köyhä, olisi minun pakko tehdä työtä...

-- Sinä et tekisi työtä, vaan velkaa, keskeytti Einar Malm karusti. -- voidaksesi jatkaa, kuten olet aloittanut.

-- Ihmiset, jotka käyvät jokapäiväistä taistelua olemassaolon puolesta, ovat onnettomuudessaankin onnellisia. Heillä on sentään jotakin voitettavaa ja jotakin, jonka puolesta elää.

-- Tyhmyyksiä, naurahti Einar Malm. Kaikilla ihmisillä on voitettavaa. Jos sinulla olisi lahjoja, voisi sinusta tulla taiteilija. Mutta sinulla ei ole lahjoja, sinä olet auttamaton nolla. Sinä otat vastaan ja sinä tunnet, mutta sinä et osaa välittää. Pahastutko?

-- En, virkahti Gunnar Sten masentuneesti. Jatka vaan.

-- Jos sinä olisit oikea mies, niin tarttuisit kiinni edes johonkin, mihin tahansa. Vaikka hakkaisit kiviä kallioilla. Se olisi jotakin, se olisi miehuutta. Mutta sinä olet liiaksi hienohermoinen sellaiseen, ja siitä syystä sinä olet tuomittu menemään jollakin tavoin rappiolle. Sinä haaveksit, uneksit vain -- kaikki menee menoaan, ja jonakin kauniina tai rumana päivänä sinä huomaat, ettet ole mitään, ettei sinusta ole mihinkään ja ettei sinusta tule mitään. Enhän minäkään ole mikään esimerkki, mutta minä olen sinun hyvä ystäväsi ja tunnen tarvetta sanoa sinulle tämän kaiken, että sitten tiedät. Kiitä Luojaasi, ettet ole köyhä. Jos niin olisi, kuuluisit niihin, jotka tarkoituksettomasti tuhlaavat toisten omaisuutta.

Päivä ei ollut vielä ehtinyt puoleen, aurinko paistoi paahtavasti huoneeseen, mutta mieliala pysyi autiona ja alakuloisena. Gunnar Stenin kasvolihakset nytkähtelivät, ja viimein hänen silmänsä kostuivat.

-- Nyt näet sen, lausui Einar Malm tunteettomasti, nähdessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. -- Nyt näet itsekin! Sen sijaan, että kiroaisit, löisit nyrkkisi pöytään ja sanoisit: kyllä minä näytän, nousevat silmiisi vedet. Saakeli vie!

Einar Malm joi äkeissään lasinsa pohjaan.

-- Ei, jatkoi hän sitten. -- Tämä ei käy. Kuten jo sanoin ja itsekin syvästi tunnen, en minäkään ole mikään kukkanen ja kruunu, mutta minulla on terveet vaistot. Vuoden tai parin kuluttua olen suorittanut tutkintoni ja istun pöydän takana. Minulla on tilaisuus tuntea työn iloa -- niin vastenmieliseltä kuin itse työ toisinaan tuntuukin. Maljasi, koska tässä nyt kerran istumme ja mietimme.

Gunnar Sten ei voinut vastata mitään, hän tunsi, että ystävänsä sanat olivat puhtainta totuutta ja että ne syöksivät hänet pohjattomaan kuiluun.

-- Naismaailmassa, kuuli hän taas Einar Malmin äänen, -- herätät sinä huomiota. Kai olet sen itsekin huomannut. Sinä olet onneton ja siis mielenkiintoinen, sinä olet varakas ja tarpeeksi hyvän näköinen, kaikki he tuntevat halua olla sinulle jotakin, lohduttaa sinua ja hyväillä sinua niinkuin hyväillään pientä lasta, joka itkee, tai tarpeettomasti, niinkuin monet nuoleskelevat sylikoiraa. Onhan siinä edes jotakin.

Tällaisena Gunnar Sten ei koskaan ennen ollut nähnyt Einar Malmia, ja samalla kertaa kuin hän tunsi häntä kohtaan vihaa ja pelkoa, tunsi hän myöskin vain osaksi tajuttavaa kiitollisuutta.

Illalla hän löysi itsensä ajurinrattailta.

-- Hän sanoo, ettei minusta tule mitään, mutisi hän itsekseen, mutta minä näytän, että tulee, tulee totisesti.

-- Minne ajetaan? kysyi ajuri.

-- Minne tahansa, minulla ei ole vielä halua nousta. Ajakaa te vaan, kyllä minä maksan.

-- Niin... niinpä kai...

