Part 2

Hän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää tuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä tulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä herra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.

-- Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.

Niin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina kuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.

Ja lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät loistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä tupakansavua ja tuoksuja.

-- Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.

-- Lähdetään, toisti Gunnar Sten.

Hän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut tuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle, tunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja lumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi, tulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.

Mutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä tuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne, hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti tahtonut itkeä häpeäänsä.

Nurmelainen vihelsi ajurin.

-- Tule, sanoi hän Gunnar Stenille, -- tämä on oleellinen osa elämää.

-- Häpeä! pääsi Gunnar Steniltä väkinäisesti, ja hän lähti kiireesti hoipertelemaan poispäin, kuullen naisten nauravan ja nähden Nurmelaisen hämmästyneet kasvot lyhdynvalossa.

-- Kiusaus... numero yksi... voitettu, jokelsi hän horjahtaen seinää vasten. -- Minäkö... tässä... minä, Gunnar Sten... heti ensimäisen vastaantulevan porton kimppuun... Saakeli vie!

Kuin usvan läpi oli hän näkevinään Elsa Almin vaaleat, kauniit kasvot, ja samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Juopuneen päättäväisyydellä hän alkoi kulkea hänen asuntoaan kohti ja käveli kauan aikaa edestakaisin pimeiden ikkunoiden alla.

-- Sinun täytyy sittenkin rakastaa minua, kurjaa raukkaa, ajatteli hän tietämättään mitä ajatteli, -- ja huomenna tulen luoksesi, sillä minä olen yksin, mutta sinun silmäsi ovat niin lämpimät ja kätesi niin pehmeä...

III.

Elsa Almilla oli kullankeltainen tukka ja merensiniset silmät, hänen pehmeässä äänessään oli yhtä lempeä sointu kuin hänen käyntinsä oli hiljainen, mutta varma, ja Gunnar Sten ajatteli häntä kauniisti ja haaveellisesti. Hän oli jo koulupoikana uskaltanut suudella hänen kättään puistossa, ja siitä alkaen oli Elsa Alm ollut hänen elämässään jonkunlainen kaukainen tekijä, johon hänen työnsä ja suunnitelmansa melkein tiedottomasti tähtäsivät.

Nyt, kun hän oli orpo ja yksinäinen, astui tyttö hänen tajunnassaan ikäänkuin askeleen häntä lähemmäksi, ja hän tunsi, että Elsa Alm oli ainoa, joka voisi häntä auttaa hänen yksinäisyydessään.

Hän oli sairas, hänen päätään pakotti ja hänestä tuntui, että joku häntä vainosi, joku, joka oli tuottava hänelle pelkkää pahaa, mutta tämän kaiken takana häämötti Elsa Almin vaalea, viehkeä kuva, ja nuorukainen ajatteli häntä itsepintaisesti, mutta ilman kiihkoa.

"Minä menen hänen luokseen, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet, ja hän nuhtelee minua, hän katselee poispäin, mutta minä suutelen hänen kättään ja hän laskee kätensä minun päälaelleni ja puhelee hellästi ja luottavaisesti. Minä olen niin surkea, minä en voi muuta kuin itkeä, mutta sitten minä aloitan kaikki uudestaan... Ah, Elsa Alm, pidäthän sinä minusta edes vähäsen, katso: minä en tahdo mitään muuta..."

Hän nousi kiiruusti vuoteeltaan, pukeutui ja huomasi, että aamu oli liian varhainen. Mutta hän riensi ulos ja harhaili pitkin katuja, tämä ainoa ajatus mielessä. Ja mitä kauemmin hän kuljeskeli, sitä suuremmaksi paisui hänen kiihkonsa ja levottomuutensa. Silmänräpäyksen hän ajatteli poiketa matkan varrelle osuvaan kapakkaan, mutta kulki kuitenkin päättäväisesti ohi.

