Part 6

Matkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki nämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen kanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja toimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän seurusteli entistä vähemmin. "Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee jatkumaan vielä kauvan", sanoi Elke työhön mennessään.

Vihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään kaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut. Ylipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi jätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun edusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin valtion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten lyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen kuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta että vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi kirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön virkaleimalla.

"Siinä se on, Elke", sanoi nuori patopäällikkö. "Anna sille nyt siunauksesi!"

Elke laski kätensä Hauken käteen. "Me tahdomme pitää yhtä", sanoi hän.

"Niin tahdomme."

* * * * *

Sitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.

"Tahdon Teille huomauttaa, herrani", keskeytti koulumestari kertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, "että kertomukseni tähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen täälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt seuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun lopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän tarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä pyhäinpäivän aikana."

Patopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli siihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä padosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä käytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä. Mutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari kertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt kelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan käynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja tai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina kuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä. Ja kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren rannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja erään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli jokaiselle arvotus.

Eräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa paikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön renki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa epäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä kiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet taskuunsa: "Tule, Iven", sanoi hän. "Se ei ole oikeata peliä, mennään kotiin!"

"Katsohan tuota!" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin kauhunsekainen sävy. "Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä kumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa kaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen luullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin lienee?"

"Mitä se meihin kuuluu!" vastasi toinen. "Hyvää yötä, Iven, ellet tahdo minua seurata; minä menen kotiin."

"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen! Minun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!"

"Hyvää yötä vaan", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin. Renki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota salaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli lyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan. Se oli patopäällikön juoksupoika. "Mitä sinä tahdot, Carsten?" huusi renki hänelle.

"En mitään omasta puolestani", sanoi poika. "Mutta isäntä tahtoo puhua kanssasi, Iven Johns."

Rengin huomio kiintyi jälleen saareen. "Tulen paikalla", sanoi hän.

"Mitä sinä sinne katselet?" kysyi poika.

Renki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin. "Ohoh!" kuiskasi poika; "siellähän kävelee hevonen -- kimo. Nyt on paha liikkeellä -- kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?"

"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?"

"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta kuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä! Ehkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa näyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan! Nyt se juoksee -- se on sittenkin hevonen!"

Molemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen hevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli korkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko vähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta ei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden hiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva marskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin sulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen Jeversinsaarella. "Ilma kirkastuu", huusi renki keskeyttäen äänettömyyden. "Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!"

"Niin minäkin", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän yhtäkkiä veti renkiä hihasta: "Iven", kuiskasi hän, "missä on se hevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!"

"En minäkään! Merkillistä!" vastasi renki.

"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en tiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn."

"Mutta sehän on akkain pakinaa!" sanoi renki.

"Voi olla, Iven", arveli poika.

"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä kotiin! Tuo pysyy ennallaan."

Poika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin mukaan. "Kuulehan, Carsten", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan päässä saaresta, "sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi tutkia tuotakin asiaa?"

"Miksikäs en", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, "tutkitaan vaan, Iven!"

"Sanotko aivan tosissasi?" kysyi renki, ja kun poika vahvisti sanansa lujalla kädenlyönnillä, virkkoi hän: "Silloin irrotamme huomeniltana rannasta veneen. Sinä menet Jeversinsaareen ja minä seison sillaikaa padolla odottamassa."

"Niin", vastasi poika, "mennään vaan! Otan piiskani mukaan!"

"Tee se!"

Vaijeten saapuivat he isäntänsä talon kohdalle ja nousivat hitaasti korkeata kumpua ylös.

* * * * *

Seuraavana iltana samaan aikaan istui renki suurella kivellä tallinoven edessä, kun poika astui hänen luokseen piiskaansa läimäytellen. "Sehän vinkuu komeasti", sanoi toinen.

"Komeasti, varo vaan itseäsi", vastasi poika. "Olen punonut siimaan naulojakin."

"Niinpä lähdemme!" sanoi renki.

Kuu oli, niinkuin eilenkin, korkealla itäisellä taivaalla, valaisten kirkkaasti seutua. Pian olivat molemmat padolla ja katsoivat Jeversinsaareen, joka oli veden keskellä kuin mikähän sumupilkku. "Siellä se on taasen", sanoi renki. "Olin täällä iltapäivällä, mutta silloin en nähnyt muuta kuin valkoisen hevosenluurangon maassa."

