Part 2

Vanhus otti taskustaan purutupakkaa, kiersi siitä kappaleen ja sovitti sen hampaittensa taakse. "Entä kuinka monta kuormaa olet tänään kärrännyt?" kysyi hän äkäisesti, sillä hän näki selvästi ettei patotyökään ollut voinut estää pojan aivoja työskentelemästä.

"En tiedä, isä", sanoi Hauke. "Saman määrän kuin toisetkin, mahdollisesti jonkun puolisen tusinaa enemmänkin, mutta -- padot ovat rakennettavat toisella tavalla!"

"No niin", sanoi vanhus nauraen, "ehkä voit joskus pyrkiä patopäälliköksi. Voithan silloin tehdä ne toisenlaisiksi!"

"Niin teenkin, isä!" vastasi poika.

Vanhus katsoi häneen ja veti pari syvää henkäystä. Sitte hän meni ulos -- hän ei tiennyt mitä piti pojalle vastata.

* * * * *

Vielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat päättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin parainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla päiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat, hän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen varmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona patojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan ja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita, kuultiin Hauken rajua naurua. "Ette osaa mitään perinpohjin", huusi hän tuohon yhteiseen meluun, "yhtä vähän kuin ihmisetkään!" Ja vihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin päin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen asumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.

Hän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin hän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla rauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia patomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada aaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen padon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen ajatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.

Hauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten koulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän tuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi hän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön jäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.

Helmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle ajautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla jäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä niitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä: "Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!" huudahti hän. "Ei, ne olivat kuin merenhirviöitä! Päät noin suuret" -- hän ojensi kätensä kauvas toisistaan -- "sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä! Ravut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt nähdessään!"

Vanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. "Ovat kai ajelehtineet meressä aina marraskuusta asti", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin mahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko hän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu, jonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain sijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla aukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei kuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla sivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton rannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma lepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.

Hauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä tähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt. Ainoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat kiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja laskeumia.

Hän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen siellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi savupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä sumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke tähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä tummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden astelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine kammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne rupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin, suuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja kadottivat lopulta muotonsa.

"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?" ajatteli Hauke. "Hohoi!" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta salaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan poistuivat yhä kauvemmas.

Silloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset, joista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla kasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut pois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti jäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä kuvastui hänen eteensä. "Onko teitä täälläkin?" puhui hän kovalla äänellä. "Te ette voi minua karkottaa!"

Vasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin kotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja kaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut nopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei kertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista. Vasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon tyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja vuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen silloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän pitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka näyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään repeämästä kaloja.

"Jumala ties, herraseni!" huudahti koulumestari. "Maailmassa on paljo merkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn sydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri."

Kun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta silloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet äänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä savupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja toinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien ikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento ja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt laihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.

"Odottakaa hetkinen, koulumestari!" sanoi patopäällikkö hiljaa.

"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö", vastasi pieni kertoja. "En ole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä." Ja hän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.

"Niin, niin", arveli toinen, "täyttäkäähän toki lasinne!" Tämän tehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin hiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:

Näin kasvoi Hauke -- tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat ainoana seuranaan -- pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän oli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä tapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa, jonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli tuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa pienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli tällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella auringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille. Hauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään. He ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.

Oli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona padolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon keskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä oli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja kun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat lensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa perään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut lapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan, mutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko hän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan linnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja, ja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä istui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon kiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun pyytämistään linnuista.

Tänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi tuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten tavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä kertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis välittänyt toisen saaliinhimosta. "Vuoroin vieraissa käydään", huusi hän kissalle. "Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään kissanpaistia!" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke pysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi seisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut ystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun tunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä kynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon nuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja sai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa suoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että silmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että voimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. "Hohoi!" huusi hän kuristaen yhä lujemmin, "katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin kestää!"

Äkkiä hervahtuivat kissan takajalat ja Hauke astui pari askelta taaksepäin, heittäen kissan vanhuksen mökin seinää vasten. Kun se ei enää liikkunut, kääntyi hän poispäin jatkaen matkaansa kotiin.

Mutta angorakissa oli ollut omistajattarensa suurin aarre. Se oli ollut hänen seuralaisensa ja ainoa, minkä hänen poikansa, merimies, oli jättänyt jälkeensä löydettyään tällä samalla rannikolla myrskyssä hautansa. Hauke oli kulkenut tuskin sataa askelta eteenpäin, koettaen pyyhkiä liinalla verta haavoistaan, kun mökistä päin jo kuului ulvontaa ja hätähuutoja. Silloin hän kääntyi ja näki vanhan naisen makaavan maassa. Harmaa tukkansa liehui tuulessa punaisen päähuivin alta. "Kuollut!" huusi hän, "kuollut!" Ja uhaten kohotti hän laihat käsivartensa Haukea kohti. "Ole kirottu sinä! Sinä olet sen tappanut, sinä hyödytön rannankiertäjä. Et ollut kyllin hyvä hänen häntäänsäkään harjaamaan." Eukko heittäytyi elukan viereen ja pyyhki hellästi esiliinallaan verta, jota vielä valui nenästä ja suusta. Sitte alkoi hän uudestaan pauhata.

