Part 1

RAPPIOLLE

Kertomus heikosta miehestä

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otavan, Helsinki, 1919.

I.

POIS.

Tällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikä hänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassa paikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosin jollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.

Minkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyt tyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollut ajattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän oli kuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittävää meteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisen nuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.

Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse, tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia ääniä ja naurua kuului sisälle asti.

-- Isä, onko tämä nyt niin kauheaa...?

Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa jännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta sanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän takana.

-- Hirveää, hirveää...

Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti tuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.

Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja kuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi, että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa. Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.

-- Hirveää, hirveää...

Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.

Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet katseellaan.

-- Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi yösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän tulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä seisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä ajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi Kaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?

-- Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin rukous.

Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät hänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha tuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi, että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten keskustella ja pyytää anteeksi.

Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin operetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään: "Jeekeli, jos ukko saa tietää..." Ensin vihaa, sitten hiljaista murisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, -- näin hän oli luullut käyvän.

Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.

-- Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin...

Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut poikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.

Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli raivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut, asia oli unohdettu.

-- Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!

Sanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä tunteenpurkauksesta -- suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät väreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.

-- Seiso siinä, missä seisot!

Gunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa tuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä pitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään komennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti lattiaan.

Vihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, -- se oli pojasta hyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi toivo.

Viereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta kuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.

-- Isä, aloitti hän rohkeammin.

Kauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen hän näytti rauhoittuvan ja istuutui.

-- Isä, minä...

Mutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen olentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi väsähtyneisyyttä ja tuskaa.

-- En todellakaan ymmärtänyt, että...

-- Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani? Sinä sanoisit: "Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut."

-- Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.

-- Se ei ole enää minun määrättävissäni, sen määrää raastuvanoikeus. Sehän sinun pitäisi tietää, joka jo vuoden olet ollut lukevinasi juridiikkaa.

Gunnar Stenin koko olento oli lysähtää maahan. Noilla sanoilla oli kivenkova, todellinen tarkoituksensa; ne oli lausuttu rauhallisesti, sikaria polttaen. Kaikki tyhjä, peloitteleva uhkaileminen oli niistä kaukana.

-- Isä, pääsi pojan huulilta kuin tuskanhuuto.

-- Minä toivoin, että sinä aina pysyisit minun rankaisuvaltani piirissä, sanoi isä rauhallisesti. Mutta niin ei käynyt. Kuritta et ole kasvanut etkä huolenpidotta... Voi sinua, poika parka!

-- Tekö minut ilmiantaisitte!

-- Sinä olet itse ilmiantanut itsesi. Sinulla ei ole parempaa oikeutta kuin muillakaan tehdä väärennyksiä luottaen isäsi varallisuuteen. Nälistyneen, kurjan raukan voi toisinaan ymmärtää, sinua ei.

Huoneeseen tuli tuskallinen äänettömyys. Kauppaneuvos poltti sikariaan, silloin tällöin hänen kasvolihaksensa värähtivät, poika seisoi ovipielessä vaipuneena tylsään apatiaan.

-- Kun pankista tuli ilmoitus, jatkoi kauppaneuvos hetken kuluttua, ilmoitin pääkonttoriin heti, etten tuntenut paperia. Silloin minulle ilmoitettiin, että sinä olit sen tuonut minun valtakirjallani, ja -- tietysti ihmeteltiin, että meillä sellaisia papereita on...

-- Ja te?

-- Tiedät kai itse, että huomasin kyseessä olevan kaksinkertaisen väärennyksen... Me, joiden tuskin koskaan on tarvinnut edes käyttää sellaisia papereita, me, joilla on aina ollut yllin kyllin omaakin... Ja nyt -- väärennys! Kaksinkertainen väärennys! Mikä taito, mikä helvetillinen taito! No, onpahan merkki siitä, että olet edes jotakin oppinut, ja toivoakseni jatko-opetus opettaa sinulle elämisen taidon.

-- Aioin heti kertoa teille kaikki, mutta sillä hetkellä en uskaltanut kääntyä puoleenne...

-- Aioit! Tuhlaat ensin minun rahani ja jatkat rikoksella. Sukumme ensimäinen rikollinen on siis väärentäjä!

Kauppaneuvos Sten koetti edelleenkin polttaa sikariaan rauhallisesti, mutta hänen silmiinsä nousi kosteus, joka ei jäänyt pojalta huomaamatta.

-- Minä en ole koskaan kysynyt, jatkoi isä matalammalla äänellä kuin äsken, -- mihin sinä rahojani käytät. Tässäkään tapauksessa en tietysti olisi sinulta rahaa kieltänyt, mutta sinulla oli paha omatunto ja se johti väärennykseen, rikoksista kurjimpaan.

-- Aioin lunastaa paperin ja kertoa...

-- Lunastaa! Rikoshan oli tapahtunut, rikos, joka on isku vasten kasvoja minulle ja koko meidän suvullemme.

Gunnar Sten kokosi kaiken lujuutensa ja rohkaisi itsensä viimeisen kerran.

-- Eihän ole tarpeellista tehdä tästä julkista skandaalia. Antakaa minun mennä, ja minä teen kaikkeni sovittaakseni rikokseni... rikokseni...

Viimeinen sana tuntui pojasta oudon vastenmieliseltä, ja hänen täytyi sanoa se kahdesti.

-- Olisiko oikein antaa sinun kulkea vapaana siksi, että olet minun poikani. Sinua rangaistaan, mutta rangaistus on sinulle kokemus, tosin kallis kokemus, mutta kokemus joka tapauksessa. Senjälkeen, Gunnar, olet taas minun poikani.

Poikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet edessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset sanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti taidon vastata.

Kauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän tavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja nousi.

-- Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.

Poika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja vaikeni.

-- Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan ja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan...

-- Saanko minä mennä?

-- Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.

-- Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa suuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja näytellä Brutusta...

Kauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi lyödäkseen, mutta laskeutui taas.

-- Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. -- _Noin_ paatuneeksi en sinua luullut; sinä siis epäilet _minuakin_, isääsi! Tämäkö on ollut kaiken tulos. -- Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän sitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen, sulkien sen.

Gunnar Sten seisoi yksin huoneessa, kauhistuneena kuin ukkosen lyömä, voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän tunsi isänsä, viimeiset sanat eivät olleet leikkiä, häntä katseli kolkko todellisuus vasten kasvoja.

-- Hän soittaa poliisille eteisen puhelimesta. Niin, sen hän tekee... Herra Jumala sentään!

Äkkiä hänen järkensä alkoi toimia ja hän rupesi hakemaan ulospääsymahdollisuuksia. Molemmat ovet kestivät hänen ankarimmatkin ponnistuksensa, -- ne eivät suotta olleet Stenin ovia. Ikkuna? Kadulla liikkui vielä ihmisiä, eikä hänellä ollut edes päällysvaatteita.

Katukäytävää kulki ohi kaksi poliisimiestä, ja Gunnar Stenistä tuntui, kuin sydän olisi lakannut lyömästä. Nyt ne tulevat -- isän käskystä... No niin... sittenpä on loppu.

Mutta poliisimiehet kulkivat rauhallisesti ohi ja heidän puheensa kuului kumeana sorinana huoneeseen. Heidän välissään hän siis tulisi kulkemaan.

Kun hän taas alkoi ajatella asiaa, täyttyi hän selittämättömällä raivolla. Näinkö häntä kohdeltiin, näin, kuin hän olisi koira! Eikö hän ollut kerjännyt anteeksi, rukoillut, ja se kauhea mies, joka oli hänen isänsä... Niinkuin mikäkin Brutus...

Hän hyökkäili ovia vastaan, teki taas hulluja suunnitelmia ikkunain suhteen, juoksi huoneessa edestakaisin, hengästyi ja -- väsyi.

Viimein hänet valtasi syvä yhdentekeväisyydentunne. Hän istuutui sohvalle, sytytti savukkeen ja antoi ajatustensa kiertää. Hänet tultaisiin hakemaan, no niin... jos tultaisiin, siitä ei päässyt minnekään. Jos nyt oli ikävää, niin olihan ollut hauskaakin. Eikä häntä epäilemättä kohdeltaisi kuin rikollista, poliisit lähenisivät häntä kunnioituksella, vaikka olikin vanki. Väärentänyt isän nimen -- toisin sanoen jäljentänyt sen verrattomalla taidolla, jonka takia isä hänet sitten ilmiantaa, jonka takia häntä katsellaan oikeuden porstuassa ja vankivaunun portailla. Eipä sekaantunut ketään syrjäistä asiaan, koko asia oli perheen keskeinen, lukuunottamatta muuatta raukkaa, joka oli paperin hyväksynyt. Juttu tulisi olemaan mielenkiintoinen, siitä ei puuttuisi romantiikkaa, siitä puhuttaisiin.

Miksi hän oikeastaan oli väärentänyt? Kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, olisi hän voinut saada rahaa väärentämättäkin ja saada helposti. Vaikka omalla nimellään. Mutta se kohmeloinen aamuhetki ja hiipivä pelko ja epätoivo... Niin, sehän oli jo tapahtunut, sille ei enää voinut mitään.

