Part 3

Hän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta ainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään. Tuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten tuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli ihmisvilinää ja iloa.

-- Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm kulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, -- ja synkkää tunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä puuttuu jotakin, nimittäin henki.

-- Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä ikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.

-- Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar seinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa sentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen kivistä polkua.

Gunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin alastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.

-- Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän itselleen kuin toisille.

-- Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja pitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen tympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin erikoisesti tulee...

-- Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.

Nurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen tarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän katseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli huomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta nytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun sinertäviksi.

-- Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, -- kuinka paljon sinä mahtanet kärsiä, Gunnar!

-- Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen Nurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa Almilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, -- sitten kääritään suru silkkiin ja samettiin ja aletaan sitä _hoitaa_, että se kasvaisi. Peli on menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että Elsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!

Odottamatta Gunnar Stenin vastausta siirtyi Einar Malm toiseen huoneeseen. Eikä nuorukainen vastaamisen halua tuntenutkaan; hän käsitti, etteivät toiset kuitenkaan voineet ymmärtää hänen tilaansa, ja Einar Malmin järeät sanat menivät ohi korvain.

-- Te olette molemmat hienoja miehiä ja rikkaita miehiä, selitti Nurmelainen toisessa huoneessa Einar Malmille. -- Mutta myönnä pois, poika, että Stenit sittenkin ovat vähän niinkuin arempaa, hauraampaa ja hienompaa ainesta.

-- Olkoot. Mutt'ei minun kunniantuntoni roiku yhden ainoan nuppineulan varassa.

-- Siinä se ero onkin. Jos sinunkin isoisäsi isä olisi ollut kauppaneuvos tai joku muu sellainen, niin olisit ellet tyhjänpäiväinen, ajatukseton utukuva, jotenkin samaa tyyliä kuin hän, joka tuolla toisessa odottelee varpusten tappelua...

Mutta Gunnar Sten nojasi ikkunapieleen ja katseli lämpimin katsein Margit Malmia, ja hänestä tuntui, kuin suuri lämpö olisi tulvannut hänen ruumiiseensa.

-- Sinä olet niin hyvä, Margit, sanoi hän, niin viimeiseen asti hyvä.

-- Ainakin huomaat, ettet ole yksin ja että sinusta edes joku välittää...

Nuorukaisen sydän sykähti ja hän astui askeleen lähemmäksi tarttuen tytön käteen. Hänessä heräsi jonkunlainen itsetiedoton toivo ja vaistomaisesti vei hän käden huulilleen. Mutta painaessaan siihen suudelmansa, tunsi hän vain ihon vienon tuoksun, näki hienonhienoja ihokarvoja ja silmälle tuskin huomattavia ihohuokosia ja samalla hän huomasi tekevänsä suurta petosta, sillä suudelmassa hän ei antanut mitään. Se oli vain tahdoton, koneellinen temppu, jonka piti merkitä jotakin, mutta joka itse asiassa ei merkinnyt mitään. Ajatukset olivat koko ajan muualla.

Tätä ei tyttö huomannut. Hän painoi kumartuvan nuorukaisen pään rintaansa vasten ja piti sitä siinä kauan ja kiinteästi. Ja vihdoin hän suuteli nuorukaisen sameita silmiä.

Sellaista ei Gunnar Sten koskaan ennen ollut kokenut. Hänet valtasi rajaton nautinnon ja onnen tunne, hänessä heräsi vaistoja, joista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan ja hän pusersi tytön syliinsä ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

-- Ja muutenkin, mitä naisväkeen tulee, kuului Nurmelaisen ääni viereisestä huoneesta, jossa hän selitteli Einar Malmille Simsonia ja Delilaa kuvaavaa taulua, -- täytyy heistä sanoa, että kyllä he ovat kirjansa lukeneet... He ovat tuskin onnellisesti saaneet suoritetuksi kapalonsa, niin eivätkö jo alakin miettiä, miten parhaiten saisivat miesparan pään pyörälle.