Poika kurkotti kaulaansa: "Se ei olekkaan siellä enää, Iven", kuiskasi hän.

"No Carsten, miltä tuntuu?" kysyi renki. "Haluttaako vieläkin mennä saareen?"

Carsten mietti hetkisen. Sitte hän läimäytti piiskalla ilmaan. "Irrotahan vene, Iven!"

Näytti siltä kuin olisi se, mikä saarella käveli, nostanut päätään ja kurkottanut kaulaansa mantereelle päin. Sitte he eivät enää sitä nähneet astuessaan padolta alas siihen paikkaan, missä vene oli. "Kas niin, astuhan veneeseen!" sanoi renki irrotettuaan sen rannasta. "Odotan, kunnes tulet takaisin! Laske itäiselle rannalle; sieltä on helppo nousta maihin."

Poika nyökäytti äänetönnä päätään ja alkoi soutaa. Renki palasi takaisin padolle samaan paikkaan, missä olivat äsken seisoneet. Hän näki pian miten vene laski maihin ja kuinka siitä nousi maalle lyhyenläntä olento. Kuului kuin poika olisi läimäyttänyt piiskallaan. Mutta se saattoi yhtä hyvin olla nousuveden kohina. Moniaita satoja askeleita pohjoisempana hän näki sen, mitä olivat pitäneet kimona, ja juuri nyt meni poika aivan suoraan sitä kohti. Nyt nosti hevonen päätään ja höristi korviaan, ja aivan selvästi kuului pojan piiskan läimäys. Mutta -- mikä hänen nyt tuli? Poika kääntyi ympäri ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli mennytkin. Ja se tuolla vastapäätä näytti jatkavan keskeytymättä syöntiään. Hirnumista ei kuulunut, näytti vain kuin näky olisi ajoittain ollut valoisain vesijuovain ympäröimänä. Renki katsoi kuin lumottuna sinne.

Silloin kuuli hän veneen laskevan rantaan ja näki pian pojan nousevan padolle. "No, Carsten?" kysyi hän. "Mikä se oli?"

Poika pudisti päätään. "Eihän siellä ollut mitään!" vastasi hän. Näin sen vielä veneessä ollessani. Mutta sitten -- kun pääsin saarelle ties mihin tuo eläin lie kätkeytynyt, vaikka kuu paistaa täydeltä terältä. Kun tulin tuohon paikkaan, en nähnyt muuta kuin puolen tusinaa vaalenneita lampaanluita ja vähän matkan päässä hevosenluurangon pitkine valkoisine kalloineen, jonka tyhjiä silmäkoloja kuu valaisi.

"Hm!" arveli renki. "Katsoitko tarkoin?"

"Kyllä, Iven; seisoin ihan vieressä. Muuan sirriäinen jumalaton, joka oli asettunut luurangon taakse yölepoonsa, pyrähti huutaen lentoon, niin että pelästyin ja läimäytin pari kertaa piiskallani."

"Ja siinä kaikki?"

"Niin, Iven; muuta en tiedä."

"Sepä riittääkin", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti vastapäätä olevaa saarta. "Näetkö siellä mitään. Carsten?"

"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!"

"Taasenko?" vastasi renki. "Olen tarkastellut tuota paikkaa koko ajan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan hirviötä kohti."

Poika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin reippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. "Tule", sanoi tämä, "mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä makaa ainoastaan luut -- se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta älä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta."

Niin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.

-- -- Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui jotain muuta.

Hauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden aikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin, mutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin hevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi laskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke oli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. "Taivas!" huudahti hän. "Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?" Sillä kun Hauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka kaiken lisäksi ontuikin.

Mutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä: "Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan".

Viisas rouva vastasi: "Tiedäthän että halvin tavara tulee aina lopulta kalleimmaksi".

"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha, katsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat kyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna sille liiaksi."

Eläin seisoi paikallaan pää nuupuksissa ja pitkä harja aina kaulan alapuolelle riippuen. Elke-rouva tarkasteli sitä joka puolelta sillaikaa, kuin miehensä kutsui rengin paikalle. "Tuollaista ei ole vielä milloinkaan meidän tallissa ollut", sanoi hän päätään pudistaen.

Kun nuori renkipoika tuli huoneen nurkkauksen takaa, seisahtui hän äkkiä pyörein silmin. "No, Carsten!" huusi patopäällikkö. "Mikä sinun tuli? Eikö kimoni miellytäkkään?"