Hän ei itsekään huomannut, miten oli tullut tutulle ovelle, jonka ovikelloa hän painoi. Hän empi itsekin, ennenkuin pyrki sisälle, hänestä tuntui, kuin lasioven takana asuisi hänen kohtalonsa ja että hänen olisi parasta kiiruusti mennä tiehensä ja palata vasta vuosien kuluttua, mutta hän painoi kuitenkin, ja jäi odottamaan, jokainen hermo turruksissa. Jossakin kaukana kuului tornikello lyövän kymmentä.

-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...

Sanat kuolivat Gunnar Stenin huulille ja hän tunsi itsensä omituisen kivettyneeksi ja jäykäksi. Vielä puoli minuuttia sitten oli hän tuntenut voittamattoman halun puhjeta kyyneliin, kertoa suunnitelmistaan, joita ei hänellä oikeastaan vielä ollutkaan, ehdottaa jotakin, -- niin hän olisi ollut valmis mihin tahansa.

-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...

Sanat lausuttiin pehmeästi ja hiljaisesti, mutta soinnuttomasti, värekään ei tytön kasvoissa muuttunut ja Gunnar Sten saattoi niillä erottaa puuterihiutaleet päivänvaloa vasten. Tytön katse ei kohdannut hänen avutonta katsettaan, se tähtäsi jalkoihin, siirtyi sitten käsiin ja kultaisiin kellonperiin, kunnes se viimein huomaamattomasti päätyi katselemaan vastapäätä olevan talon ikkunoita. Silmäterät olivat supistuneet, ne eivät olleet suuret ja säteilevät kuin tavallisesti, ja nuorukainen oivalsi, että tyttö jo tiesi kaikki.

-- Tulin tänne puhuakseni sinun kanssasi, aloitti hän jäykästi ja koneellisesti sisäisen vilun värisyttäessä hänen jokaista jäsentään.

-- En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi, vastasi tyttö verkalleen, katseen yhä viipyessä muualla, -- tehtyähän ei kuitenkaan saa tekemättömäksi...

-- Niin... mutta siitä ei tule mitään seurauksia... isä sanoi, että saan yksin alkaa uudelleen, puhkesi nuorukainen puhumaan hätäisesti ja samalla innolla, jolla hukkuva tarttuu oljenkorteen, ja kaivoi povestaan esille isänsä kohtalokkaan kirjeen.

-- Tiedän, vastasi tyttö välinpitämättömästi vilkaisemattakaan paperia. -- Sinä olet saanut paljon rahaa...

-- Joko sinäkin kaiken tiedät.

-- Kyllä. Sellaiset asiat leviävät... Toisin sanoen: ystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku kotikaupungistasi oli soittanut.

Nyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi punastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin nimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää ajatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut erinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli kuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului erinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn Elsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.

Tunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi sanonut.

-- Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Pitäisihän sinun se tietää...

Tyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.

-- Tulin kertomaan sinulle... ja pyytämään anteeksi...

-- Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?

-- Hyödyttää?

Nuorukainen toisti sanan puoliääneen, ja hänen sisässään kuohahti, mutta pian hän tuli taas ennalleen ja katseli tyttöä samalla hiljaisella ihailulla kuin ennenkin.

-- Tulin tänne vain sen vuoksi, että pidän sinusta niin paljon, lausui hän sitten hiljaisesti, -- ja siksi, että minä juuri nyt tahtoisin tietää, välitätkö minusta enää?

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Gunnar Sten teki rakkaudentunnustusta, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti; tämä oli myöskin ensimäinen kerta, jolloin tyttö ilman epäilyksiä tuli vakuutetuksi nuorukaisen vilpittömästä tunteesta, eikä hän voinut estää huuliaan vavahtamasta ja kasvojaan punastumasta. Hän aikoi vastata, mutta vaikeni kuitenkin ja loi taas pitkän, mykän katseen nuorukaiseen.