Ja kumipyöräiset rattaat kolahtelivat pehmeästi eteenpäin pitkin hämäriä, puoliautioita katuja ja tuudittivat ajettavan uneen. Passipoliisit pyörähtivät katsomaan, mutta nähdessään, ettei vaarallisempaa ollut tekeillä, antoivat he ajurin mennä menojaan.

Ajuri lykkäsi hiljaa Gunnar Steniä rintaan.

-- Herra, kuiskasi hän tuttavallisesti. Tuossa kulkee nätti tyttö ja katselee niin kiinteästi: Käsketäänkö ajelemaan.

Gunnar Sten havahtui ja aukaisi silmänsä.

-- Käskekää vaan, sanoi hän tuntien omituista pelkoa ja ennakkonautintoa.

Nuorukaisen viereen istahti hentovartaloinen olento, joka tuoksui puuterille ja hajuvedelle. Kasvot näyttivät hämärässä melkein kauniilta.

-- Ajakaa, sanoi Gunnar Sten ajurille ja tytöltä hän kysyi:

-- Mikä teidän nimenne on?

-- Eeva.

Tämä tuntui Gunnar Stenistä omituiselta esittelyltä.

-- Tarkoitan sukunimeä, selitti hän.

Nainen empi hetken, ennenkuin vastasi:

-- Pääskynen.

-- Siis Eeva Pääskynen, jupisi Gunnar Sten laskuhumalassaan, ja ajurinrattaat kiitivät nyt nopeasti eteenpäin. Ajuri nähtävästi tahtoi mahdollisimman pian päästä erilleen tarkoituksettomasti ympäri kaupunkia ajelevasta, hyvin puetusta herrasmiehestä.

Oli määrätty, että tämä kadulta löydetty nainen tulisi opettamaan Gunnar Stenille eräitä elämän nautintoja, joista hänellä tähän saakka oli ollut jonkunlainen varma vaisto ja aavistus, mutta joihin hän itse asiassa oli pelännyt ryhtyä.

IX.

Gunnar Sten ajatteli sumuisesti eilistä päivää, Einar Malmin profeetallisia sanoja ja kulunutta yötä, sumuisesti, sillä hänen aivonsa toimivat veltosti ja aivan kuin jossakin kaukana, ja ruumiillisesti hän tunsi suunnatonta väsymystä ja raukeutta.

Nainen oli vaatinut rahaa ja hän oli antanut ja käskenyt tulla uudelleen.

Niin, -- se kai on tapa, olihan hän sen kuullut ja eikö hän ollut tovereille joskus lainannutkin samaan, peitetysti ilmoitettuun tarkoitukseen.

Mitä hän oli tehnyt?

Ensiksi hänet valtasi suuri häpeäntunne, hän ei kehdannut katsoa silmiin edes omaa palvelustyttöään. Jos hän menisi kadulle, niin ihmiset katselisivat häntä: "Tuossa nyt menee se Gunnar Sten... hm..." Jotakin oli tapahtunut, jotakin huumaavaa, synnillistä -- tämä sana sopi oikein erikoisesti --, jotakin suloista ja iljettävän rumaa.

"Kyllä kai herra voi viisikymmentä markkaa antaa..."

Iljettävää, viimeiseen asti iljettävää. Hän häpesi katsoa itseään peilissäkin, oli sanottu, että kasvoihin tulisi jälki, joku merkki silmiin...

Palvelustyttö toi kahvia, asetti tarjottimen hänen eteensä pöydälle ja poistui. Gunnar Sten loi häneen katseensa, kun hän meni ja huomasi, että hän oli täyteläinen ja pyöreä ja että hänen vartalonsa notkahteli viekoittelevasti. Sitä hän ei ollut ennen pannut merkille.

Väkisinkin hänen ajatuksensa taas palasivat yöhön. Häpeäntunne ei ottanut poistuakseen, mutta nyt siihen liittyi jotakin muuta, tietoisuus jostakin ja varmuus jostakin, jostakin tähän asti verhon taakse kätketystä, jota oli ajateltu vain salaa ja josta oli puhuttu vain kuiskailemalla. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sydän alkoi lyödä nopeassa, levottomassa tahdissa, veri kuohua suonissa. Vai sitä se oli, vai sellaista se oli, hän, Gunnar Sten, tiesi sen. Ja vähitellen hänen mieleensä meni ylpeä uhma, niinkuin miehellä, joka on saavuttanut suuren voiton. Tulkoot nyt, tulkoot kaikki!

Hänen ajatuksensa lensivät kotiin, ja hän jäähtyi hiukan.

