Part 7

Kun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha valkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan kummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt valtuusmiestoimessaan. "Patopäällikkö Hauke Haien!" puheli hän. "Sinä tuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että olisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan. Mutta -- oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme joka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on suojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta nyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse asiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä yksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus, joka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä patorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen mukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan teistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse tahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule häneltä kunnioitustaan kieltämään!"

Jewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja pyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa kuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa olijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he edelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat miten kalpeaksi hän oli käynyt. "Kiitän teitä, Jewe Manners", sanoi hän, "että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin vast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte uutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin asiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti päättämään esillä olevista tehtävistä."

"Puhukaa!" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon piirrokset pöydälle: "Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa saadaan. -- Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty kapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan osasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin, saamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan vahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan käyttää hiekkaa! -- Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari, joka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani suunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy meidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin ammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin liejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä kohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en voi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta marskiltamme on saatavissakaan. -- Neuvotelkaamme miten tämä kaikki järjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata kunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku."

Kokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat välinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin tuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin maamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: "Te olette ajatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka siihen kelvannee".

Mutta Hauke vastasi: "Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin tulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette paremman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani".

"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä", vastasi Jacob Meyen.

Mutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut aivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei oltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää, vanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista maamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti suoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä, olkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja melkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli perua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta käsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä: "Olet niin väsyneen näköinen, Hauke", puheli hän, silittäen kapealla kädellään hiuksia hänen otsaltaan.

"Saatanpa ollakkin hiukan", vastasi mies.

"Ja asiasi kai luonnistuu?"

"Luonnistuuhan se", vastasi hän katkerasti hymyillen. "Mutta minun täytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät estä sitäkin!"

"Eiväthän toki kaikki?"

"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän olisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi."

* * * * *

Kun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa kaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan kaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla kohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää työnjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset verukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi pato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa rakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo työtä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei hänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi patolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka päivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä meni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen tapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen työtaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.

Hauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit, jotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä, takaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä, jotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja rauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin ehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat heidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä joutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty osallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet enää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt koituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset, joilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat pyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta myytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja suorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina ovipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: "Miettikää ensin ja myykää ne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo oli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne saanut, päätti hän että maa on padottava!"

Olen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän luona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja katsoi Ole Petersiin: "Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua, mutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa, jota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa on asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä tarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää, niin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka kerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt patopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen tehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos paheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan että on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä koituu heille liiaksi työtä!"

Osa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen: "Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!"

Mutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin vaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta toisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin vasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana kuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää liikkeelle.

Vihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun. Lakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä tyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin uutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja lapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia tuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja mullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat, ja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla olkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet kävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun ja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä patopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena ratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin hänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen työmiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai taitamattoman. "Tässä ei auta mikään", huudahti hän tällöin, "sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!" Jo kaukaa, Hauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa korskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: "Joutuun! Kimonratsastaja tulee!"

Jos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin maassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä työpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota käytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja selitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat häneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä taikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei kuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn eräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän lähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä ja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet. Mutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan hitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle hän oli antanut hevosensa pideltäväksi -- se seisoi paikoillaan lauhkeana kuin lammas -- katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen silmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.

"Hoi, Marten!" huusi Hauke. "Mitä sinä seisot kuin olisi salama sinuun iskenyt?"

"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi jotain pahaa mielessä!"

Hauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa hieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet katsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat vaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään liikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka olivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän päänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä lintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja. Sitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka tunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei pilkalta. "Mitä se oli?" kysyi hän itsekseen. "Onko Elke lopultakin oikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit ja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta pääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?"

Hän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin padontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen entinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke tietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat noissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten tulisesti hevosensa korskui!

-- -- Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun viimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja lumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin jättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan reunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava, oli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli virta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan vahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin ihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas tekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.

-- -- Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen tapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se oli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten pitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku oli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta oli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien ja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton ilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi. Kaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen valtimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen. Hauke pudisti päätään: "Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi sen tehdä". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta joku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois, seisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja sairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai tavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.

"Tulva, tulva!" valitti sairas. "Tue minua!" huusi hän; "tue minua, Hauke!" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: "Veteen, mereenkö? Jumalani, en näe häntä enää milloinkaan!"

Silloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä, lankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: "Elke! Elke, etkö tunne minua, olenhan luonasi?"

Mutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin hukkuva eteensä.

Hauke painoi hänet takaisin päänaluselle. Sitte hän puristi kätensä tuskaisesti ristiin: "Herra Jumala!" huusi hän. "Älä ota häntä minulta. Sinä tiedät, etten voi elää ilman häntä." Sitte hän lisäsi hiljaa, ikäänkuin mietteissään: "Tiedänhän, ettet aina voi tehdä mitä tahdot, et Sinäkään. Olet kaikkitietävä, Sinun täytyy toimia viisautesi mukaisesti -- oi Herra, puhu minulle edes tuulen henkäyksenä!"

