Part 9

Päärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans lähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä viikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä, katsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää puhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä pitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta kyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine silmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut toisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia vaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: "Tiedäthän", sanoi hän, "että minä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo isovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. -- Ja silloin se tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu paistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää mereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita hiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat olivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta. Ja hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi kädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen -- mutta eiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven edessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä ojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta ja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet ja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät jälleen huutaen ja räkättäen ilmassa."

Vanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. "Eikö se osannut rukoilla?" kysyi hän. "Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?"

"Lapsi", sanoi vanhus. "Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka eivät tule autuaiksi."

"Eivätkö autuaiksi!" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä rinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.

"Trine Jans!" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti. Se oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten. "Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte kertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?"

Vanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: "Ne eivät ole satuja", mutisi hän itsekseen, "isoenoni on sen minulle kertonut."

"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne."

"Yhdentekevä", sanoi vanhus, "mutta te ette sitä usko, Hauke Haien. Te kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!" Hän läheni tulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.

Patopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi. "Tule, Wienke!" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen. "Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta! Mutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä."

Hän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan ympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö vanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä avautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.

Hauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä taluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi kaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti, olivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö, minkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin. Aukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen salaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja äkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.

Lapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen kädellään. "Merihirviö!" huusi hän vavisten isän sormien takaa, "merihirviö!"

Hauke pudisti päätään: "Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä merihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä kertonut?"

Tyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi lapsen poskea. "Katsohan tuonne taasen!" sanoi hän. "Ei ne ole kuin nälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee siipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat höyryäviin aukkoihin."

"Kaloja", toisti Wienke.

"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään muunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!"

Pikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli kuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin erehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä kasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun sielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi lapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. "No niin, tyttöni", sanoi hän -- lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista hellyyden värettä -- "lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet kuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!..." Isän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi hänen karkeaan partaansa.

Niin kulkivat he rauhallisesti kotiin.

* * * * *

Uudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli: patopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui miltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan hoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen Hauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen, ja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi patoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua nousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui eräänä iltapäivänä -- aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo synkän sumun peitossa.

Talvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta siitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella puolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja kappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla ei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli raivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä omin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden padon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta tultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän tosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä liejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten sen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä ja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi vielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja tarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle penkereen keskukseen.

Hauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden padon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt aika tarttua asiaan käsiksi. -- Karja ei käynyt vielä marskeilla, ruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan, kaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja hän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman ja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli loivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.

Patopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli taas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan sen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen kaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa heikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta. [Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena estää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven kertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten äärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät lakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi liejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien eteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti ja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä rajummin kuohua.

Jos jälleen sattuisi myrskytulva -- sellainen kuin vuonna 1655, jolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton -- jos sellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan -- vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin tapahtuisi? -- Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti pelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke tunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää päätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen sisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke Haienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.

Hän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle ja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän kannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä patopäällikön taloon johtavalle tielle.

Mieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän kotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui huoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen sitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla keveällä lyönnillä. "Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös kapakkaan!" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta ripustanut.

Vaimonsa katsoi häneen surumielisesti: "Mitä sinä siellä? On jo iltamyöhä, Hauke!"

"Patoasioita!" mumisi Hauke. "Tapaan siellä jonkun valtuusmiehen."

Vaimo astui lähemmäksi ja puristi hänen kättään hyvästiksi. Hauke, joka siihen saakka oli tuuminut ja päättänyt kaikki itsekseen, halusi nyt kuulla niidenkin ajatusta, joita hän ei ennen katsonut semmoisen luottamuksen arvoisiksi. Kapakassa hän tapasi Ole Petersin lyömässä korttia kahden valtuusmiehen ja yhden marskilaisen kanssa. "Tulet kai tuolta rannikolta, patopäällikkö?" sanoi edellinen, ottaen kesken jakamatta olevat kortit ja lopettaen työnsä.

"Niin, Ole", vastasi Hauke. "Olin siellä; uhkaavalta näyttää."

"Uhkaavalta? -- No niin, parisataa turvetta ja jonkun verran hiekkaa kai sinne tarvitaan. Olin minäkin siellä iltapäivällä."

"Niin helpolla emme toki pääse, Ole", vastasi patopäällikkö. "Siellä on jälleen virta kiusana; nyt se ei tule pohjoisesta, vaan sen sijaan luoteesta."

"Olisit sen antanut olla paikoillaan!" tokasi Ole kuivasti.

"Toisin sanoen", vastasi Hauke, "uusi padontamaa ei sinua liikuta, ja sentähden olisi parempi ettei sitä olisi olemassakaan. Oma syysi! Mutta jos meidän täytyykin laittaa suojuspenkereitä vanhan padon turvaksi, niin uuden padontamaan vihreä apilas korvaa ne vaivat moninkertaisesti."

"Mitä puhuttekaan, patopäällikkö?" huusivat valtuusmiehet, "Suojuspenkereitä? Kuinka monta? Teitä miellyttää suuret kustannukset!"

Kortit olivat pöydällä koskematta. "Tahdon sanoa sinulle jotakin, patopäällikkö", sanoi Ole Peters, nostaen molemmat käsivartensa pöydälle. "Uusi padontamaasi on meille kallis yritys! Me kaikki podemme vielä tuon leveän patosi kustannusten vuoksi, ja nyt särkyy sen takia vanha patomme ja meidän täytyy se uudistaa! -- Onneksi ei se kuitenkaan ole niin kovin huono; se on kestänyt tämän kerran ja on yhä edelleenkin kestävä! Nouse vain huomenna jälleen kimosi selkään ja tarkasta uudelleen!"

Hauke oli tullut tänne rauhallisesta kodistaan. Täällä hän kuuli rauhallisten sanojen takana piilevän sitkeätä vastarintaa ja hänestä tuntui kuin hänellä ei olisi enää entistä tarmoa sitä kukistaakseen. "Tahdon seurata neuvoasi, Ole", sanoi hän. "Pelkään vaan, että tulen huomenna tekemään saman huomion kuin tänäänkin."

Tätä päivää seurasi levoton yö. Hauke heittelehti unetonna vuoteellaan. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi häneltä Elke, jota huoli piti valveilla. "Jos joku asia painaa mieltäsi, niin puhu toki minulle; niinhän olemme aina tehneet."

"Ei se ole juuri mitään, Elke!" vastasi mies. "Padolla ja suluilla on tehtävänä eräitä korjauksia -- tiedäthän että ajattelen niitä asioita aina öisin." Muuta hän ei sanonut, sillä hän tahtoi toimia vapaasti.

-- -- Kun Hauke seuraavana aamupäivänä taasen ratsasti padolle, oli maailma kokonaan toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Nytkin oli tosin pakoveden aika, mutta heleä kevätaurinko heitti säteensä melkein kohtisuoraan tuolle äärettömälle liejukolle. Valkeat lokit liitelivät rauhallisina edestakaisin ja sinitaivaalla, näkymättömän korkealla lauloivat leivot ainaisia liverryksiään. Hauke, joka ei tiennyt miten luonto voi lumota ihmisen viehättäväisyydellään, seisoi padon luoteiskulmalla etsien uutta virranuomaa, joka oli eilen häntä pelästyttänyt, mutta kirkkaassa auringonvalossa hän ei sitä aluksi löytänytkään. Vasta varjostaessaan kädellään silmiään häikäisevää auringonpaistetta vastaan, hän huomasi tuon vauriopaikan. Mutta hänestä tuntui nyt, että eilinen hämärä oli häntä pahasti pettänyt; virranuoma kajasti vain heikosti ja padossa huomattava särkymä oli katsottava pikemmin rottien kuin virran tuhotyöksi. Korjauksia oli täällä tosin tehtävä, mutta huolellisesti kaivamalla ja, niinkuin Ole Peterskin oli sanonut, uusien turpeiden ja muutamien olkikimppujen avulla oli asia autettu.

"Se oli hyvä juttu", puheli hän itsekseen keventyneellä mielellä, "eilen olet ollut omien mielikuvitelmiesi narri!" -- Hän kutsui valtuusmiehet kokoon, ja ilman vastarintaa päätettiin ryhtyä korjauksiin -- kumma, jota ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut. Patopäällikkö tunsi sairauden jäleltä vielä heikossa ruumiissaan vahvistavaa rauhan tunnetta. Ja jo muutamien viikkojen päästä oli kaikki korjaukset loppuun suoritettu.

Vuosi vieri eteenpäin, mutta mitä kauvemmas aika kului ja mitä rauhallisemmin uudet turpeet alkoivat viheriöidä olkipeitteen läpi, sitä rauhattomammalla mielellä kulki Hauke tuon paikan ohitse. Hän käänsi silmät poispäin, hän ratsasti aivan padon sisäreunitse, ja pari kertaa hän antoi viedä valmiiksi satuloidun hevosen takaisin talliin, jääden kotiinsa. Sitte taas semmoisinakin aikoina, jolloin hänellä ei ollut siellä mitään toimitettavaa, läksi hän äkkiä jalansyten padolle. Ja monesti hän kääntyi takaisin, hänellä ei ollut rohkeutta uudelleen tarkastaa tuota onnettomuutta ennustavaa kohtaa. Olisipa hän vihdoin tahtonut repiä omin käsin kaikki hajalleen, sillä tuo padonkappale oli kuin hänen ruumiilliseen muotoon pukeutunut omantunnon tuskansa. Ja kuitenkaan ei hänen kätensä kyennyt siihen koskemaan, eikä kukaan, ei edes vaimonsa uskaltanut hänelle siitä puhua.

Niin saapui syyskuu. Eräänä yönä oli raivonnut jommoinenkin myrsky, joka lopulta lientyi luoteistuuleksi. Koleassa säässä ratsasti Hauke seuraavan päivän aamuna pakoveden aikana padolle. Ja siellä liejukkoa katsellessaan näki hän äkkiä jälleen uuden virranuoman haahmopiirteet entistä selvempinä ja syvempinä. Nyt ei hän enää voinut olla sitä huomaamatta, vaikka olisi kuinkakin tahtonut tuota näkyä välttää.

Hauken kotiin tultua tarttui Elke hänen, käteensä. "Mikä sinua vaivaa, Hauke?" kysyi hän katsoen miehensä synkkiin kasvoihin. "Eihän se vaan ole mikään uusi onnettomuus? Olemme nykyään niin onnellisia, ja minusta tuntuu että nyt olet sovussa kaikkien kanssa!"

Vaikeata oli hänen tänä hetkenä ruveta häiritsemään Elken luottoisaa mielialaa omilla sekavilla pelontunteillaan.

"Ei, Elke", sanoi hän. "Nyt ei kukaan kanna mustaa mieltä minua kohtaan. Minun vastuunalainen tehtäväni vain on suojella yhdyskuntaamme taivaan myrskyjä vastaan."

Hän irrotti kätensä välttääkseen rakastetun naisen enempiä kysymyksiä. Hän meni talliin ja varastohuoneisiin, ikäänkuin hänen olisi pitänyt tarkastaa kaikkia. Mutta hän ei nähnyt mitään, mitä ympärillään oli; hän koetti ainoastaan rauhottaa omantunnontuskiaan ja päästä siihen vakaumukseen, että ne olivat sairaloisesti liioteltuja.

-- -- "Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756", jatkoi koulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se oli vuosi, jota ei näillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui sinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen pienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias Trine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu istualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee ollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi kangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena hopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä siellä Jeversinsaaren eteläpääkin."

Vuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella kädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään tekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi tuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla, mutta niin tutuilla kasvoilla. "Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?" kuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä käteen.

"Hän kuolee!" sanoi patopäällikkö.

"Kuolee!" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.

Mutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: "Jins! Jins!" huusi hän, ja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti, tunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: "Auta! Auta minua! Sinähän olet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!"

Hänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli jättänyt tämän elämän.

Lapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään. "Vieläkö hän yhä kuolee?" kysyi hän.

"Hän on jo kuollut!" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen. "Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona."

"Jumalan luona!" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. "Onko Jumalan luona hyvä olla?"

"On, siellä on kaikkein paras." -- Mutta Hauken sisässä kaikuivat kuolevan viimeiset sanat. "Jumala muita armahtakoon!" huokasi hän hiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko kuolevatkin ennustaa? -- --

-- -- Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan, ruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta uhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet pohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina tuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli perää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista lumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja että se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan ollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja Anna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden jyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina hyppäsivät alas kärryiltä. "Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?" kysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan rientäneet ulos.

Anna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen kyökkiin. "No, kerrohan joutuun!" huusivat tytöt taasen. "Missä vaanii onnettomuus?"

"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!" huusi Anna Greetta. "Tunnettehan tuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me seisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme voita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä. 'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua, Anna Greetta!' Ja" -- Greetta hiljensi ääntänsä -- "patopäällikön kimo ei lopultakaan ole tavallinen hevonen!"

"Hiljaa! Hiljaa!" varottivat toiset palvelijat.

"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella ovat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole satanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut sateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin pesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki ovat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä toukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja leivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan hävittää!"

Kertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut kyökkiin. "Mitä siellä puhutte?" kysyi hän. "Varokaahan ettei juttunne joudu isännän korviin!" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle noita uutisia kertomaan, sanoi hän: "Ei ole tarpeen, olen kuullut kylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!" Sitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan tiliä markkinamyynneistä.

Patopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia juoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa mitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma kaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus, ehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.

* * * * *

Oli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova lounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse kiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja valohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa oli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit oli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään, palvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen ovet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä seisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri syönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla. Hän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut sinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja mullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä, jotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian, kuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha ja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä piti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän tullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja palannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa. Nyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät lyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna ulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri kahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen päänsä tämän vaatteisiin. "Klaus!" huusi hän itkien. "Missä on minun Klauni?"

Wienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen vuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä ei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä. "Klaus on ladossa", sanoi hän, "siellä sen on lämmin olla."

"Lämmin?" kysyi Wienke. "Onko se hyvää?"

"Kyllä, se on hyvää."

Talon isäntä seisoi yhä ikkunan ääressä. "Nyt se ei enää käy laatuun!" sanoi hän. "Kutsu joku palvelustytöistä. Myrsky särkee ikkunamme. Luukut ovat ruuvattavat kiinni!"