Hänen hermonsa olivat lopen väsyneet, päivällä oli hän katkeruudessaan itkenyt, ja hänen silmiään kirveli. Hän tunsi voittamattoman väsymyksen ja rauhallisuudentunteen valtaavan itsensä ja raukeana hän heittäytyi nahkasohvalle. Oneihin mielikuviin sekaantui vielä kaukainen toivo siitä, ettei uhkauksesta tulisikaan mitään, mutta se toivo oli kovin kaukainen ja häipyi tyhjyyteen.

Kello löi taas viereisessä huoneessa pehmeästi ja kodikkaasti niinkuin ennen lapsuuden päivinä. Hän kuuli sen lyönnit kuin jostakin hyvin kaukaa, ja ne sattuivat enemmän hänen sieluunsa kuin kuulo-aistimiin, mutta hän oli jo puolihorroksissa.

Joku lykkäsi häntä hiljaa kylkeen, hän hypähti pystyyn ja oli taas keskellä kylmää todellisuutta. Ruumiillisestikin häntä paleli ja turrutti. Joko ne nyt tulivat?

Hänen edessään seisoi Petterson, kauppaneuvos Stenin uskottu palvelija, jo isoisän aikuinen, Pettersson, jonka äänikin jo oli kuluneen inisevä ja jonka kädet vapisivat pelkästä uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta. Nyt vanhus oli hämmentyneen näköinen, ja hänen loisteettomat ja haaleat silmänsä katselivat lattiaa, kun hän ojensi Gunnar Stenille ison, valkoisen kirjeen.

-- Lukekaa tämä, nuori herra, sanoi hän kuluneella, särähtäneellä äänellään, -- niin kauppaneuvos käski, ja menkää sitten.

Koneellisesti nuori mies avasi kirjeen ja luki:

'Rakas poikani.

Isänrakkauteni voitti velvollisuudentunnon, ja senvuoksi annan Sinulle vielä tilaisuuden koettaa, vaikk'en tiedä, teenkö siinä oikein vaiko väärin ja vaikk'en saata sanoa, onko siitä Sinulle hyötyä vai vahinkoa. Mutta Sinun on heti poistuttava entisen kotisi katon alta, sillä et ole kelvollinen sen alla oleskelemaan. Tämän mukana seuraavasta pankkiosoituksesta näet, etten aja Sinua köyhyyteen ja kurjuuteen taistelemaan, kuten ehkä terveellisintä olisi. Käy ulos avaraan maailmaan, pidä Jumala silmäisi edessä ja kun omassatunnossasi tiedät olevasi kelvollinen, niin tervetuloa takaisin. Ennen en voi Sinua nähdä. Rukoile ja tee työtä!

Heikko isäsi Carl Fredrik Sten.'

Gunnar Sten selvitti kurkkuaan, johon itku tahtoi väkisin pyrkiä, ja hitaasti hän asetti paperit entisiin laskoksiinsa ja pisti ne povitaskuunsa.

-- Eikö isä käskenyt mitään muuta? kysyi hän.

Vanha palvelija rykäisi vaikeasti annettavan vastauksen vuoksi.

-- Ei, paitsi että kauppaneuvos sanoi, että nuoren herran olisi heti lähdettävä.

-- Näin!

-- Niin kai kauppaneuvos tarkoitti.

Pettersson katseli kiinteästi lattiaa, koko kohtaus oli hänestä tuskallinen ja pitkittyi suotta. Nuoren herran päällystakki oli hänen käsivarrellaan, ja hän alkoi tehdä vaikeinta velvollisuuttaan, auttaa sitä ylle hitaasti ja huolellisesti.

Gunnar Sten loi vielä viimeisen katseen huoneeseen ja seurasi sitten Petterssonia, joka aukoili hänelle ovia.

-- Hyvästi, Pettersson!

-- Hyvästi, nuori herra, vastasi vanhus liikutetulla, entistäkin särkyneemmällä äänellä, josta Gunnar huomasi, että hänellä oli ellei tieto, niin ainakin aavistus jutusta, -- hyvästi ja... tervetuloa takaisin.

Ovi avautui ja sulkeutui, avainta väännettiin reiässä, kylmä ilma lehahti menijää kasvoihin, ja jalan alla narskahti tuore lumi pakkasilmassa.

Oli yö, ja Gunnar Sten havaitsi seisovansa autiolla, öisellä kadulla yksin, aivan yksin.

II.

Gunnar Sten istui ravintolassa ja ajatteli erästä mielikuvaa, joka lapsuudesta asti oli häneen lähtemättömästi syöpynyt.