Einar Malm kuului naurahtavan.

Mutta Gunnar Sten ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän piti yhä tyttöä puristettuna itseään vasten, hän aikoi jotakin sanoa, mutta ääni kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä.

Millainen olet sinä, ihmeellinen maailma, kuinka kaunis ja kuinka ruma, kuinka iloinen ja kuinka täynnä murhetta! Tässä hän nyt katseli silmiä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat, silmiä, jotka olivat täynnä raukeutta ja loistoa ja joista kokonainen elämä katseli häntä. Ja niistä silmistä pusertautuivat esiin kirkkaat kyynelhelmet.

-- Päästä, päästä minut, Gunnar! pyysi tyttö hiljaa.

-- Miks'et sanonut tätä aikaisemmin? kuiskasi Gunnar Sten kiihkeästi, tuntien, kuinka hengityksensä kulki puuskittain ja kuumana.

Tytön suupieliin ilmestyi heikko hymynväre, hän suuteli vielä kerran nuorukaista huulille ja irtaantui sitten lempeällä väkivallalla.

Nurmelainen läheni ovea.

-- Minun korvani kuulee kuiskauksia, sanoi hän, ja kokemukseni sanoo, että se on merkki siitä, että tauti alkaa parata.

-- Taiteilija on pannut Delilan nauramaan, kun hän leikkaa Simsonin väkevyyttä, jatkoi hän ilmestyen huoneeseen ja luoden kysyvän katseen huoneessa olijoihin. -- Ensin minusta tuo nauraminen tuntuu vähän uskalletulta, sillä Simsonin hiusten leikkaaminen on sentään totinen toimitus, josta voisi olla vakavat seuraukset, edellytettynä, että sankari heräisi keskellä toimitusta. Mutta kun lähemmin syvennyn asiaan, tuntuu minusta siltä, kuin taiteilija olisi osannut aivan oikeaan, sillä jos naisilla olisi oikea käsitys siitä, kuinka typerää ja nautamaista sukupuolta me olemme, niin me etupäässä näkisimme ympärillämme nauravia naiskasvoja. Pyydän esittää kysymyksessäolevan taiteilijan maljan ja ehdotan, että seura täksi iltaa hajaantuisi.

Gunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi samalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin repäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät, ja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja melkein salaa Margit Malmiin.

-- Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa ja heristi sormeaan tytölle.

-- Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. -- Olisit antanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan minun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.

-- Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti Einar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista nenistä.

Lause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt tuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta siitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se paransi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.

-- Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen päähänpiston valtaamana.

-- Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa ainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten suurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa mukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle myönnetään luottoa. Allons enfants!

VI.

Gunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja usvan takaista.

-- Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?

Hän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän eli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit Mainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada kulumaan.

Joskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun tekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain hetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen ja joutilaisuus.

Aurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja sitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja linnut ilmestyivät puihin.

-- Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, -- yöt ja päivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään, sillä sinä viet kaiket ajatukseni.

Kuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen poskiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat helmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.

-- Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi sellaisena kuin olen?

-- Ihan.

-- Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?

-- Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit itsellesi jonkun kiinnekohdan.

Hän ei sanonut "työn" -- Jumalan kiitos.

Gunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen asuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän teki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä. Vähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen mielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi rakennella tuulentupia.

Eräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän ohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi korkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää ajatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.

Ja kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän katseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta Gunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi haljetaksensa.

Saarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa -- pappi lukikin sitä kuin ulkoläksyä -- mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat hänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.

-- Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen tunteen valtaamana.

Sinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki edestakaisin ja mietti.

-- Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven laulu.

Ja tyttö lauloi:

"Niin hyvä, tiedänpä ken se vain on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän, ken käski kulkea parittain, ovelta kuorihin yhä..."

Nuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus, eikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi päänsä tytön syliin.

-- Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.

Tämä tyynnytti nuorukaista hiukan.

-- Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en todellakaan voi...

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Tiedäthän sinä?

-- Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, -- emmehän sitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.

-- Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.

Tyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä rakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes näennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu sitten vähitellen seuraa itsestään.

Gunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden ja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla kuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko mielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet syrjään, kelpaamattomana mihinkään, -- ja tässä tulee sitten korkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin, että rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen suinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että tarjoutuu välittämään... Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa tuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi, saamattomaksi rakkaudeksi.

-- Sinä erehdyt, Margit, vastaa hän hiljaa. En välitä muusta kuin sinusta. Mutta ehkäpä jo olet minuun väsynyt?

-- Väsynyt!

Tyttö naurahti torjuvasti itsekseen, muttei vastannut sen enempää.

Erojaissuudelmassa nuorukainen oli huomaavinaan välittömyydenpuutetta, ja hän katseli kauan sivu puolenyön ikkunoihin kaduilta heijastuvaa valoa ja kuunteli ohikiitäväin ajoneuvojen kolinaa.

Elsa Almin ajatteleminen ei tuottanut hänelle tuskaa, -- ellei hän itse ottanut ohjatakseen ajatuksiaan määrättyyn suuntaan. Margit Malm sensijaan -- sykkivää iloa ja hehkuvaa omistamisenhalua.

VII.

Gunnar Sten odotti Margit Malmia.

Hän oli pukeutunut tavallista huolellisemmin, syönyt oivallisesti, käynyt parturissa, vaikka määräpäivä oli vasta huomenna, ja hänen kasvonsa olivat raittiit eikä niissä näkynyt valvotun yön jälkiä.

Nurmikot alkoivat viheriöidä, silmut puhkesivat puihin, ilma oli aurinkoinen ja kirkas, ja tuntui kuin kaikki olisi uhkunut elämää.

Nuorukainen tunsi itsensä kuolettavan tyyneksi ja asialliseksi, katseli kadulle, kävi välillä järjestämässä jotakin, ja ainoa, mikä häntä vaivasi oli odotuksen jännitys. Kohtausajan pitkittyessä oli hän kyllä silloin tällöin tuntevinaan sydämessään kaukaista vihlaisua, jotakin, joka osoitti, että hän kaikesta tyyneydestä huolimatta kärsi, mutta se pakeni pian, ja kun se ajatusten mukana uudelleen palautui, tuntui se pikemmin suloiselta kuin tuskalliselta.

Mistä hän oli saanut tämän suurenmoisen rauhan?

Hän ei osannut sitä itselleen selvittää, hän vain tunsi sen lahjomattoman olemassaolon ja oivalsi, että se oli masentavaa, kuolettavaa kulttuurityyneyttä puuskien välillä.

Eilen illalla oli taivas ollut korkea ja kirkas. Hänen oli ollut hyvä olla, hän oli tahtonut hengittää raitista ilmaa ja samalla hengittää itseensä rohkeutta. Häntä vastaan tulee tovereita.

-- Minne menet, Sten?

Mutta hän tahtoo olla yksin ja rauhassa. Viimeinkin on hän tuntevinaan, että suunnitelmat hänen päässään itsetiedottomasti kypsyvät ja että ellei hänellä ole ollut voimia, niin tulee niitä pian olemaan.

-- Tänne vain, vastaa hän siis. -- On hiukan asioita.

Kukaan ei seuraa häntä eikä kukaan pyydä häntä mukaan. Hän kulkee vain eteenpäin ilman päämäärää ja miettii, sillä hänen on hyvä olla. Asfaltinhaju tuo hänen mieleensä hempeitä ajatuksia, hän ohjaa kulkunsa sinne, missä maa tuoksuu tuoreuttaan ja nurmi viheriöi. Elämä hymyilee hänelle, ja hän taitaa itsekin hymyillä. Vastaantulevat naiset katselevat häntä silmiin, Margit Malm on hänelle sanonut, ettei hän suinkaan ole ruma.