-- Minä toivoisin, että edes vähän pitäisit minusta, jatkoi nuorukainen, kun ei vastausta kuulunut ja näytti olevan valmis puhkeamaan kyyneliin. -- Tämä kaikki olisi helpompaa, kun tietäisi, että sinä ajattelet myötätunnolla...

-- Säälin sinua suuresti, sanoi tyttö.

Gunnar Stenissä kuohahti toisen kerran, tällä kertaa äskeistä voimakkaammin; hänen silmissään leimahti, ja hänen täytyi pusertaa huulensa yhteen. Mutta hän rakasti tyttöä suuresti lapsellisella, luottavaisella rakkaudella ja vaikeni. Hän ei tahtonut sanoa pahaa sanaa.

Tyttö katseli taas ikkunasta ulos ja repeli ajatuksissaan paperipalasia pöydälle. Gunnar Stenin valtasi sellainen tunne, kuin hän olisi tukehtumaisillaan; hänen sydäntään ahdisti ja silmiin nousivat petolliset vedet.

-- Tämäkö on kaikki, mitä sinulla on sanottavana? sopersi hän.

-- En voi muuta kuin sääliä sinua, tuli hiljaa ja yksinkertaisesti.

Nyt kuohahdus tapahtui kolmannen kerran. Hän ponnisteli tarmokkaasti vastaan, voidakseen lähteä rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta suuttumus oli ylivoimainen.

-- Minä en tarvitse sääliäsi, huudahti hän. Sen voit säästää toisille, jotka sitä paremmin tarvitsevat.

-- Muutakaan en voi sinulle antaa...

-- Sano siis suoraan, etten merkitse sinulle mitään...

-- Minun on vaikea sitä sanoa. Sinä olet menetellyt niin huonosti...

-- Toisin sanoen: et sinäkään voi antaa anteeksi etkä uskoa minusta mitään hyvää?

-- Tulevaisuus saa näyttää, mitä sinusta tulee.

-- Sinäkin siis jätät minut yksin, huudahti nuorukainen masentuneena ja tuntien joka jäsenen värisevän meni hän ovea kohden.

-- Oikea mies raivaa itselleen kyllä tien, sanoi tyttö. -- En voi seurata joka askeltasi...

-- Anna olla jo, minä ymmärrän vähemmästäkin.

Ovella hän vielä kääntyi ja loi tyttöön pitkän katseen. Olisi tarvittu vain yksi hyvä sana, ja hän olisi vaipunut kyynelin lattialle, kiitollisena siitä, että hänellä edes jotakin oli jäljellä.

-- Hyvästi, Elsa, ja kiitos kaikesta. Minä en tule takaisin.

-- Hyvästi, Gunnar. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.

Viimeiset sanat eivät tehneet mitään vaikutusta ulosrientävään. Sydämessä viilsi todellinen tuska; muuten hän oli kokonaan turtana. Hän ei huomannut vastaantulevia tuttavia, vaan katseli heitä lasittunein, ilmeettömin silmin; kaikki tuntui hänestä yhdentekevälle.

Sillä hetkellä sai hänen lapsuususkonsa kuoliniskun.

Kotvan harhailtuaan kaduilla hän ohjasi kulkunsa suoraan kapakkaan.

IV.

-- Viinuri, täyttäkää lasit. Täyttäisimme itse, mutta emme jaksa, emme todellakaan jaksa. Mutta juoda maljat pohjaan, sen me jaksamme...

Erkki Nurmelainen oli noussut pöydälle ja antoi merkin, että hän aikoi pitää puheen.

-- Silentium!

-- Hyvät herrat! aloitti Nurmelainen. Minulla ei ole monta sanaa sanottavana, ja nekin, mitä olen aikonut sanoa, voin supistaa yhteen ainoaan lauseeseen: jo sen takia, että olet Sten, pidä pääsi pystyssä.

-- Hyvä! huudettiin joukolla.

Gunnar Sten nousi, teki lyhyen kumarruksen, ja vaipui takaisin sohvalle.

-- Ei kannata surra, kuiskasi Einar Malm hänen vieressään. -- 'Mister du en, stå dig tusende åter...'

-- Hän oli niin hyvä ja niin kaunis, sopersi Gunnar Sten puoliääneen, tuijottaen tylsästi eteensä. -- Minä rakastin häntä niin paljon, eikä kukaan voi häntä korvata...

-- Mutta tämähän on kunnianloukkaus koko naissukua kohtaan, kivahti Einar Malm tolkuttomasti juovuksissa, ja etupäässä minun omaa sisartani kohtaan.

Nurmelainen iski Malmille silmää.

-- Oikein! näytti tuo silmänisku sanovan.

-- Mitä sinä höpiset? kysyi Gunnar Sten nostaen katseensa maasta.

-- Pidä korvasi auki ja kuuntele, äläkä sure menneenvuotista lunta, tolkutti Einar Malm. Sanoin, että hän itkee silmänsä piloille, ja se on vahinko, sillä asiantuntijat vakuuttavat, etteivät ne suinkaan ole rumat...

-- Ihanalla asteella sinä, jonka katse vielä viipyy silmissä, tokaisi Nurmelainen pöydän toiselta puolen. -- Minä en vuoteen enää ole uskaltanut nostaa katsettani niin korkealle...

Gunnar Sten oli kuin unesta herännyt. Hän nousi seisomaan ja löi nyrkkinsä pöytään.

-- Älä häpäise häntä tässä seurassa, huudahti hän ja viskasi lasinsa kohden Nurmelaisen kasvoja, mutta osui seinään.

-- Mitä! Häpäiseekö hän sisartani, kivahti puolestaan Einar Malm nousten hänkin pystyyn. Tuommoinen vain, tuommoinen Nurmelainen.

-- Resonneeratkaa rauhallisesti, pojat, sanoi Nurmelainen tyynesti. -- Mikäs minussa on vikana? Jos olen epämääräistä lähtöä, olen kai silti tässä seurassa yhtä hyvä kuin joku toinenkin...

-- Sinäkin voisit tarkemmin punnita sanasi, virkahti Gunnar Sten Einar Malmille.

-- Totta kyllä, mutta minä puhuin pelkkää totuutta.

Gunnar Sten vaipui mietteisiin, sen verran, kuin hän tässä tilassa ollen voi mietteisiin vaipua.

Kotona kävi tietysti kaikki kuiskaillen, ja kaupunkilaiset loivat ohikulkiessaan kysyviä silmäyksiä Stenien taloon. Niin, -- sehän oli luonnollista. Isä oli vanhentunut, hänen hiuksensa harmenivat, ja hän kulki synkkänä ja äänettömänä. Hänen luokseen enemmän kuin kotiinkaan ei Gunnar Stenillä ollut asiaa.

Ajatus piinasi häntä, mutta kun se lensi Elsa Almiin, tunsi hän sydämessään pitkän, pistävän viillon. "Mitä se hyödyttää?" "En voi muuta kuin sääliä." Herra Jumala, mihin hän oli ryhtyvä, minne hän oli joutuva? Oliko hän todellakin niin kurja! Elsa Alm, jota hän oli ajatellut kuin korkeampaa olentoa -- eikä hänelläkään ollut muuta sanottavaa!

Hän oli juovuksissa, hän tunsi sen, mutta hän nousee tästä paikasta ja juoksee hänen luokseen, vielä kerran, toistamiseen. Hän heittäytyy polvilleen tytön eteen: "Sinä et saa, sinä et voi, katso kuinka minä rakastan sinua. Armahda edes minua, etten minä hukkaan joutuisi." Mutta samalla hänen mieleensä tuli tytön ilmeetön katse ja värähtämättömät kasvot, ja oli kuin kylmää jäätä olisi laskettu hänen rinnalleen.

-- Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.

Jossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja humua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää? Vai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.