"Kyllä, kyllä vaan, isäntä; minkäs tautta se ei miellyttäisi?"

"Vie hevoset talliin, äläkä anna niille ruokaa; tulen itse katsomaan!"

Poika tarttui varovasti kimon päitsiin ja sitte, ikäänkuin turvakseen, valakan ohjaksiin. Hauke meni vaimonsa kanssa sisään. Elke oli varistanut hänelle olutta ja pannut pöydälle voita ja leipää.

Tuota pikaa oli mies ravittu. Hän nousi ja käveli vaimonsa kanssa huoneessa edestakaisin iltaruskon valaistessa seinäkaakeleita. "Tahdon sinulle kertoa, miten jouduin tuon eläimen omistajaksi. Olin hyvinkin tunnin ajan ylipäällikön luona; hänellä oli hyviä uutisia. Pääasia on, että minun ehdotukseni on hyväksytty, jos kohta yksi ja toinen kohta tuleekin hiukan toisenlaiseksi kuin suunnitelmassani oli. Jo muutamien päivien päästä saatamme odottaa uuden padon rakentamislupaa."

Elke huokasi. "Siis kuitenkin!" sanoi hän surumielisesti.

"Niin, vaimoni", vastasi Hauke. "Tulee kova ottelu, mutta luulen että Herra on meidät sitä varten yhteen liittänyt! Taloutemme on nykyään hyvässä kunnossa ja sen voitkin sinä tästäpuoleen ottaa suureksi osaksi yksin huoleksesi. Ajattelehan kymmentä vuotta eteenpäin, silloin on meillä uusi omaisuus hallussamme."

Elke oli, Hauken lausuessa ensimäisiä sanojaan, liittänyt kätensä lujasti miehensä käteen. Hänen viimeiset sanansa tekivät vaimon mielen surulliseksi. "Ketä varten me kokoamme omaisuutta?" sanoi hän. "Sinun täytyy ottaa itsellesi toinen vaimo, minä en voi antaa sinulle lapsia."

Kyyneleet vierähtivät silmiin, mutta Hauke sulki hänet syliinsä. "Sen asian jätämme Jumalan haltuun", sanoi hän. "Mutta nyt, ja vielä kymmenenkin vuoden päästä, olemme kyllin nuoret itsekin iloitaksemme töittemme hedelmistä."

Elke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. "Suo anteeksi, Hauke", sanoi hän, "olen väliin epäilevä raukka!"

Hauke kumartui ja suuteli häntä: "Olet minun vaimoni ja minä sinun miehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu."

Elke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: "Olet oikeassa, Hauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin." Sitte hän irtaantui punastuen. "Lupasit kertoa minulle kimosta", sanoi hän hiljaa.

"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani ylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani kotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen -- mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen. Mies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui kuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä hetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota konia viette?'"

Mies pysähtyi ja samoin kimo. "Aijon sen myydä", sanoi hän iskien viekkaasti silmää.

"Et kai sentään minulle?" huudahdin leikilläni.

"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä liian paljo."

Nauroin häntä vasten partaa.

"No", sanoi hän, "älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole pakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin elättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen."

Silloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun, näin että se oli vielä nuori. "Mikä on viimeinen hintanne?" kysyin minä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.

"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!" sanoi mies, "päitset seuraa mukana."

"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan käteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä kaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa kotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin tuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan pirullista naurua."

"Hui!" huusi Elke, "kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa vanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!"

"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta riippuu!" -- Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle luvannut.

-- -- Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan piti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää tehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien viikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku katosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs karva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli se siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli että tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen varastanut. -- Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen vain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja hirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin araapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa säihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista ja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen hirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti. Mutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat padolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti kaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää kaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa. Hevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja kulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen helposti ja saapui jälleen kotipihalle.

Rengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. "No niin, John", huusi tämä hypäten selästä alas, "vie se nyt laitumelle muitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!"

Kimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa kevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen kalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle nauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään, teki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen, kauniit silmät herraansa suunnattuina. "Hohoi, Iven; loukkaannuitko?" Ja Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.

"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi", vastasi renki lonkkaansa hieroen. "Mutta paholainen istukoon sen selässä!"

"Ja minä!" lisäsi Hauke nauraen. "No vie se sitte taluttaen laitumelle!"

Ja kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo aivan rauhallisesti jälessä.