-- Minäkin, ajatteli hän katkerasti, olen samanlaisen toimituksen tulos. -- Minua ei ole ehkä ajateltukaan saada aikaan, mutta minä synnyin kuitenkin, sattumalta Gunnar Steniksi, joka jo kehdossa oli rikas ja jolle tulevaisuus hymyili jo silloin, kun en vielä osannut puhuakaan. Ja tässä minä nyt olen... maanpaossa. Olen tehnyt huonosti ja olen nautinnon tulos, mutta minua ei sentään ole voitu kokonaan masentaa siksi, että olen C.P.F. Stenin hetken nautinnon laillinen tulos.

-- Häpeä, kurja! huusi joku ääni hänen sisässään. -- Näinkö sinä ajattelet äitiäsi, joka sinut kantoi ja synnytti!

Hän tunsi punastuvansa; oli kuin joku olisi lyönyt häntä korville, ja hän tuli hempeämieliseksi.

-- Äitini, sanoi hän lempeästi, -- rakas, pieni, vaalea äitini -- häntä ei enää ole. Jos hän olisikin, niin en istuisi nyt tässä...

Taas nousivat hänen silmiinsä kyyneleet, mutta hän ei hävennyt niitä ollenkaan. Hän ryhtyi ajattelemaan aikoja, jolloin hän kädet ristissä, silloin kun Stenien talossa oli suuri hiljaisuus, oli hokenut: Isä meidän...

Senjälkeen ei kukaan ollut hänen kanssaan lukenut rukouksia. Hän vaipui ajatuksiinsa, ja hänen mielensä täytti korkea hartaus niinkuin silloin kerran kirkossa ja silloin kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun.

Margit Malm -- hänen ajatuksensa laskeutuivat taas -- eikö hän ollut sanonut: Sinun on kaikki, ota!

Hänen sydämensä alkoi jälleen levottomasti sykkiä. Nyt hän ymmärsi. Mutta Margit oli antanut Nurmelaisen suudella itseään... Helvetillinen kuva, josta hän ei voinut vapautua.

Suudellut Nurmelaista! Olihan se vain ulkokohtaista, sydän ei ollut siinä mukana. Yhtä hyvin hän olisi voinut suudella kivimuuria tai hevosta. Järjellisesti ajatellen: mitä pahaa siinä on?

-- Entä mitä teit itse viime yönä? kysyi omatunto.

-- Kostettu! riemuitsi mieli. -- Sekin oli vain ulkokohtaista.

Ja tuo suuri uhkamielisyys palasi uudelleen. Hän ei voinut pysyä edes paikoillaan, hän nousi ja alkoi kiivain askelin mitellä huonetta nurkasta nurkkaan.

Tässä mielentilassa hän oli, kun Elsa Alm tuli häntä tapaamaan.

Kun palvelija mainitsi tulijan nimen, oli vähällä, ettei Gunnar Sten kieltäytynyt häntä vastaanottamasta, mutta äkkiä hän tajusi vihaavansa tyttöä ja tunsi tarvetta jollakin tavalla tuoda sen ilmi.

-- Minulla olisi tärkeää asiaa sinulle, Gunnar, lausui tyttö, hätäisesti istuutuen ja luoden nopean, tutkivan katseen ympärilleen.

-- Arvaan sen, vastasi nuorukainen, tuntien sydämensä ja nauttien jo ennakolta vastauksesta, minkä tulisi antamaan. -- Arvaan sen, sillä muuten tuskin olisit tänne tullut.

Tyttö oli tavattoman kalpea; näki, että hän oli sekä tilapäisesti säikähtynyt että jatkuvasti riutunut, mutta hänen kasvoistaan kuvastui nyt ehkä vielä enemmän kuin ennen hänen hillitty, kalpea kauneutensa. Gunnar Sten huomasi tarkastelevansa häntä, ja entistä kirkkaammin välähti hänen mieleensä muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan.

-- Sinulla oli jotakin asiaa? kysyi hän, kun äänettömyyttä oli kestänyt pitkän aikaa.

Tyttö hätkähti, sillä kysymys oli singahtanut kuin leimaus kirkkaalta taivaalta. Hän oli muutenkin väsynyt, nyt hänen huulensa alkoivat vavista, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Puhuminen, varsinkin kun kiirehdittiin, tuotti hänelle kuitenkin vaikeuksia.

-- Se asia? kysyi Gunnar Sten toistamiseen.

-- Sinulla näkyy olevan kovin kiire suoriutumaan minusta, vastasi tyttö hymykuoppasten ilmestyessä hänen poskilleen.

-- Tunnen itseni vieläkin heikoksi sinun suhteesi, selitti nuorukainen leikitellen ja kummastui itsekin kylmäverisyyttään, -- enkä tahtoisi antaa aihetta uusiin kohtauksiin.

-- Niin, asia on yksinkertaisesti vain taloudellista laatua, sanoi tyttö, voittaen mielenmalttinsa ja saaden ääneensä kylmähkön soinnun, jonka Gunnar Sten niin hyvin tunsi. -- Se koskee isääni.

-- Varjelkoon, jos ymmärrän tavuakaan siitä, mitä tarkoitat! huudahti Gunnar Sten, rypistäen kulmiaan.

-- Olen ottanut tämän askeleen pitkän sisällisen taistelun jälkeen, peläten, että käsittäisit minut väärin.

-- Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset mahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.

Gunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön menettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään hyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja siihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli nöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli täällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar Stenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.

-- Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö arastellen.

-- Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. -- Vanhoilla sotaherroilla, kuten isäsi, onkin usein huonot asiat.

-- Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. -- Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo saamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?

Nuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä välähtivät.

-- En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. -- Isäni asioista en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin suuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?

Tyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.

-- Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän saisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.

-- Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.

Asema tuntui Gunnar Stenistä piinalliselta ja nololta. Hän ei voinut pitää Elsa Almia enää edes vertaisenaan, siksi naurettavaksi oli tämä käynti hänet tehnyt. Tyttö huomasi tämän itsekin, sillä hänen epävarmuutensa kävi vielä silmiinpistävämmäksi ja hän punastui häpeästä katsahtaessaan nuorukaiseen.

-- Tämä käynti on sinusta ehkä naurettava ja myönnän sen itsekin, puhkesi hän puhumaan ponnistaen kaikki voimansa, mutta minä tiedän, että isäsi ajattelee sinua huolella ja hellyydellä, ettei hän sinulta mitään kiellä ja että kaikki tämä on Malmien taholta lähtenyttä...

Gunnar Stenin valtasi eräänlainen lämpö.

Kauppaneuvos Sten oli rangaissut poikaansa, mutta sitä hän ei kärsinyt, että muut häneen sattuivat. Varmaan oli hän Malmien kautta kuullut, miten Elsa Alm oli häneen suhtautunut. Sten on sentään aina Sten. Ja isä ajatteli häntä huolella ja hellyydellä.

Mutta kun hän sitten taas loi silmänsä levottomana istuvaan tyttöön, meni häneen viileä kylmyys. Hän tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ja tarkastuksen tulos oli kyynillinen: liian kapea lanteiltaan. Kuka näin oli sanonut ja kenestä, sitä hän ei voinut muistaa.

-- Mitä tahtoisit minua tekemään? kysyi hän ajatuksettomasti.

Tyttö ei vastannut mitään, ja hetken mietittyään nuorukainen jatkoi:

-- Rahaa minulla ei ole enempää kuin mitä itse tarvitsen, enkä ole halukas siitä luopumaan.

Kuullessaan sanan "raha" tyttö vavahti koko ruumiiltaan.

-- Ei, huudahti hän torjuen, siitä ei ole kysymys.

-- Mistä sitten?

Ja Gunnar Sten tunsi tarvetta antaa kertakaikkisen iskun, kun hän heti äkillisen kysymyksensä jälkeen jatkoi:

-- Köyhät saavat tyytyä siihen, mitä tarjotaan.

Tämä oli jo liikaa. Tyttö parkaisi tuskasta ja vaipui lattiaan. Gunnar Sten oli ollut raaka, hän tunsi sen, mutta hän oli saanut kostaa ja hetkisen hän sanattomasti riemuitsi kostostaan. Mutta kun hän näki hennon ruumiin viruvan lattialla, muuttui hänen hekumoiva kostontunteensa äkkiä kaikkivoittavaksi hellyydeksi ja sääliksi, silmänräpäykseksi muuttui Elsa Alm jälleen siksi, mikä hän oli ollutkin; hän kumartui tytön yli, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sohvaan suudellen hänen valkeaa otsaansa.

-- Anna anteeksi, Elsa, kuiskasi hän. -- Minä olen saanut takiasi niin paljon kärsiä enkä tiennyt mitä sanoin...

Tyttö puristi häntä lujasti itseään vastaan.

-- Riittää jo, Gunnar, voihki hän. -- En tiennyt silloin, mitä tein, mutta etkö nyt ole saanut korvausta kaikesta?