Joku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten kuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:

-- Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois hakisit.

Koko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat kyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla, joka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.

Elsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti. Paras, kun koettaa olla ajattelematta.

Hän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin, kiiltävin silmin.

-- Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.

-- Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.

Gunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja hyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se keneltä.

-- Minä menen hänen luokseen, sanoi hän.

-- Mene, vastasi Einar Malm.

-- Mistä löydän hänet?

-- Kysy ensimmäiseltä vastaantulijalta. Hän tietää sen yhtä hyvin kuin sinä.

-- Voisinko ehkä mennä kotiin?

-- Sen sinä voit arvostella paremmin kuin minä.

-- Minä menen sitten.

-- Mene, mutta älä saarnaa siinä.

Einar Malmin ääni hukkui soittoon ja taukoamattomaan huminaan, ja Gunnar Sten poistui huomaamattomasti.

Margit Malmilla oli säihkyvät silmät, alati hymyilevät huulet ja keinuva vartalo, ja hän otti Gunnar Stenin vastaan purskahtaen nauruun.

-- No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?

Ei, sitä se ei ollut. Näkihän sen. _Sitäpaitsi_ hän oli saanut rukkaset, absoluuttiset rukkaset.

-- Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.

-- Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?

-- Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin kuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla varustettuna.

-- Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?

-- Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle tapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut tekemisissä -- Jumalan kiitos.

Gunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän painoi päänsä alas.

-- Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että minä olen mahdoton mihinkään?

-- En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä tapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.

-- Mitä sinä ajattelet minusta?

-- Ajattelen vain: runoilija.

Gunnar Stenin tuli hyvä olla, hän melkein tunsi kaukaista onnen tunnetta, ja häntä hävetti istua tässä huoneessa hienosti humalassa.

-- Sinä olet sittenkin hyvä tyttö, lausui hän melkein huomaamattaan.

-- Niinkö? naurahti tyttö. -- Sinä olet siis tähän asti epäillyt. Se ei ole kauniisti tehty. Vaikka kyllä olen sinun huomannut pitävän minua jonkunlaisena "varaventtiilinä", jonka luokse olet tullut, kun teillä on ollut jotakin vinossa.

-- Miksi sanoit runoilija? En ole eläissäni edes yrittänytkään tehdä ainoatakaan runoa.

-- Minusta vain tuntuu siltä, en tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettet sinä ainakaan ole niitä Stenejä, jotka käyvät kauppaa.

-- Se on mahdollista. Mutta mihin nyt ryhdyn?

-- Se sinun pitäisi itse tietää.

-- Niin. Kunpa sen tietäisin. Mutta minä en tiedä. Minä en ylimalkaan kelpaa mihinkään kunnolliseen.

-- Sepä on synkkä itsetunnustus. Mutta nyt voit ainakin lähteä ulos kanssani, sillä jos isä sattuisi tulemaan tänne, luulisin, ettei hän pitäisi erikoisen tahdikkaana, että istut täällä ja tuoksuat väkeville.

-- Minä luulen, ettet sinäkään...

-- No menköön tämä kerta, tällaisten tärisyttäväin tapausten jälkeen.

-- Sinä vihaat väkijuomia?

-- Herra varjelkoon, -- en. Mutta juopuneet gentlemannit ja köyhät juopot ovat minulle kauhistus.

-- On sinullakin mielipiteitä.

-- Tietysti. Ajatukseton en ole, vaikka syrjäinen ehkä joskus voisi sitä väittää.

-- Luulen, ettei kukaan sellaista väittäisikään.

-- Ole huoletta. Kuulen sen säännöllisesti kolme kertaa päivässä niinkuin syönkin. Ellen sitä kuulisi, luulisin tehneeni tyhmyyksiä -- kuten sinä -- ja seuraava yö olisi levoton. Nyt nukun rauhassa saatuani annokseni.

-- Sinä olet verraton!

-- Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.

Sumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he kulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli hevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja sitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken ulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina, jossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut sanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen, selittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan koti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten, katsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.

Mihin hän oli ryhtyvä?

Hän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen rinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan, tunsi hän vihlaisun sydämessään.

-- Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. -- Sellaista se on.

-- Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä ajattelet.

Gunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli: mitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua ollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan -- tuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.

Hän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä hän sanoi toverilleen:

-- Mennään jonnekin.

-- Minne?

-- Minne vain tahdot?

-- Kiitän, mutta menen tällä kertaa kernaimmin kotiin.

Yöllä ei Gunnar Sten voinut nukkua. Hän tunsi menettäneensä kaiken, menettäessään Elsa Almin. Ajatukset pyörivät hänen päässään, hän rakensi suunnitelmia ja tuulentupia, hylkäsi ne, rakensi taas ja hylkäsi uudelleen. Kaikissa niissä väikkyi Elsan vaalea, lohdullinen kuva.

Hän nousi vuoteeltaan, tupakoi, joi vettä, koetti punnita asioita kylmästi järkeillen, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten hän taas heittäytyi vuoteeseen ja vääntelehti kuin heikko sairas, mutta ajatukset jatkoivat kidutustyötään. Joskus sekaantui mielikuviin Margit Malmin säteilevä, kaunis kuva, hän koetti pysähtyä ajattelemaan sitä, mutta se haipui olemattomiin ja sijaan astui taas Elsa Alm tyynenä, kauniina ja hillittynä. Näin syvästi ei hän tiennyt Elsaa ennen rakastaneensa.

Kotiaan hän ei enää ajatellut.

Aamun sarastaessa ei hän ollut ummistanut silmiään. Hän soitti Elsalle ja pyysi saada tavata, mutta vastaus oli kielteinen.

Nyt hän ei enää harhaillut kaduilla. Hän riensi lähimpään kapakkaan.

V.

Seuraavat päivät Gunnar Sten etupäässä kuljeskeli pitkin kaupunkia. Hän viipyi kauan paikoissa, missä joskus oli ollut Elsa Almin kanssa tai mihin hänestä liittyi joku muisto, pieninkin. Välistä hän oli menehtyä tuskaansa, joskus hän vaipui kaukaisiin, haaveellisiin ajatuksiin, toisinaan hänessä heräsi villi, sykähdyttävä toivo. Hänen taipumuksensa yhdistää Elsa Alm kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan kävi suorastaan sairaalloiseksi, mutta ajatuksiaan ei hän ankarimmillakaan ponnistuksilla saanut hallituksi. Joskus hän oli ajatuksissaan ja mielikuvissaan löytävinään tuskallista, tajuamatonta nautintoa.

Samassa häntä vaivasi häpeäntunne ja paha omatunto. Se tapaus, joka oli katkaissut hiuksenhienon ja tuskin huomattavan siteen Elsa Almin ja hänen väliltä, aukeni suunnattomaksi, ylitsepääsemättömäksi kuiluksi. Hän katui sydämestään tapausta, mutta huomasi kauhukseen, ettei katumus johtunut teon rikollisuudesta, vaan yksinomaan siitä, että hän oli menettänyt hänet, jota tiedottomasti oli rakastanut.

Välistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa, jolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan vallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan välinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi huomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut katkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta niin ei tapahtunut.

Toverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista eivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti. Tästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja tällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi ja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen kanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella tavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä hän ei voinut uskoa.

Mihin hän ryhtyisi?

Hän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi johonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän järkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja ylivoimaisia.

Vihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja viihtyisä, kaunis ja rauhallinen.

Ja Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi sopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja huonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta, harmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät hinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne maailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän kävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi uudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.

Hänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma, tumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean helähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten, joihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen nahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja raskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta itsestään.

Gunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli saanut kotinsa valmiiksi.

-- Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla hän sydämessään tunsi pakotusta.