Hänen sielussaan asuu suuri ja syvä rauha, hän tuntee kunnioitusta isäänsä kohtaan, joka on karkoittanut hänet kotoa, hän tuntee, että hänestä kaikesta huolimatta voi jotakin tulla, sillä hän rakastaa ja on rakastettu. Mutta kun hän enemmän antaa vallan ajatuksilleen, kaikkoaa tuo suuri rauha hetkeksi ja hänen tekisi mieli hypätä ilmaan ilosta.

-- Kuinka kaunis olet sentään, elämä, ja kuinka täynnä vaihtelua!

Kesäisessä puistossa liikkuu tuskin ainoatakaan ihmistä, silloin tällöin joku rakastava pari, joku silinteripäinen, vanhahko herra nauttimassa kauniista ilmasta kasvot tiedottomassa hymyssä, pari rouvaa, jotka silloin tällöin keskenään vaihtavat jonkun sanan, mutta hymyilevät, hekin tiedottomasti, sitä enemmän, tai sitten joku työmies, joka laahustavin, hitain askelin kulkee puiston läpi kotiinsa esikaupunkiin. Jossakin kaukana kolisee raitiotievaunu, satamasta kuuluu vintturien rätinä ja vingunta, kehoitus- tai varoitushuutoja, veturi viheltää pitkään ja kimeästi, mutta tämä kaikki ei häiritse, se on hänen mielessään vain elämän suurta, taukoamatonta laulua, suureen kokonaisuuteen sulautuvaa ja kaikkialla tajuttavaa, yhtähyvin erämaan kohdussa kuin kuumeisessa suurkaupungissa.

Hän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.

-- Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!

Ja tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno aavistus valoisasta tulevaisuudesta.

Samalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi erehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta vartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan kävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen, hän, jolla on niin hyvä supliikki.

Tämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän aikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo heille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku este...

Hän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee läähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.

-- Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja Nurmelainen -- naurettava yhdistelmä.

-- Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja päättää: -- Muuta he eivät voi tehdäkään.

Sekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän ole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta. Mutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että tuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.

Taasen.

Hänen katseensa kovenee, hän tuntee kuinka silmät alkavat kipenöidä, veri pakkautuu päähän, kädet puristautuvat nyrkkiin ja hänen huuliltaan puristautuu kirouksia: Saatana... sentään!

Näin hän seisoo hetken, purkaen esiin voimatonta raivoa. Mutta sitten on kuin laskettaisiin kylmää jäätä hänen rinnalleen, ja hänen suunsa vetäytyy enemmän irvistykseen kuin hymyyn.

-- Vai niin, sanoo hän, vai tällaista tämä olikin.

Hän alkaa kylmästi seurata kulkijoita, tuntien, että se on alentavaa ja inhottavaa, mutta muutakaan hän ei voi. Painaen väkivalloin alas tuskan ja masentuneisuudentunteet seuraa hän perässä kasvot kuumeisina, ruumis kylmän hien peittämänä. Ja kuta kauemmin hän seuraa, sitä kylmemmäksi käy mieli ja sitä voimakkaammin hän tuntee hallitsevansa tilannetta.

-- Margit Malm ja Nurmelainen!

Tuontuostakin tekee hän päätöksen lähteä kiiruusti kotiinsa tai jonnekin muualle. Tuo ei _voi_ olla mitään vaarallista. Jos kävelevät, niin kävelkööt, kai ovat jossakin kaupungilla tavanneet. Nauraisivat, jos näkisivät hänen tässä vaanivan. Mutta hän ei voi päätöstään toteuttaa, vaan kulkee kiinteästi jäljessä pää täynnä toinen toistaan kumoavia ajatuksia.