"Joko pian herkiät?" huusi Hauke hänelle. "Kuule siis, että tahdon hankkia sinulle toisen kissan, joka tyytyy hiiren- ja rotanvereen."

Senjälkeen läksi Hauke, näköään aivan rauhallisena, edelleen. Mutta kuollut kissa lienee kuitenkin aikaansaanut jonkinlaista häiriötä hänen aivoissaan, sillä rakennusten kohdalle saavuttuaan, meni hän sekä isänsä että muidenkin talojen ohi jatkaen matkaansa hyvän matkaa etelään, kaupunkiin johtavaa patoa myöten.

Samaan aikaan kulki Trinekin samaan suuntaan. Hän kantoi vanhassa sinisessä tyynynpäällisessä taakkaa, jota piteli sylissään varovaisesti kuin lasta. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat vienossa kevättuulessa. "Mitä tuossa kannat, Trine?" kysyi vastaan tuleva talonpoika. "Suurempiarvoista kuin sinun maasi ja mantusi", vastasi vanhus. Sitte hän astui taasen reippaasti eteenpäin. Lähestyessään vanhan Haienin taloa, poikkesi hän käymätielle, joka johti padolta mainittuun taloon.

Vanha Tede Haien seisoi ovensa edustalla ilmaan tähystellen. "No Trine!" sanoi hän eukon seisahtuessa hänen eteensä läähättäen ja keppiään maahan työntäen. "Mitä uutta teillä on tuossa säkissä?"

"Päästäkää minut ensin tupaan, Tede Haien! Silloin saatte nähdä!" Eukon silmät tuijottivat häneen kummasti säihkyen.

"Tulkaa vaan!" sanoi vanhus. Mitäpä häntä liikutti jonkun typerän vaimon silmäilyt.

Ja kun molemmat olivat astuneet sisään, jatkoi Trine: "Korjatkaa tuo vanha tupakkalaatikko ja kirjotusvehkeet pöydältä pois -- mitähän teilläkin on aina kirjottamista? -- Kas niin, ja nyt pyyhkikää pöytä puhtaaksi!"

Ukko, joka oli tullut miltei uteliaaksi, teki eukon määräysten mukaan. Silloin tarttui Trine sinisen tyynynpäällisen kahteen kulmaan ja kopisti sieltä pöydälle suuren kissanraadon. "Siinä se nyt on!" huusi hän. "Teidän Haukenne on lyönyt sen kuoliaaksi." Sitte alkoi hän katkerasti itkeä. Hän silitti kuolleen paksua turkkia, asetti sen käpälät yhteen, kumartui pitkine nenineen raadon yli ja kuiskasi sen korvaan käsittämättömiä hellyyksiä.

Tede Haien katseli hetkisen tuota näytelmää. "Vai niin", sanoi hän. "Onko Hauke sen tappanut?" Hän ei tiennyt mitä tehdä ulvovalle naiselle.

Trine nyökäytti raivoisasti päätään. "Niin niin, Jumal'avita, hän sen on tehnyt!" Hän pyyhki luuvalon käpristämällä kädellään vedet silmistään. "Ei ole enää lasta eikä lämmintä!" valitti hän. "Te tiedätte hyvin, miten meidän vanhusten jalkoja alkaa pyhäinpäivän jälkeen paleltaa iltasin vuoteessa ja kuinka me, sensijaan että nukkuisimme, kuuntelemme luoteistuulen ikkunapieliin jyskytystä. En kuuntele tuota mielelläni, Tede Haien, sillä se tulee sieltä, minne poikani hukkui liejukkoon."

Tede Haien nyökäytti päätään ja eukko silitti kuolleen kissansa turkkia. "Mutta tämä!" alotti hän jälleen. "Kun istuin talvisin rukkini ääressä, silloin se istui vieressäni kehräten ja katseli minua vihreillä silmillään. Ja kun kylmän tullen paneusin vuoteeseeni, niin ei kestänyt kauvankaan kuin tämä jo juoksi luokseni ja asettui makaamaan paleleville jaloilleni, ja me nukuimme niin lämpiminä, niin lämpiminä yhdessä." Vanhus katsoi tätä sanoessaan, ikäänkuin osanottoa etsien, säkenöivin silmin vieressään seisovaan Tede Haieniin.

Mutta tämä sanoi miettiväisenä: "Tiedän yhden neuvon, Trine Jans." Ja hän meni pöytäpeilin luo ottaen sen laatikosta hopearahan. -- "Sanotte Hauken tappaneen tuon elukan, ja minä tiedän että puhutte totta. Mutta tässä on Kristian neljännen hopeataaleri. Ostakaa sillä parkittu lampaannahka kylmien jalkojenne peitteeksi! Ja kun meidän kissa vasta tekee poikasia, saatte valita niistä suurimman itsellenne. Kaikki tämä yhteensä on kai vanhuudenheikon angorakissan veroista! Ottakaa nyt elukka ja toimittakaa se minusta nähden vaikka kaupungin rakkarille, ja pitäkää suunne kiinni siitä, että se on maannut täällä, minun kunniallisella pöydälläni."

