Part 5

"Olet oikeassa", sanoi hän. "Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa -- kunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!"

"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin, Hauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!" Elke laski kätensä povelleen: "Siihen saakka", sanoi hän, "kannan sormustasi täällä. Et tarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!"

Silloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan niin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut ääneensä.

Pastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä, jotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen lakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt mitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän myöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana häiritä alkavia liittoja -- niistähän koitui vain hänen miehelleen, pastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.

* * * * *

Elken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen tavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen sävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin viimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä. Mieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin oli kadottanut viehätyksensä.

Kylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä kirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta. Kookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen oli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty suurin kirjaimin:

Se kuolo on, mi kaikki vie, Se taiteen, tieteen loppu lie; Jo nukkui viisas mieskin tuo, Jumala hälle autuun suo!

Se oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli viereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa, äsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta ruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä. Ensimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat kiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat ja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon vieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille oli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki tahtoivat nähdä hautajaisia.

Peijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot. Vanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja pastorin paikalle -- ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut -- pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli järjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut ketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi seisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut juuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike, jota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai kirstu laskettiin hautaan: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Vastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta tänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan. "Isä meidän, joka olet taivaissa!" rukoili hän hartaasti. Ja kun Herran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana, hän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja elämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.

Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä näki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia marskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä kerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin, tallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin. Täälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän palvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen ja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella vaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää ja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn, jossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne huolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen keskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:

"Kun päivätyösi hyvin laatuu, Niin uni toverikses saapuu."

Se oli aina isoisän ajoilta! -- Tyttö heitti silmäyksen seinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän siellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut voittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän otti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte hän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen jyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja paljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat nyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he asuinsuojiin.

Vähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat ruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle "vierashuoneeseen". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin ei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan. Mykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen ettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole Petersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.

Aterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput ja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia; sitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi ylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe Mannersin kanssa. "Kaikki hyvin herrani", lausui ensinmainittu. "Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme uuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!"

Vanha Manners kohotti hymyillen pienen mustan patalakin valkoisilta hiuksiltaan: "Herra ylipatopäällikkö", sanoi hän, "se leikki tulisi olemaan liian lyhyt. Tulin valtuusmieheksi silloin, kuin Tede Volkerts vainaja nimitettiin patopäälliköksi, ja siitä on nyt jo neljäkymmentä vuotta."

"Se ei ole mikään vika, Manners. Sitä paremmin tunnette tehtävät, ettekä joudu pulaan."

Mutta vanhus pudisti päätään: "Ei, ei, teidän armonne. Sallikaa minun olla se kuin olen, niin voinen vielä laahautua muiden mukana parisen vuotta."

Pastori riensi hänen avukseen: "Miksikäs ei nimitettäisi toimeen sitä, joka kuitenkin on viime vuosina pääasiallisesti virkaa hoitanut?"

Ylipatopäällikkö katsoi häneen: "En ymmärrä, herra pastori?"

Mutta pastori osotti sormellaan toiseen huoneeseen, jossa Hauke näytti selittävän hitaasti ja vakavasti jotakin asiaa parille vanhemmalle miehelle. "Tuolla hän seisoo", sanoi pastori. "Tuo pitkä friissiläisvartalo, viisaat harmaat silmät lähellä ohutta nenää ja niiden yläpuolella kaarevat kulmakarvat. Hän oli vanhuksen renkinä ja on nyt oman pikkutilan haltijana. Tosin on hän vielä jotenkin nuori."

"Näyttää olevan noin kolmenkymmen vuotias", sanoi ylipatopäällikkö tarkastellen osotettua henkilöä.

"Hän on tuskin neljääkolmatta täyttänyt", huomautti valtuusmies Manners. "Mutta pastori on oikeassa. Mitä hyviä ehdotuksia meillä liekin viime vuosina tehty patoja ja kaivantoja koskevissa asioissa, ne ovat hänestä lähteneitä; vanhus ei enää viime vuosina paljoa jaksanut."

"Vai niin?" sanoi ylipatopäällikkö. "Ja te olette sitä mieltä, että hän olisi myöskin oikea mies entisen herransa virkaan?"

"Oikea mies hän kyllä olisi", vastasi Jewe Manners. "Mutta häneltä puuttuu, niinkuin täällä sanotaan, savea jalkain alta. Hänen isällään oli noin viisitoista, pojalla itsellään lienee noin kaksikymmentä demaattia. Mutta niin pienellä osuudella ei ole vielä kukaan patopäälliköksi tullut."

Pastori aukasi jo suunsa jotain sanoakseen, kun Elke Volkerts, joka oli ollut jo jonkun aikaa huoneessa, astui äkkiä heidän luokseen. "Suvaitseeko teidän armonne minun lausua pari sanaa?" kysyi hän ylipatopäälliköltä. "Tarkotan vain, ettei erehdyksestä tulisi vääryys tapahtuneeksi!"

