Part 8

Marraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat, oli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka kautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten uuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden välinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut soveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva myrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle kaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana, tuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon selässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa. Siellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään noutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti virran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen vinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat. Hän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi tunkeilevia. "Seis!" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi. "Olkia! kuorma olkia tänne!" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan siellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat miehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä toki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli Hauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat ja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen merelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja miten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi valui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi kovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. "Kestävyyttä, miehet! Kestävyyttä vain!" huusi hän heille. "Vielä yksi jalka lisäksi, ja me olemme turvassa!" Rajuilman keskestä kuului työnkin ääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien suhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen koiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin ihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon pienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta. Hauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä tuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. "Seis, seis!" huusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea työnnettiin lakkaamatta alas.

"Minkätähden?" huusi muuan raaka ääni. "Eihän toki tuon viheliäisen rakin tähden?"

"Seis, sanon minä!" huusi Hauke jälleen. "Tuokaa koira minulle! Työhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa."

Mutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea lensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan niin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki väistyivät, "Koira!" huusi hän. "Minä tahdon koiran!"

Silloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe Manners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen ystäväksi. "Varokaa itseänne, patopäällikkö!" kuiskasi mies. "Teillä ei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa nojaan!"

Tuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa maahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi vanhuksen puoleen: "Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?" kysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke jo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana silmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin padolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin. "Kuka se oli?" huusi hän. "Kuka heitti koiran sinne?"

Kaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla hehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa. Silloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen luokseen. "Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö", sanoi hän ja purasi kappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. "Mutta se, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy sinne haudata joku elävä olento!"

"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?"

"En missään, herrani!" vastasi mies raa'asti naurahtaen. "Sen ovat tienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa teidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta kun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!"

"Vaiti sinä pakanataruinesi!" huusi Hauke. "Aukko tukkeutuisi varmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin."

"Vai niin!" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö näki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä. Hän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo pelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki heittäisivät lapionsa? -- Ja luodessaan katseensa alas, näki hän taasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä työmiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle hymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat he vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli taasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta oli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa. Nopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin: "Olkia padonreunaan!" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli ajomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien kädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.

Heiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää. Sade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen. "Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä", sanoi hän, "pitää kaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme työ loppuun Jumalan avulla! -- Vielä yksi asia!" huusi hän miesten aikoessa poistua. "Tiedättekö kenenkä koira tämä on?" Hän otti vapisevan eläimen vaippansa alta?

Kukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: "Tuo on jo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee kenellekään!"

"Siinä tapauksessa se on minun!" vastasi patopäällikkö. "Älkää unohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!" Ja Hauke ratsasti tiehensä.

Kotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä oli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin oli menossa seuraräätälin luo. "Nostappa esiliinaasi!" huusi hän tälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti hän siihen tuon pienen savisen koiran. "Vie se pikku Wienkelle, siitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin. Silloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta kangistunut."

Anna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi hän sinä iltana pois kokouksesta.

* * * * *

Seuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli tyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli edestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä ja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen syyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.

Muutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen kanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret juhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien jälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain osuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten ja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan kääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen, hyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä mielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle tielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä välin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon pohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat hiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin runsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita valtuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon tulvaan.

Tämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken osaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin uutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että uusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä, nyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan mukaan nimekseen: "Uusi Karoliinan padontamaa"; Mutta siksi se oli ristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein punaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki hän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä askelta toisen edellä. "Odotahan toki!" kuuli hän taempana olevan huutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien käänteessä, huusi hänelle: "Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä, minun pitää nostaa täältä savea."

"Mistä?"

"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!"

Hän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi. Mutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan julistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja tähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan. "Hauke-Haienin padontamaa!" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi toisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään he eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin asiakirjoihin kummittelemaan! -- Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin ja hänen korvissaan soi alinomaa: "Hauke Haienin padontamaa! Hauke Haienin padontamaa!" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa miltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen vertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään muita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä surkutellen läpitunkevin katsein.

-- -- Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli kestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät. Padontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti sieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli aika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet todellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei ollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin osuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän ei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä ja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se kuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan olleiden ja menneiden asiain joukkoon.

* * * * *

Hauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan tilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät olivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei heidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän; tuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville lapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin oli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi. Mutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti miltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä oli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo pieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira näyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli lokki. Koiran nimi oli "Perle" ja lokin "Klaus".

Klaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias Trine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään ulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs palvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa ja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke puolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi pienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli muutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari palvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen olla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa eukon -- vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen kohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon päässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli kömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara. Mutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut mukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt hänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se tosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki rannalla.

Uusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä vanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. "Olen täällä kuin vankina, patopäällikkö", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa hänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia marskipeltoja. "Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai tuon mustan härän suuntaan?"

"Mitä te Jeversinsaaresta?" kysyi Hauke.

"Mitäkö Jeversinsaaresta?" mutisi vanhus. "Tahtoisinhan toki nähdä sen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!"

"Jos sitä tahdotte nähdä", vastasi Hauke, "niin istuutukaa tuonne saarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!"

"Niin", sanoi vanhus, "kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi, patopäällikkö!"

Sentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi patopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken pienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi avoimesta ovestaan sisään. "No", huusi vanhus, joka istui tuolillaan kädet helmassa, "mitä sinä täällä teet?"

Mutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä välinpitämättömine, elottomine silmineen.

"Oletko sinä patopäällikön lapsi?" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö ikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: "Istuhan tänne jakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina -- noin suuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se vielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä."

Wienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja alkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa ainakin. "Kissa raukka!" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.

"No niin", sanoi vanhus hetken päästä, "tuota jo riittää. Voit sinä istuakkin sen päällä -- ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt sen kuoliaaksi!" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen tanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan, tuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi tämä pudistaa päätään: "Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin, Sinä rankaiset häntä!" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen kuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa tukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.

Tästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian itsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä pieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa. Kun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään esiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren, äänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin oli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni istuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi ja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä, kenenkään edes ojentavan sormeaan hänen "Klaustaan" tavottaakseen, katseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun kokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä takaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa. Ja kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän ympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen pienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: "Et saa ottaa, Perle; et saa ottaa!" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun yli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan pienen haltijattarensa käsivarrella.

Kun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota omituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute, ilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään kuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen, sillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu. Silloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen ja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat molemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa ohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut hevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla miehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää oli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska kaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut vastenmieliseltä. "Wienke tahtoo mukaan!" huusi hän, ravisti lokin sylistään ja tarttui isänsä käteen.

"Tule vaan!" sanoi Hauke.

Mutta Elke-rouva huudahti: "Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää hänet sylistäsi!"

"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee kauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä."

Elke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen lapselle. "Mutta siellä nousee rajuilma", sanoi hän. "Lähtekää pian matkaan ja palatkaa joutuisasti!"

Hauke nauroi: "Eihän se toki meihin satu!" ja nosti lapsen eteensä satulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo molemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle. Trine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä käsittämättömiä sanoja.

Lapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi lähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen ylitseen: "No, Wienke?" kysyi hän.

Lapsi katsoi häneen hetkisen. "Isä", sanoi hän, "sinähän sen kyllä taidat! Etkö taidakkin kaikkea?"

"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?"

Mutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa kysymystään.

Oli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden pinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre kohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit vyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä tuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo hypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui pelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. "Vesi, isä, vesi!" huusi hän.

Mutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: "Hiljaa, lapsi, olethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa."

Tyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella merta. "Eihän se tee meille mitään?" kysyi hän vavisten. "Sanohan ettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei myöskään tee meille mitään!"

"Minä en sitä voi, lapseni", vastasi patopäällikkö vakavana; "mutta pato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi ehdottanut ja antanut rakentaa."

Tyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte hän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.

"Miksi piiloudut, Wienke?" kysyi Hauke. "Vieläkö sinä yhä pelkäät?" Ja takin poimuista kuului vapiseva ääni: "Wienke ei tahdo nähdä, mutta sinähän taidat kaikki, isä?"

Kaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. "Ohoi!" huudahti Hauke, "siinä se tulee!" Ja hän käänsi hevosensa paluumatkalle. "Nyt mennään kotiin äidin luo!"

Lapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet kotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva riisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen pienenä mykkänä keilana. "No, Wienke", sanoi tämä häntä hiljaa ravistaen, "mitä pidät siitä suuresta vedestä?"

Lapsi loi silmänsä äitiin. "Se puhuu", sanoi hän. "Wienke pelkää!"

"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!"

Lapsi tuijotti eteensä. "Onko sillä jalat?" kysyi hän jälleen. "Voiko se astua padon yli?"

"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö."

"Niin", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, "isä voi kaikki -- kaikki!" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota: "Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!"

Elke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi hän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli tottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.

Hauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei olisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa: "Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta vuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi Jumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle sanoa."

"Olen tiennyt sen jo kauvan", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa kädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.

"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme", sanoi hän jälleen.

Mutta Hauke pudisti päätään. "Minä rakastan häntä ja hän kiertää pienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten. En tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta."

Vaimo katsoi synkästi eteensä. "Mutta minkätähden?" kysyi hän. "Mitä olen minä, äiti raukka, rikkonut?"

"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka sen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei vastaa ihmisten kysymyksiin -- luultavasti senvuoksi, kun he eivät kuitenkaan sitä ymmärtäisi."

Hän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi luokseen: "Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä hellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!"

Silloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä kyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte hän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi lapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon syliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi: "Äiti, rakas äitini!"

* * * * *

Näin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden ääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.

Vähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää soinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.