Part 4

Aurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi taivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät kisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä. Tuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs taakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä, että se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli marskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.

Valkaistu tynnyri hohti illan varjossa. "Annatte kai meidän voittaa vielä kerran!" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja viimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.

Hauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden soikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä kohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.

"Tynnyri on kai sinulle liian suuri", kuuli hän samassa Ole Petersin rämisevän äänen aivan korvansa juuressa. "Vaihdetaanko harmaaseen ruukkuun?"

Hauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. "Heitän marskin puolesta!" sanoi hän. "Mihin sinä kuulut?"

"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke Volkertsin puolesta?"

"Pois tieltä!" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi päänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä itse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan kiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että poika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.

Se ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun Hauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin, joka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat tuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.

Silloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän kyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte käsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa molemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin kuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana heittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun lentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla kaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. "Eläköön Hauke!" huusivat marskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: "Hauke! Hauke Haien on voittanut!"

Mutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta vain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: "Mitä siinä seisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!" -- silloinkin hän vain nyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään pienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: "Taidatte olla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!"

Silloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja Hauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera kapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla mantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta. Sillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven edessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät kirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten. Hämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat, kuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt oli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke asuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat askeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta mantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että se oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken päähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä? Mutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän tuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen näkyvistään.

Kun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin samaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja porstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen ja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta tunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu, että tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke ovipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä narrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi enää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin oli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri hänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä, ja vihdoin -- siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren patovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä eikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja mantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat äkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin taas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke hänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole Petersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein huudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta Elkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.

Vihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen hyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului hurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä välkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita. Tuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen toverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti häneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen vetäytyi pyörteestä. "Vollina! Vollina Harders!" huusi Hauke miltei ääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke? Eikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt kaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? -- Soitto alkoi uudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa tanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. "Kas, kas", sanoi Hauke, "Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine marskipalstoineen eläkkeelle! -- Mutta missä on Elke?"

Hauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia. Silloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman ystävättären kanssa muutamassa nurkassa. "Hauke!" huudahti tyttö häneen katsahtaen. "Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun tanssivan!"

"En olekkaan tanssinut", vastasi Hauke.

"Miksikä et?" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: "Tahdotko tanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei tule toista kertaa pyytämään!"

Mutta Hauke ei halunnut tanssia. "Kiitos, Elke", sanoi hän, "en osaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin..." Hauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin sydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun sanottavastaan.

"Mitä tarkotat, Hauke?" kysyi tyttö hiljaa.

"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään sen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut."

"Niin", vastasi tyttö, "sinä olet voittanut kilpailussa."

"Elke!" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.

Silloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: "Mene!" sanoi hän. "Mitä tahdot?" Ja hän loi katseensa alas.

Mutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä tanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: "Luulin, Elke, voittaneeni jotain parempaakin!"

Vielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte hän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko hänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan kuin kesäillan väkevä lämpimyys. "Tee, niinkuin sydämesi käskee, Hauke", sanoi hän. "Me ymmärrämme toisiamme!"

Elke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin, kulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja katselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa pakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään ohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä puhjennut heidän ympärilleen.

* * * * *

Hauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen tarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka omistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni hän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin luo. "Ojentakaa sormenne, niin mitataan", sanoi vanhus tarttuen hänen nimettömäänsä. "Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin teidänlaisilla on tavallista!" Mutta Hauke sanoi: "Mitatkaa mieluummin pikkusormesta!" ja ojensi sen hänelle.

Kultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä liikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. "Sellaisia on meillä valmiina tyttöjen sormusten joukossa", sanoi hän Hauken punastuessa korvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän otti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän sen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi, levottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku olemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen pieni sormus.

Siellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä toisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut vieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt ajatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä tilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että vanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa. Ja niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan totuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen luontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he olisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.

Vuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja vietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein: vanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle hänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin ratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut isorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö ei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. "Olkoon vaan pikkurenkinä", jupisi hän, "tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!" "Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä", sanoi Elke. Tämä vanhusta pelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän kuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.

Toisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt kivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai kesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä. Vanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.

Oli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä ovea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän virkkoi: "Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta mitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä".

"Minun täytynee siis erota teiltä", vastasi Hauke, "enkä voi tulla koskaan takaisin."

He olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui vähitellen padon taakse mereen.

"Kaipa sinun täytynee", sanoi Elke. "Olin eilen aamuna isääsi katsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli piirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään pöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti neljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän kättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme viimeisen kerran -- mutta..."

"Mitä, Elke?" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.

Pari kyyneltä vierähti Elken poskelle. "Ajattelin vain omaa isääni", sanoi hän. "Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta." Ja ikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: "Minusta tuntuu usein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle".

Hauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut taskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä mielenliikutuksensa, jatkoi Elke: "Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke! Luulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava."

Silloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen -- tämä ei vetänyt sitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn laskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät kumpikin suuntaansa. -- Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja sai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja hiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.

* * * * *

Elken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan kesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.

Pari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: "Istu tänne luokseni, poikani", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, "tänne aivan lähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain Herran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan."

Ja liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen: "Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!"

"Niin, poikani; onhan sitä jotakin", sanoi vanhus ja nosti kätensä peitteelle. "Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit patopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että pääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa vähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta sinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi -- siksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi -- olen koettanut lisätä perintöäsi."

Hauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua istualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. "Niin, niin, poikani", jatkoi kuoleva, "tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan asiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja puolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän ole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän aikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan -- ja monesti muulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen palstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä. -- -- Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus, syöpä, on hänetkin kukistanut -- sinun ei tarvitse maksaa enää enempää."

Hän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: "Se ei tosin ole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan luonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!"

Pojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut enää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki Herran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen isällisen perintönsä haltuunsa.

-- -- Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.

"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!" huusi Hauke hänelle tervehdykseksi.

Mutta tyttö vastasi: "En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä hiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli niin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta huolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa saada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi."

Hauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: "Niinpä koetakkin", sanoi hän; "siitä minäkin pidän."

Sitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi paikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu pantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori palvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen järjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja valoisammalta. Nauraen sanoi Elke: "Näitä asioita ymmärrämme vain me naiset!" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa, seurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna milloin tarvittiin.

Ja kun iltahämyn saapuessa -- oltiin syyskuun alussa -- kaikki oli saatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti häneen tummat silmänsä: "Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun on täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat kotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi."

Kun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka ikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä sytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta raskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi entiselle rengilleen: "Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa ystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!" Ja kun Hauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine käsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: "Kas niin, poikaseni; koeta vaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun isäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa nyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on paljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja huoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko -- minun pääni menee aivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon nuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke."

Tämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät huolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin silmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke seisoi hymyillen vanhuksen vieressä.

"No istutaan", sanoi patopäällikkö, "ettemme tärvää aikaa turhaan; kylmänä se ei maistu miltään."

Ja Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken isää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari kuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan suorittanut suurimman osan työstä.

* * * * *

Kertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa ja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut saappaitaan sitkeästä savesta.

Patopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. "Mitä se?" huusi ensinmainittu.

Tanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. "Herrani", sanoi hän, "me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon ratsastaja ajoi marskipatamaan!"

"Missä näitte hänet?" kysyi patopäällikkö.

"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke Haienin padontamaa alkaa."

"Näittekö hänet vain yhden kerran?"

"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se silti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi."

Patopäällikkö oli noussut. "Suonette anteeksi", sanoi hän minuun kääntyen, "meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa." Sitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin nousivat ja seurasivat mukana.

Jäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen. Verhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien vierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti synkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan, hieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy huulillaan. "Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä huoneeseeni -- minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa minua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään pelätä."

Kiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä kädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka tosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti paksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston, sen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä oli suuri nojatuoli. "Olkaa kuin kotonanne", sanoi ystävällinen isäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin, jonka päällä näkyi pieni läkkikattila. "Hetkinen vain, ja se rupeaa kiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne virkeänä."

"Totia ei tarvita", vastasin minä. "En tule lainkaan uniseksi, jos vain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua."

"Niinkö arvelette?" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään, jonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. "Kas niin, mihinkä me jäimmekään? -- -- Niin, niin; kyllä muistan! Siis":

Hauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje Wohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta vielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä sanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka siementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän toisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea mies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen isänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän viisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen perintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä kiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan tuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa -- patopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. -- -- Mutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi, ja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt tuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa enemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta hän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. -- -- Sen pahempi, vaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka olivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu unohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain saanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen sielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat häneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan; hän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin käsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin heistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan palasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi miehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta nämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke tietänyt niistä mitään.

Uudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua Haieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa sattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi saivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä hymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa tuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun sorinassa ja lasien kilinässä.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hauke.

"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä."

"Mutta sinä näytät niin surulliselta!"

Tyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.

Silloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta Haukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen. Sepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti hänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan olennon? -- Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta henkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. "Annatko sen olla siinä?" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön nimettömään.

Vastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski äkkiä kahvelinsa syrjään: "Jumala, tuota tyttöä!" huudahti hän kääntyen naapurinsa puoleen. "Sehän on kalman kalpea!"

Mutta veri palasi Elken kasvoihin. "Voitko odottaa, Hauke?" kysyi hän hiljaa.

Viisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. "Mitä sitten?" kysyi hän lopulta.

"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa."