Part 3

Patopäällikkö mietti hetkisen ja kävi jokseenkin nolon näköiseksi. "Mitä sillä tarkotatte, Tede Haien?" kysyi hän ja kohousi suoraksi nojatuolissaan. "Minähän olen juuri kolmatta polvea!"

"Niinkö! No, älkää pahastuko, päällikkö; on vaan semmoinen puheenparsi." Ja laiha Tede Haien katsoi vanhaan viranhaltijaan melkein äkäisesti.

Tämä puheli edelleen huolettomasti: "Älkää antako vanhain ämmien ladella itsellenne tuhmuuksia, Tede Haien. Jos tuntisitte tyttäreni, hän laskee minut kolmasti penkin alle. Tahdoin ainoastaan sanoa, että teidän Haukenne, lukuunottamatta sitä mitä hän tekee ulkona vainiolla, tulee täällä minun huoneessani tekemään kynällä ja piirtimellä semmoista, josta hänelle on itselleenkin hyötyä."

"Aivan niin, päällikkö; olette täysin oikeassa!" sanoi vanha Haien ja alkoi sitte vaatia palkkasopimukseen muutamia lisäyksiä, joita hänen poikansa ei ollut illalla muistanut. Niinpä piti tämän liinaisten paitojen lisäksi saada syksyllä kahdeksan paria villaisia sukkia ja isä tahtoi poikansa keväisin kahdeksaksi päiväksi kotiin työhön y.m.s. Patopäällikkö suostui kaikkeen. Hauke Haien oli hänen mielestään paras pikkurenki, minkä hän voi saada.

-- -- "Nyt syytä itseäsi, poika", sanoi vanhus heidän lähdettyään talosta, "ellei sinun käy hyvin maailmassa."

Mutta Hauke vastasi rauhallisesti: "Olkaa huoletta, isä; kyllä kaikki hyvin käy!"

* * * * *

Hauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin hänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli tuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi luottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan omiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin häntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja sukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä mutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole Peters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle uskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa, mutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt niin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä huolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet olla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun isorenki sanoi hänelle: "Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia töitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan", silloin Hauke iski kiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi Elke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset. Saattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä kiinnitti toisiinsa. Kuka tietää -- olivathan he molemmat syntyneet laskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän toveriaan raskaassa työssä.

Eripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven kuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat saapua tarkastettaviksi.

Oli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen kuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. "Hoi", Hauke huusi talon herra, "tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea."

"Isäntä", vastasi tämä -- sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä -- "minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa."

"Elke!" huusi patopäällikkö. "Missä olet, Elke? -- Mene Olen luo ja käske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea."

Elke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli tallin seinään hevoskaluja.

Ole Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi, ikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: "Hitto vieköön kirotun kirjurirengin!" -- Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin oli sulkenut tallin oven.

"Mitä nyt?" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.

"Ole kyllä pitää eläimistä huolen", vastasi tytär huultaan purren ja istuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia vielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli ottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen, jota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet haikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä, patopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken kynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi vahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin luukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut -- puhaltakoon sitten tuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen hetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.

Silloin kuului nojatuolista äkkiä äänekästä kuorsaamista. Molemmat nuoret vaihtoivat silmäystä ja hymyilivät. Nyt seurasi rauhallisempaa hengitystä; voitaisiin kai vähän jutellakkin. Hauke vaan ei tiennyt mistä alottaa. Mutta kun tyttö nosti neuleen ylemmä, jotta linnut näkyivät koko pituudeltaan, kuiskasi Hauke pöydän yli:

"Mistä olet tuota oppinut, Elke?"

"Mitä oppinut?" kysyi tyttö.

"Noita lintuja neulomaan", sanoi Hauke.

"Niitäkö? Oo, Trine Jans tuolla padolla on minua opettanut. Hän osaa yhtä ja toista. Trine oli aikoinaan täällä isoisän palveluksessa."

"Silloin sinä kai et vielä ollut syntynytkään?" sanoi Hauke.

"Tuskinpa, mutta Trine käy vieläkin usein meillä."

"Pitääkö hän linnuistakin?" kysyi Hauke. "Luulin hänen välittävän ainoastaan kissoista."

Elke pudisti päätään: "Hänhän kasvattaa hanhia myötäväksi. Mutta toissa kevännä, kun sinä olit tappanut angorakissan, alkoivat rotat tehdä vahinkoa hänen hanhitarhassaan. Nyt hän aikoo rakentaa uuden tarhan talon etupuolelle."