Ilta hämärtyy, kevään virkistävä tuntu suurenee ja pehmenee. Kulku suuntautuu Malmien taloa kohti.

Gunnar Sten seuraa uskollisesti kuin varjo ja häpeää omaa olemassaoloaan.

-- Nurmelainen ja Margit Malm! Jumal'auta sentään. Mutta tämä kai nyt on sitä mustasukkaisuutta.

Hän on tuntevinaan, kuinka tyttö painautuu häntä vastaan, suutelee hänen huuliaan ja häneen menee villi halu ajaa Nurmelainen tiehensä ja lyödä, lyödä Margit Malmia. Ajatus kuoleutuu kuitenkin, ja hän tuntee taas väsyttävää, voittamatonta rauhallisuutta ja kylmää havaintokykyä.

Pysähdys Malmin portilla, Gunnar Sten niin pitkän matkan päässä, ettei häntä voi huomata.

Tämäkö nyt on kaiken loppukohta ja huippukohta.

-- Mitä he keskustelevat noin kauan? Mikseivät he jo voi erota?

Nurmelainen pitää tytön kättä omassaan ja puhuu kauan, kauan. Gunnar Sten voi kuulla hänen äänensä, vaikk'ei erota sanoja. Tyttö vastaa hiljaisesti ja kartellen, nuorukainen on erottavinaan oman nimensä ja Nurmelainen lyhyen naurahduksen, ja hänen sydämensä sykkii levottomasti.

-- Auta, Herra Jumala!...

Tämä oli viimeinen vihlaisu. Nurmelainen kumartuu tytön puoleen ja suutelee häntä ja tyttö vetäytyy salamannopeasti erilleen ja katoaa oven taakse. Gunnar Sten menettää hetkeksi tajuntansa ja näkönsä ja horjahtaa seinää vasten vieden kätensä vaistomaisesti kurkulleen ikäänkuin peläten tukehtuvansa. Jäsenet kangistuvat, ja esille tunkeutuu pidätetty nyyhkytys. Mutta seuraavana hetkenä hän kiroaa ja pakottautuu jaloilleen. Hän tuntee taas tuota taannoista, pistävän kylmää rauhaa.

-- Vai tällaista... hm...

-- Lutka! kivahtaa hän sitten hampaittensa raosta. Hän tuntee tuomitsevansa aiheetta, mutta se helpottaa, ja kasvojen kuultaessa kalpeina kävelee hän rauhallisesti Nurmelaista vastaan.

-- Terve!

-- Ka, terve, vastaa Nurmelainen ja hätkähtää. -- Minne sinä nyt?

Gunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan pimeässä.

-- Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. -- Entä itse?

-- Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen väkinäisesti.

-- En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita sinuun nähden.

-- Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on huomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, -- sinä, joka voit olla kuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku sanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan hetken tai pari.

-- Et vastannut kysymykseeni.

-- Tuo kuulostaa steniläiseltä. -- Olen ollut kävelyllä Margit Malmin kanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me saamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.

Nurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen. Häneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi keksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.

-- Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.

Eikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas teurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja tuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.

-- Juo, sanoo hän. -- Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.

Nurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen tarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.

-- Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen huomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä kangerrellen vastaa:

-- Ei mitään muuta... kuin ihmislapsi... ja sellainen vain, kuten jo tiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi...

Vastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia myöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle, työnnettyään hänen taskuunsa seteleitä.

Hänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja hän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.

Äkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt Nurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee ilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja Nurmelainen vangitaan.

-- Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.

Inhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa matkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.

Tästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja Gunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän jo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli odotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.

-- Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan, näin hän tulee... näin sanoo... Minä sanon... Hän tietysti nauraa minulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä...

Vihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa sen enempää.

-- Näin... hän lähtee tiehensä... minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt minua ja kuitenkin minä...

Ajatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat, loihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille mitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä kuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas tyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.

Mutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi hänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.

-- Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, -- minä en voi, en todellakaan voi...