Lapsuudessaan oli hän kuullut puhuttavan maailmanrannasta. Hän oli sen silloin kuvitellut teräksensinertäväksi, kalseaksi, autioksi rannaksi, jolla lakkaamatta kävi viiltävä viima ja jonne ei kukaan halunnut, mutta jolla siitä huolimatta oli oma erikoinen viehätyksensä. Hän oli kuullut puhuttavan maailmanrannan "opettamista" ihmisistä, ja kun hän nyt ravintolan ikkunasta katseli kylmää, harmahtavaa marraskuun taivasta, tuntui hänestä kuin hän nyt itse olisi joutunut maailmanrannalle ajelehtimaan.

Hän tunsi edelleenkin olevansa yksin, aivan yksin, eikä hän voinut päästä siitä tunnelmasta, että kaikki ihmiset katselivat häntä. Täällä hän nyt istui armosta, sen sijaan että hänen oikea paikkansa olisi eräs toinen, josta näköala oli verrattain rajoitettu.

Gunnar Sten naurahti itsekseen kylmästi ja katkerasti: Näytelmän ensimmäinen osa oli näytelty loppuun eikä siltä ollut puuttunut vissiä draamallisuutta, toinen oli alkamassa.

Hän tunsi itsensä oneaksi ja tyhjäksi, mutta jonkunlaista tyytyväisyydentunnetta, jota hän visusti koetti itseltäänkin salata, ei hän voinut olla tuntematta. Oman itsensä rajaton herra! Sai tehdä mitä tahtoi, mennä ja tulla minne ja koska tahtoi, tekemättä tiliä kenellekään.

"Rukoile ja tee työtä!"

No niin, miksipäs ei, kunhan tässä ennättää ottaa työn eteensä. Paljoa vähemmällä hän olisi uskonut, ei häntä silti olisi tarvinnut ajaa pois kotoa kuin mitäkin... Olihan hän tehnyt hiukan tyhmästi ja ajattelemattomasti, mutta että hänestä siitä huolimatta voi tulla ihminen niinkuin kenestä muusta tahansa, siitä hän oli varma.

Ihmiset ravintolan isossa salissa vaihtuivat, kukaan ei itse asiassa kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, tulivat ja menivät vain niinkuin aina ennenkin.

Gunnar Sten tilasi eteensä viiniä ja koetti karkaista luontoansa, saada ajatuksiinsa jonkunlaisen ylimielisen maailmanmiessävyn.

Eihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista voi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka isä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän hän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia, vaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää tehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.

Ja vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee ihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein innostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä, nauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta tyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten sävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että jos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen luokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli hempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi joku, jolle voisi uskoa itsensä.

Hän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut ajatellut -- kun häntä lyötiin olkapäähän.

-- Hei! Sinäkö siinä?

Gunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.

-- Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.

-- No sinä olet tullut takaisin?

-- Olen -- niinkuin näet.

-- Ja juttu meni hyvin... haukuttiin vähän ja...

Gunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi ylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen teon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa suututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan välittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä, mutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.

-- Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen äänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. -- Tilaanko punssia, mitä?

-- Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.

-- Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?... Neiti! Kaksi kahvia ja puolikas punssia...

Äkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.

-- Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja juonut -- yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä, vaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko julmistui?

-- Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!

-- Mmm. Kuinka sen ottaa... Sinä tietysti sanoit, että _minä_ sen nimen kirjoitin?

Gunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän punastui.

-- En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja terävöitti äänensä jatkaessaan: -- Olinhan sitäpaitsi itse paikalla väärennyksen tapahtuessa.

-- St... st -- hiljaa, poikaseni, hyssytti Nurmelainen luoden katseen ympärilleen. Saattavat ihmiset pian kuulla... Kiitos, neiti! Ehkä tuotte samalla kertaa toisen puolikkaan lisää, ettei meidän tarvitse niin usein vaivata. Minusta näyttää, että tästä sukeutuu pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu.

Tarjoilijatar, joka oli tuonut tilatut tavarat pöydälle, naurahti ja kiiruhti tiehensä.

-- Vai niin, vai sillä tapaa, sanoi Nurmelainen neidin mentyä miettivästi. -- No miten asia oikein päättyi?

Gunnar Stenistä tuntui koko keskustelu vaikealta ja tuskalliselta ja hän tahtoi puhua niin vähän kuin mahdollista. Vastaukseksi hän veti povitaskustaan isänsä lähettämän kirjelipun ja ojensi sen Nurmelaiselle.

-- Lue!

Nurmelaisen kasvot kirkastuivat, kun hän oli lukenut kirjeen.