"Vai niin", sanoi Hauke ja vihelsi hiljalleen. "Sitä vartenko hän on vedättänyt mantereelta savea ja kiviä! Mutta silloin hänen tarhansa joutuu sisätielle -- ja onko hänellä siihen lupaa?"

"En tiedä", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan niin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. "Mitä lupaa?" kysyi hän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. "Mihinkä tarvitaan lupaa?"

Mutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen poikaa olkapäälle: "Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö patopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!"

Hauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi joutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni. "Mutta, isäntä", alotti hän uudestaan, "eiköhän pieni muistutus tekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen ryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia patojärjestyksestä."

"Niin, isäntä", jatkoi Hauke. "Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne, mutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään mennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat tiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä. Ja aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon ulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on aina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta -- Jumala varjelkoon meitä tulvavedestä!"

Vanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.

"Ja sitte" -- jatkoi Hauke.

"Mitä vielä, poika?" kysyi patopäällikkö. "Etkö vielä lopettanut?" Kuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian pitkälle.

"Niin sitte, isäntä", jatkoi Hauke, "tunnette tuon paksun Vollinan, valtuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset marskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan selässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi."

Hauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla silmillään hiljaa päätään pudistaen.

Hän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.

"Siitä on alkava myrsky!" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se karhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. "Sakotetaan! Pane muistiin tuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme nuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!" uudisti hän käskynsä, kun Hauke vitkasteli. "Luulenpa melkein että niitä oli neljä."

"Mutta, isä", sanoi Elke, "eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?"

"Suuri saukkopa tosiaankin!" huusi vanhus ylenkatseellisesti. "Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon! Ei, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit, tahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme täällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun rikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te kaksi" -- hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle ja tyttärelleen, "kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä! Ihmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla. -- -- Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet laskevat usein niin perin kurjasti."

Sitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa vavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.

* * * * *

Samantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli teräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja kun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa, tuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka olivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat nyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat paheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit olivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että oikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa piireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka myöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu tai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä, että poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. "Vahinko vain", sanoivat he, "ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta jalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö semmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari marskikaistaletta, ne eivät siihen riitä."

Kun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli hän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa hänelle aamiaista. "Tosiaankin, patopäällikkö", virkkoi hän, "minusta tuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta nuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla uusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi."

"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö", vastasi vanhus suutaan maiskuttaen. "Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää. Niin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas." Ja vilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän arvokkaan rauhallisesti: "Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari vuotta esteettä hoitaa virkaani".

"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan", vastasi esimiehensä kohoten istualtaan.

Elke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit kilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän haki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan niitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen huonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla heiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän tadikon maahan. "Mitä nyt Elke?" kysyi hän.

Tyttö jäi seisomaan nyökäyttäen hänelle päätään. "Niin, Hauke, sinun olisi pitänyt olla äsken sisällä!"

"Sisällä? Minkätähden, Elke?"

"Herra ylipäällikkö on kiittänyt isäntää!"

"Isäntää? Mitä se minuun kuuluu?"

"Eipä tietenkään, minähän tarkotinkin että hän on kiittänyt patopäällikköä!"

Tumma puna lensi nuorukaisen kasvoille. "Tiedän kyllä", sanoi hän, "mitä tähtäät."

"Älähän nyt punastu, Hauke. Sinuahan se ylipäällikkö oikeastaan kiitti!"

Hauke katsoi häneen heikosti hymyillen. "Entä sinua, Elke?" sanoi hän.

Mutta tyttö pudisti päätään: "Ei, Hauke; silloin kuin minä yksin olin auttajana, ei meitä silloin kiitetty. Enhän minä osaa muuta kuin laskea. Mutta sinä näet siellä ulkona kaikki, mitä patopäällikön itsensä pitäisi nähdä. Sinä olet työntänyt minut varjoon!"

"Sitä en ole tahtonut tehdä, kaikkein vähimmän sinulle", sanoi Hauke ujosti, työntäen muutaman lehmän syrjään. "Hoi, Kirjo, älä toki syö tadikkoa kädestäni, riittää vähempikin!"

"Älä luule että olen siitä millänikään", sanoi tyttö vähän mietittyään. "Nehän on miesten töitä!"

Silloin ojensi Hauke hänelle kätensä: "Elke, annappas kättä sille asialle".

Tumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. "Minkätähden? Enhän valehtele!" huudahti hän.

Hauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja seisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja kanojen huutoa ja kaakatusta.

* * * * *

Tammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin viettää yhteistä talvijuhlaa -- "jääkeilajuhlaksi" sitä sanottiin. Yhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin marskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet tarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen puupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi vieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan itäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä olivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun kilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää; johtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen tehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista. Semmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää puoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä järkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters, patopäällikön isorenki. "Heittäkää kuin paholaiset!" sanoi hän. "Kokkapuheet seuraa itsestään!"

Oli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli kokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä pyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa. Ensin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi olevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan hylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka. Tätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä kääntänyt hänen mielensä. "Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke", oli tyttö sanonut. "Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on lehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies."

"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?"

Elke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: "Silloin hän pyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären kanssa!" -- Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.

Nyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin osanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän kapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun kirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset, jotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt talonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja katosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta hohtava iltarusko.

"Huomenna on hyvä sää", sanoi muuan nuori poika ja alkoi astua kiivaasti edestakaisin. "Mutta kylmä, kerrassaan kylmä!" Kun ei enää nähty ainoatakaan kyyhkystä lentävän, meni toinen pojista taloon ja asettui kuuntelemaan sen oven ulkopuolelle, jonka takaa paraikaa kuului äänekästä vilkasta väittelyä. Patopäällikön pikkurenki oli niinikään astunut lähemmäksi. "Kuuleppas, Hauke", sanoi äskeinen nuorukainen, "nyt he väittelevät sinusta!" Selvästi kuuluikin, sisästä Ole Petersin rämisevä ääni: "Pikkurengit ja poikanulikat eivät ole asiaankuuluvia".

"Tule", kuiskasi toinen ja koetti vetää Haukea takinhihasta tuvanovelle. "Täällä voit kuulla kuinka korkealle sinua taksotetaan."

Mutta Hauke riuhtasihe irti ja meni jälleen ulos. "He eivät ole meitä sulkeneet pois sitä varten, että kuuntelisimme mitä puhuvat", virkkoi hän mennessään.

Talon edessä seisoi kolmas ilmottautunut. "Pelkään että minulla on muuan este", huusi hän Hauken tullessa. "En ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista; kunpa eivät kysyisi kastetodistustani! Sinut, Hauke, isorenkisi kyllä potkii ulos!"

"Niin, ulos!" mumisi Hauke potkaisten jalallaan kiven tien yli, "vaan ei sisään!"

Tuvassa kävi melu yhä äänekkäämmäksi. Sitte syntyi jälleen vähitellen hiljaisuus. Ulkona olevat kuulivat taasen vienon koillistuulen suhinaa ylhäällä kirkontornin huipussa. Kuuntelija tuli heidän luokseen. "Kenestä he nyt väittelivät?" kysyi kahdeksantoistavuotias.

"Tuosta", sanoi poika osottaen Haukea. "Ole Peters tahtoi tehdä hänet poikanulikaksi, mutta kaikki huusivat vastaan. 'Hänen isällänsä on karjaa ja maata', sanoi Jess Hansen. -- 'Maata tosiaankin', huusi Ole Peters, 'täsmälleen sen verran, että se sopii kolmeentoista kärrikuormaan!' Viimeksi puhui Ole Hensen. 'Hiljaa!' huusi hän. 'Tahdon opettaa teille huutia; sanokaahan kuka on kylän ensimäinen mies?' Silloin he ensin vaikenivat ja näyttivät miettivän, kunnes joku sanoi: 'Se kai on patopäällikkö!' Ja kaikki toisetkin huusivat: 'Niin niin, sehän on patopäällikkö!' -- 'Entä kuka sitte on patopäällikkönä?' huusi Ole Hensen jälleen. 'Ajatelkaa tarkoin!'--Silloin alkoi joku hiljaa nauraa ja sitte taasen joku toinen, kunnes lopulta kaikki nauroivat täyttä kurkkua. 'No, valitkaa siis', sanoi Ole Hensen, 'ettehän toki aijo patopäällikköä syrjäyttää.' Luulen että nauravat vieläkin. Mutta Ole Petersin ääntä ei siellä enää kuulu!"

Miltei samana silmänräpäyksenä avattiin tuvan ovi. "Hauke! Hauke Haien!" kuului selvä ääni kylmässä yössä.

Hauke astui sisään eikä enää kuullut kuka tuo patopäällikkö oikeastaan oli. Siitä, mitä hänen mielessään silloin liikkui, ei ole kukaan saanut koskaan tietää.

-- -- Kun Hauke jonkun ajan päästä läheni isäntänsä taloa, näki hän Elken seisovan alhaalla portin luona. Aava, huurteinen alanko kimmelsi kuunvalossa. "Sinäkö täällä, Elke?" kysyi hän.

Tyttö vain nyökäytti päätään. "Kuinka on käynyt?" kysyi hän. "Onko se uskaltanut?"