"Niin, puhukaa vaan, Elke neiti!" vastasi tämä. "On aina mieluista kuulla järkeä kauniilta neidonhuulilta!"

"Ei se ole järkeä, teidän armonne; tahdon vain sanoa totuuden."

"Sitäkin meidän pitää kuulla, Elke neiti."

Tytön tummat silmät katsahtivat vielä kerran ympärille, ikäänkuin varmistuakseen ettei ollut tarpeettomia kuuntelijoita lähellä. "Teidän armonne", alotti hän poven kohoillessa kiihkeästi. "Kummisetäni, Jewe Manners, sanoi teille ettei Hauke Haienilla ole kuin noin kaksikymmentä demaattia. Asia on kyllä, niin tällä hetkellä. Mutta niin pian kuin toisin tarvitaan, on Hauke Haien oleva sensuuruisen tilan omistaja, kuin tämä isäni entinen, nykyään minun omistamani talo on. Ne yhteenlaskettuna kai riittänevät yhden patopäällikön osaksi."

Vanha Manners kumarsi valkohapsisen päänsä häntä kohden, ikäänkuin paremmin nähdäkseen puhujan. "Mitä se merkitsee?" sanoi hän. "Mitä puhut, lapsi?"

Mutta Elke veti povestaan mustaan nauhaan pujotetun sormuksen: "Olen kihloissa, kummisetä", sanoi hän. "Tässä on sormus ja Hauke Haien on sulhaseni."

"Ja milloin -- voinenhan tuota kysyä, koska olin ristiäisissäsi, Elke Volkerts -- milloin tämä on tapahtunut?"

"Siitä on jo aikoja. Olin kuitenkin jo silloin laillisessa ijässä, kummisetä", vastasi Elke. "Isäni oli käynyt heikoksi, ja kun tunsin hänen voimainsa vähyyden, en tahtonut enää tuolla asialla hänen rauhaansa häiritä. Nyt hän siellä Jumalan luona näkee, että lapsensa on tuon miehen rinnalla hyvässä turvassa. Olisin vaijennut vielä suruvuoden loppuun, mutta nyt olen ollut pakotettu puhumaan Hauken ja marskimaan tähden." Ja kääntyen ylipatopäällikköön lisäsi hän: "Suokaa anteeksi rohkeuteni, teidän armonne!"

Nuo kolme miestä katselivat häntä. Pastori hymyili, vanha valtuutettu hymähteli: "hm, hmm!" ja ylipatopäällikkö hieroi otsaansa, niinkuin ainakin tärkeätä ratkaisua tehdessään. "Niin, niin, rakas neitiseni", sanoi hän lopulta. "Mutta kuinka määrää laki täällä marskeillanne aviollisista omistusoikeuksista? Minun täytyy tunnustaa, etten tällä hetkellä oikein käsitä tätä sekasotkua."

"Se ei ole tarpeenkaan, teidän armonne", vastasi patopäällikön tytär. "Aijon ennen häitä siirtää omaisuuteni sulhaselleni. Minussakin on, nähkääs, rahtunen ylpeyttä", lisäsi hän; "tahdon mennä naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa!"

"No, Manners?" sanoi pastori. "Arvelen ettei teillä liene mitään sitä vastaan, että liitän yhteen nuoren patopäällikön ja edellisen päällikön tyttären?"

Vanhus pudisti hiljaa päätään. "Jumala suokoon heille siunauksensa!" sanoi hän hartaasti.

Mutta ylipatopäällikkö ojensi tytölle kätensä: "Totta ja järkevää olette puhunut, Elke Volkerts. Kiitän teitä hyvistä tiedonannoistanne ja toivon tulevaisuudessa saavani olla vieraananne hauskemmassa tilaisuudessa, kuin tämänpäiväinen on. Mutta että noin nuori neitonen asettaa patopäällikön, se on tässä asiassa merkillisintä."

"Teidän armonne", vastasi Elke katsoen hyväntahtoiseen patopäällikköön totisin silmin, "kunnon miestä auttaa nainenkin mielellään!" Sitte meni hän toiseen huoneeseen ja laski ääneti kätensä Hauken käteen.

II.

Useita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras työmies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien hallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla. Kesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla. Mutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin enimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli yhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää iltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli edelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä asioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua käsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän ponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan hoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota hän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät molemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä kiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä -- paitsi sunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja ponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.

Silloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. -- Kerran eräänä sunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton joukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt kirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja juodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään arvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta -- niin korkealle ei vielä silloin kiivetty -- mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä virkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja mitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän silmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja sulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat nyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia kohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä piti peliään!

"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne", huusi joku manterelainen. "Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää sormensa joka koloon."

"Niin, Marten", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä puhujaa, "olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä ylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse hänestä!"

"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä kärsiä!"

Ole Peters nauroi. "Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä vaimonsa tähden." Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti parhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.

Mutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään pelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä manner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin. Ja hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän oli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se oli ollut kapakkapöydän ääressä. "Koirat!" huusi, hän ja silmänsä välähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan naurajiaan piiskata.

Silloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: "Anna heidän olla! He olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi."

"Siinäpä se onkin!" vastasi Hauke katkerasti.

"Niin", sanoi Elke, "eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle paikalle?"

"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei riittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!"

"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!" Ja Elke veti miehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen, joka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. "Siellä seisoo patopäällikkö!" sanoi hän. "Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran, joka osaa sitä hoitaakin."

"Olet oikeassa", sanoi hän miettien. "Ja kuitenkin... Niin, Elke, minun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu."

Elke puristi hänen kättään. "Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua vaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?"

"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa."

Hauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli unohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli puolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli kiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin, valtasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan ennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.

Tuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa, hyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän suuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui yhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon kohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva osa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut huomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien takana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana kannaksena patoon. "Sen täytyy onnistua!" puheli hän itsekseen. "Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö ainoastaan vaimoni tähden!"

Hän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein vihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen toiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi kaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä patoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan mantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon saareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten heinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa oli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan askeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran pinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. "Sen voi sulkea", puheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte hän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla hän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin ja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken vetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa muotoon nähden -- suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen ajatuksissaan.

"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa" [padontamaa: patoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä "marskimaaksi" tekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. "Ei aivan suurikaan, mutta..."

Toinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan oma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa suuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta. Hauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman isänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli naimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen sen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita osuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki edusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras oinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin ollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva korkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä reunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun uusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään, mutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä tarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta: suurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta, jonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia lampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua ja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin, poiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle, kuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.

Porstuassa tuli Elke vastaan. "Kuinka oli sulun laita?" kysyi hän.

Hauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: "Tarvitsemme pienen uuden sulun", virkkoi hän, "ja uusia kaivantoja ja uuden padon".

"En ymmärrä sinua", vastasi Elke heidän sisään mennessään. "Mitä tuumit, Hauke?"

"Minä tuumin", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen, "minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme kohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei ihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus nousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu. Ainoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian sikseen aina tähän päivään saakka!"

Elke katsoi häneen hämmästyneenä: "Silloinhan tuomitset itsesikin!" sanoi hän.

"Sen teenkin, Elke! Vaikka onhan sitä ollut tähän asti muutakin tekemistä."

"On, Hauke; olet varmaan tehnyt mitä olet voinut."

Hauke oli istunut vanhan patopäällikön nojatuoliin ja tarttui lujasti kaidepuihin.

"Onko sinulla rohkeutta tuommoiseen yritykseen?" kysyi vaimonsa.

"Sitä minulla on, Elke", vastasi hän arvelematta.

"Älä ole liian nopsa päätöksessäsi, Hauke; siitä sukeutuu taistelu elämästä ja kuolemasta. Sinua vastustetaan miltei joka taholla ja harva on sinua kiittävä vaivoistasi ja huolenpidostasi."

Hauke nyökäytti päätään. "Tiedän sen", sanoi hän.

"Ja jospa se ei onnistuisikaan!" jatkoi Elke uudestaan. "Lapsesta asti olen kuullut että tuota rannikko virtaa ei voi sulkea ja että sentähden siihen ei pidä kajota."

"Se oli laiskuuden puolustelua!" sanoi Hauke. "Minkätähden ei muka kyettäisi virtaa sulkemaan?"

"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se juoksee aivan suoraan." Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin silmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. "Kun olin lapsi, kuulin kerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi virran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun tuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin patoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat ostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan möisi!"

Hauke pudisti päätään: "Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten piankin vaatisivat sen".

"Sitä he eivät saisi!" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.

Hauke hymyili.

"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?" kysyi hänen vaimonsa.

"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan monenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta siirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme on yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole puutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke; tahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!"

Elke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään silmiin. Nyt hän nousi huoaten. "Menen työhöni", sanoi hän silitellen hitaasti Hauken poskea. "Ja niin tee sinäkin, Hauke!"

"Amen, Elke!" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. "Työtä on kyllin kummallakin."

-- -- Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui kuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten arki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan maamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin jäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi yhteiseen makuuhuoneeseen -- asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei enää käytetty Hauken isännyyden aikana -- ja jotta hän vihdoinkin asettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin nukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain hänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun hyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon ensi lauluun.

Talvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi, laskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään, niin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa ympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän rengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä niissä kohti, joista ei ollut vielä varma.

Elke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke jälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin hänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten silmiensä välkkeestä. "Kärsivällisyyttä, Elke!" sanoi Hauke kerran, kun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen menemään. "Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin voin tehdä ehdotukseni!" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi hänet.