-- -- Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven edessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä puolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin tällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka kärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki nojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta tuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja poika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli jotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa harvapuheiselle rengille. "Kuulehan Iven!" sanoi hän lopulta. "Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?"

"Entä sitte?" kysyi renki.

"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä vähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin katselemassa ainakin parikymmentä kertaa."

"Vanhat luut ovat kai hajonneet", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen piippuaan poltellen.

"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää Jeversinsaarella!"

"Niin", sanoi renki, "jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa se silloin enää pystyyn pääseekään."

"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa sinullekin, missä se on."

Renki kääntyi äkkiä häneen päin: "Vai niin, missä se sitte on?"

"Missä?" toisti poika painokkaasti. "Se on meidän tallissamme. Siellä se on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman aikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!"

Renki höyräytti muutamia suuria savupilviä. "Oletko hupsu, Carsten?" sanoi hän sitte. "Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja eloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä olet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!"

-- Mutta poika ei luopunut luulostaan. Jos kerran paholainen asusti kimossa, miksikäs hän ei voisi tehdä sitä eläväksikin? Hän hätkähti säikähtyneenä joka kerta, kun astui iltasin talliin, jossa kimoa pidettiin joskus kesäisinkin, ja tämä käänsi äkkiä tuliset silmänsä poikaan. "Vieköön sun paholainen!" jupisi hän silloin. "Me emme tule kauvan yksissä olemaan."

Ja niin hän tiedusteli salaa uutta palveluspaikkaa, sanoutui irti ja rupesi syksystä Ole Petersin palvelukseen. Täällä hän tapasi hartaita kuulijoita kertoessaan patopäällikön kummitushevosesta. Paksu Vollina-rouva ja hänen vanhuudenhöperö isänsä, entinen valtuusmies Jess Harders, kuuntelivat tuota juttua ilonsekaisella kauhulla ja kertoivat sitä edelleen kaikille, joilla oli kaunaa patopäällikköä kohtaan tai joita sellaiset jutut muuten miellyttivät.

* * * * *

Sillä välin, jo maaliskuun loppupuolella, oli ylipatopäällikön kautta saapunut käsky uuden padon rakentamisesta. Hauke kutsui ensiksi patovaltuusmiehet neuvotteluun, ja eräänä päivänä kokoontuivat kaikki kirkon luona olevaan kapakkaan. Siellä luki Hauke Haien heille pääkohdat tähän saakka syntyneistä asiakirjoista: omasta hakemuksestaan, ylipatopäällikön lausunnosta ja lopullisesta päätöksestä, ennen kaikkea padon ulkoreunan rakentamista koskevan kohdan, jonka mukaan uusi pato ei tulisi jyrkkäreunaiseksi niinkuin edelliset, vaan loivasti viettäväksi. Mutta hänen kuulijainsa joukossa ei näkynyt ainoatakaan iloista eikä tyytyväistä naamaa.

"Niin, niin", sanoi muuan vanha valtuusmies. "Se oli kaunis juttu, eikä siinä auta vastaväitteetkään, kun ylipatopäällikkö suosii tätä meidän päällikköä."

"Olet oikeassa, Dethlev Wiens", sanoi toinen. "Kevättyöt ovat kynnyksellä ja nyt on vielä tehtävä tuo hirmuisen pitkä pato -- sen vuoksihan kaikki muu jää syrjään."

"Ne voitte kyllä myöhemminkin suorittaa", sanoi Hauke. "Eiväthän toki aidat yhtenä kevännä kumoon lahoa."

Se selitys ei tyydyttänyt moniakaan. "Entä sinun patosi reuna!" sanoi kolmas ottaen uuden puheenaineen. "Sen leveydellähän ei ole mitään määrää! Mistä saadaan siihen tarvittavat ainekset ja milloinka työ valmistuu?"

"Ellei tänä vuonna, niin ainakin seuraavana; se riippuu etupäässä meistä itsestämme", vastasi Hauke.

Joukosta kuului ilkeätä naurua: "Mutta mitä varteta tuota hyödytöntä työtä? Eihän padosta silti tule sen korkeampaa kuin vanhakaan", huusi joku. "Ja se on kuitenkin kestänyt yli kolmekymmentä vuotta."

"Olette oikeassa", vastasi Hauke, "siitä on todellakin kolmekymmentä vuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen viisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä vuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton kuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee kaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata vuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät aallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän viljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö ehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta käsittää."