"Mitäpä se ei uskaltaisi?"

"Entä nyt?"

"Niin, Elke, voinhan ainakin koettaa huomenna!"

"Hyvää yötä, Hauke!" Tyttö juoksi keveästi kummun rinnettä ylös ja katosi rakennuksen ovesta sisään.

Hauke seurasi häntä hitaasti.

* * * * *

Laajalla tasangolla patoalueen itäkolkassa liikkui seuraavan päivän iltapuolella sankka ihmisjoukko. Se seisoi aluksi liikkumattomana paikallaan, mutta sittemmin -- puupallon lennettyä pari kertaa sen keskuudesta auringon huurasta sulattaman maan yli -- se eteni vähitellen yhä kauvemmas takana olevien pitkien, matalien rakennusten luota. Keskellä seisovat kilpailijat kansan ympäröimänä, joka miehissä, vanhoineen nuorineen oli rientänyt tänne ei ainoastaan läheisistä taloista, vaan aina ylhäältä mantereelta saakka. Siellä oli pitkiin takkeihin puettuja vanhoja miehiä, jotka polttelivat miettiväisinä lyhyitä piippujaan, ja naisia huivit päässä ja lyhyet päällystakit yllä, monet taluttaen tai käsivarrellaan kantaen lapsia. Jäätyneissä ojissa, joita myöten vähitellen edettiin, loisti terävien ruokojen päissä ilta-auringon kelmeä valo. Oli tuima pakkanen. Mutta leikkiä jatkettiin keskeytymättä ja kaikkien silmät seurasivat lentäviä palloja, sillä niistä riippui sinä päivänä kylän kunnia. Marskikylän järjestysmiehellä oli valkoinen, mannerkylän miehellä musta rautakärkinen sauva. Siihen paikkaan, minne pallo pysähtyi, lyötiin sauva maahan vastapuolueen joko vaijetessa tai pilkallisesti nauraessa. Se, jonka pallo saapui ensimäisenä maaliin, se oli hankkinut voiton omalle puolueelleen.

Paljo ei tuossa suuressa ihmisjoukossa puhuttu. Ainoastaan silloin, kun tehtiin joku huomattavampi heitto, kuultiin nuorten miesten ja naisten huudahtavan. Taikka joku vanha mies otti piipun suustaan ja naputti sillä hyväntahtoisesti heittäjän olkapäätä: "Olipa se heitto, sanoi Sakari kun eukkonsa luukusta nakkasi". Tahi: "Heitäthän kuin isävainajas ennen heitti", tai jotain muuta leikkipuhetta.

Hauken ensimäinen heitto ei onnistunut. Juuri kun hän oli taivuttanut kätensä heittoon, vetäytyi auringon edestä pilvi, joka oli sitä siihen asti peittänyt, ja valonsäteet hypähtivät suoraan hänen kasvoilleen. Heitosta tuli aivan lyhyt, pallo osui syrjään ja jäi jäälle makaamaan.

"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan", huusivat hänen puoluelaisensa.

Mutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: "On pakosta hyväksyttävä; heitto kuin heitto!"

"Ole, Ole Peters!" huusi marskinuoriso. "Missä on Ole? Minne järjestysmiehemme on piiloutunut?"

Mutta Ole oli jo paikalla: "Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö se Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin."

"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että kielesi ei ole aivan suun täyteinen."

"Sen olen jo näyttänyt!" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen luo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä ja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä tällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin kulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän uskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.

"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!" huusi toinen järjestysmies. "Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille kaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot otetaan lukuun."

Näin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että johtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.

"Eteenpäin!" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä irrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua esille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni tarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi. "Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut järkesi kotiin?" huusi tyttö hänelle.

Silloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys katosi hänen leveiltä kasvoiltaan. "Rakkaudesta sinuun", sanoi hän, "sillä sinäkin olet unohtanut järkesi."

"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!" vastasi tyttö ja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko puhetta kuulevinaan.

Kilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä edemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin kauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi näkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan saakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. "Ohoi, Hauke!" huusi joku joukosta. "Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!" Vanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui väkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja tarjosi sen Haukelle. "Tule", sanoi hän, "sovitaan pois! Äskeinen heittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!" Hauke katsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. "Kiitän sinua, vanhus", sanoi hän, "mutta minä en maista tuota juomaa." Hän otti taskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. "Ota tuo ja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet."

"Oikein, Hauke!" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. "Oikein puhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä olen!"

"Kuinka hanhesi voivat?" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli lähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin kääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. "Tyhjää, tyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala paratkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!" Samassa tunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja leivoksiaan.