-- Kiitä Luojaasi, mies, että olet niin hienon miehen poika, sanoi hän melkein iloisesti, ojentaessaan kirjeen takaisin. -- Ja nyt ukon malja!

Gunnar Sten tuskin kosketti lasiaan.

-- Sinä näyt tuskin käsittävän, mitä tämä minulle merkitsee, virkahti hän alakuloisesti.

-- Ettenkö käsitä? Käsitän, ja käsitän vallan suurenmoisesta. Sinusta on tullut oman onnesi seppä. Sitä se merkitsee, eikä mitään muuta.

-- Hmm...

-- Saat tehdä itsestäsi mitä tahdot ja millä tavalla tahdot. Sinä olet Sten etkä voi muuksi muuttua. Katsoppas: vanhemmat koettavat aina tehdä lapsistaan jotakin parempaa kuin mitä he itse ovat. Rikas panee rahansa ja taitonsa liikkeelle sitä varten, köyhä raataa yötä päivää saadakseen lapsensa opin tielle ja herraksi...

-- Tuon kaiken minä tiedän.

-- Tiedät tai et, minä puhun loppuun. Tulos riippuu sangen useassa tapauksessa, etten sanoisi melkein kaikissa tapauksissa, kasvatettavista itsestään. Toiset, kuten minä, eivät voi sulattaa uutta herra-asemaansa, he veltostuvat ja tuhlaavat toisten rahoja, kuvitellen jotakin olevansa, toisilla on innokas pyrkimys eteenpäin ja ylöspäin ja heistä tulee jotakin, vaikk'eivät useimmissa tapauksissa voikaan peittää yksinkertaista lähtöään, kolmannet taas, kuten sinä ja teikäläiset, ovat etuoikeutetussa asemassa: heidät huomataan ja he ovat jotakin, vaikk'eivät olisi tehneet mitään, ja jos he jotakin saavat aikaan, herättää se joko suurta huomiota tai pidetään sitä aivan heidän arvonsa mukaisena, -- missään tapauksessa he eivät joudu deekikselle, kuten sanotaan...

Gunnar Sten keskeytti Nurmelaisen vuolaan sanatulvan.

-- Tunnen jo filosofiasi ennestään, sanoi hän kuivahkosti, -- niin, etten huomaa sinulla olevan mitään syytä jatkaa...

-- No, jättäkäämme se sitten. Joka tapauksessa te olette hienoa väkeä, jota minä hennosta lapsuudestani asti olen katsellut kunnioituksella. Kun minä repaleisena poikasena olin varastamassa viinimarjoja kaupunkipuutarhastanne, kohtasi minut itse isäsi ja antoi minulle tukevalla kepillään, steniläisellä perinpohjaisuudella sellaisen selkäsaunan, että se kuuluu lapsuuteni ylpeimpien muistojen joukkoon. Rustoutuman voit vieläkin nähdä jalassani, jos haluat. Taisin vähän kiljuakin, koska ihmisiä kokoontui säleaidan taakse, mutta lähtivät heti tiehensä, nähdessään, että oli kysymys korkeimmasta oikeudesta. -- No hyvä, selkäsauna ei tullut ansiotta, ja puolustuksekseni minun on esitettävä ainoastaan, että minua vaivasi nälkä, joka, niinkuin ymmärrät, johtuu ruuan puutteesta. Yllämainitun selkäsaunan välittömät seuraukset kestivät puolisen vuotta, ja siitä asti olen karttanut viinimarjapensaita ja pitänyt itseäni vähän parempana muita vertaisiani. Juokaamme ukon malja, hän on hieno ukko, ja minä sain suuren korvauksen selkäsaunasta. Hänen maljansa!

Gunnar Sten kuunteli toverinsa kertomusta vaihtelevin ilmein ja käsi vapisi, kun hän vei lasinsa huulilleen.

-- Vai on isä... sammalsi hän hämmästyneenä, -- vai on isä todellakin -- pieksänyt sinua! Kun et ole aikaisemmin sanonut.

-- Ei ole tullut puheeksi, tokaisi Nurmelainen yksinkertaisesti. -- Köyhällä pirulla on niin paljon kokemuksia, ettei hän ennätä tehdä kaikista numeroa. Isäsi on kaikesta päättäen ainakin rehellinen sovelluttaessaan periaatteitaan kaikkiin ihmisiin. Juon kolmannen kerran hänen maljansa. Mutta ajatteleppa, että minun isäni olisi höyhentänyt sinut... Vakuutan, että siitä olisi noussut eri konsertti.

Gunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti iloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta oli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli mahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.