Äkkiä syntyi kuin tyyni rauha. Hauke ei kuullut muuta kuin hiljaista hengitystä. Kun hän kääntyi vuoteeseen päin, makasi vaimonsa rauhalliseen uneen vaipuneena. Vaan hoitajanainen katsoi häneen pelästynein silmin. Hauke kuuli jonkun käyvän ovessa. "Kuka se oli?" kysyi hän.

"Piika Anna Greetta vain meni ulos; hän toi tänne vuoteenlämmittäjän."

"Mitä katsotte minuun niin säikähtyneenä, rouva Levke?"

"Minäkö? Teidän rukouksenne on minua säikähdyttänyt. Siten ette voi kenellekään terveyttä rukoilla."

Hauke loi häneen läpitunkevan katseen: "Käyttekö tekin, niinkuin meidän Anna Greetta, hollantilaisen paikkaräätälin Jantjen seuroissa?"

"Käyn, herra; meillä on kummallakin autuaaksi tekevä usko."

Hauke ei vastannut. Siihen aikaan niin tavallinen uskonnollinen lahkolaisliike kokouksineen kukoisti myöskin friissein keskuudessa. Hunningolle joutuneet käsityöläiset tai virasta erotetut koulunopettajat olivat sen johtajina, ja naiset, nuoret ja vanhat, tyhjäntoimittajat ja yksinäiset ihmiset juoksivat innokkaasti salaisissa seuroissa, joissa jokainen voi näytellä papin osaa. Patopäällikön palvelijoista viettivät Anna Greetta ja häneen rakastunut renkipoika siellä vapaat iltansa. Tosin oli Elke lausunut Haukelle arvelunsa noitten käyntien suhteen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, ettei pitäisi sekaantua kenenkään uskonasioihin. Sellainen ei vahingoita ja on joka tapauksessa parempaa kuin kapakassa istuminen.

Siihen oli asia jäänyt, ja Hauke vaikeni tälläkin kertaa. Mutta häneen nähden ei vaijettu; hänen lausumansa rukous kulki talosta taloon. Hän oli kieltänyt Jumalan kaikkivallan. Mutta mitä oli Jumala ilman kaikkivaltiutta? Patopäällikkö oli jumalankieltäjä, juttu aavehevosesta mahtoi lopultakin olla tosi!

Hauke ei näistä asioista kuullut mitään; hän ei niinä päivinä kuullut eikä nähnyt muuta kuin vaimonsa. Eipä edes lapsi voinut kiinnittää hänen huomiotaan.

Vanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin. Jäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka renki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen jälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti tuttavallisesti päätään patopäällikölle: "Hyvin käy, vallan hyvin! Jumalan avulla!" Ja eräänä päivänä -- oliko sitte lääkärin taito kukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta jonkun keinon löytänyt -- tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden kesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: "Rouvani, nyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori. Teidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän, elävien joukkoon!"

Silloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. "Hauke! Hauke, missä olet?" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta syöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet hänen kaulaansa: "Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!"

Vanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa ja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.

-- -- Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja -- Hauken patotyöstä erottama suutari -- hollantilaisen räätälin pitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat sanat: "Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän, ettet aina voi tehdä mitä tahtoisit -- tunnemmehan kaikki tuon onnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa -- se on Jumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin isältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua. Mutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa on sadatusta!"

-- -- Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan pienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei puhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet väliin kiihkeästi syliinsä: "Ole minulle uskollinen, Elke; ole minulle uskollinen!" -- Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä: "Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?" Hetken päästä hän oivalsi miehensä sanat. "Niin, Hauke; olemme toisillemme todella uskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme." Sitte meni kumpikin taas työhönsä.

Näin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta työstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen sydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä kohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa kehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi ollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan hän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän ennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat nyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan hiljaisuudessa lieventää.

* * * * *

Kevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon aukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi puolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta. Ja mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen pääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt edes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi. Talvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt valtuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta rohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia hän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän seuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä Ole oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli yhä vieläkin vanhaa kaunaa "kirjurirenkiä" kohtaan.

Taasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa, laajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa karjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset. Mikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan viimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä olisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti suosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään, kun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. "Siitäpä tulikin oiva eläin!" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta Hauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota pientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli tyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: "Tule tänne, saat sinäkin siitä ilosta osasi". Ja hän asetti pikku Wienken -- se oli tyttösen nimi -- satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle saarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle, keinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven luona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli pieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet kädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään. Hauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin pienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan apuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin hänenkin lapsensa: "Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin sinun, Stina!" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen paksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: "Niin, rouva, lapsia on monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo ennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!" Ja Elke silitteli paksun pojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista lastansa.

-- -- Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi liitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi viisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi. Sen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan liejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että padolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa lakkinsa lujempaan.