Puheen kestäessä oli eukko jo tarttunut taaleriin kätkien sen pieneen taskuun, joka hänellä oli nuttunsa alla. Sitte pisti hän kissan jälleen tyynynpäälliseen, pyyhki esiliinallaan veripilkut pöydästä ja läheni ovea. "Älkää vaan unohtako antaa minulle kissanpoikaa!" huusi hän vielä mennessään.

Hetkistä myöhemmin, vanhan Haienin vielä astellessa edestakaisin pienen tupansa lattialla, pistäysi Hauke sisään ja heitti pöydälle kirjavan lintunsa. Mutta kun hän näki valkoiseksi hangatulla pöydällä vieläkin huomattavan veripilkun, kysyi hän kuin ohimennen: "Mitä tuo on?"

Isä pysähtyi: "Se on sinun vuodattamaasi verta!"

Puna lensi pojan kasvoille: "Onko Trine Jans käynyt täällä kissoineen?"

Vanhus nyökäytti päätään. "Miksi olet sen tappanut?"

Hauke paljasti verisen käsivartensa. "Siksi, että se riisti minulta lintuni."

Vanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin lattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen hajamielisesti. "Tuon kissajutun olen jo järjestänyt", virkahti hän lopulta. "Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi herraa ei voi täällä menestyä -- sinun on aika hankkia itsellesi jotain työtä."

"Niin, isä", vastasi Hauke, "sitä olen itsekin ajatellut."

"Minkätähden?" kysyi vanhus.

"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan oikeaan työhön."

"Vai niin", sanoi vanhus. "Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi? Voisi käydä hullumminkin."

"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä tiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?"

Vanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän lattialle. "Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on patopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin ovat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta marskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen pato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille hanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään seuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin niin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.' Mutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin täytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja kirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja kuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo viimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos."

Poika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan. Noin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. "Niin, Jumala auttakoon", jatkoi ukko, "tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke osaa laskea."

Vanhus katsoi terävästi poikaan. "Hohoi, Hauke", huusi hän, "mitä sinä Elke Volkertsista tiedät?"

"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut."

Vanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään tupakkapurun toiselle puolelle. "Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi itsekin laskea mukana."

"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä", vastasi poika ja hänen suunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.

Vanhus pudisti päätään: "No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan koetella onneasi!"

"Kiitos, isä!" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille. Täällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli kysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän kahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen ja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja kapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede Volkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti hän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja niin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa ja lähti reippain mielin asialleen.

Patopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli tavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän korkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen isännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan istuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi yritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella kerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi laajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen muistoja.

Kun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle, jonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä ylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen käsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen selän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin puolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa kiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa aurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä säteillään ruskeahipiäistä tyttöä.

Hauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen: "Eipä hän ole hullumman näköinen!" Samassa hän oli perillä. "Hyvää iltaa", virkkoi hän astuen tytön luokse. "Mitä sinä tähystelet?"

"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä joka ilta." Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen muuria vasten. "Mitä sinä asioit, Hauke Haien?" kysyi hän.

"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan", sanoi hän. "Isäsi on ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen tilalleen."

Tyttö tarkasteli häntä hetkisen. "Olethan sinä vielä jotensakin henterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää kuin kahta vahvaa kättä." Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei synkästi, mutta poika kesti silmäyksen. "Tule siis", jatkoi tyttö. "Isäntä on tuvassa, mennään sinne."

* * * * *

Toisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan huoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin oli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne rannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi. Tämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt oli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi kaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen ovea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.

Roteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän, valkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla villapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja pyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan hanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.

"Hyvää päivää, patopäällikkö!" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti hitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. "Vai te se olette, Tede?" vastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea. "Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka."

"Tulen tänne tuon asian vuoksi", sanoi Tede Haen istuutuen seinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. "Teillä on ollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan minun poikani hänen sijaansa."

Patopäällikkö nyökäytti päätään. "Aivan oikein, Tede, mutta -- mitä te ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos, millä korvata semmoiset jutut." Hän otti lautasella olevan veitsen ja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. "Tämä oli minun lempilintuni", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. "Se söi minun kädestäni."

"Ajattelin", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan viimeisen lausunnon, "ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt teille vastusta tallissa."

"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo paksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä kuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin että minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei vetele."

"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani."

Hauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää taakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.

Patopäällikkö kohotti katseensa häneen ja nyökäytti päätään, ensin Haukelle ja sitte myöskin Tedelle. "Ei, ei, teidän Haukenne ei tule häiritsemään yörauhaani. Koulumestari on jo ennenkin sanonut minulle, että tämä istuu mieluummin kivitaulun kuin viinalasin ääressä."

Hauke ei kuullut tätä lausuntoa, sillä Elke oli astunut tupaan ja otti keveällä kädellä ruuan jätteet pöydältä, vilkaisten ohimennen poikaan tummine silmineen. Silloin sattui Haukenkin katse tyttöön. "Jumalan ja Kristuksen kautta", sanoi hän itsekseen, "tuo ei ole hullumman näköinen!"

Tyttö meni ulos. "Niinkuin tiedätte, Tede", alkoi patopäällikkö uudestaan, "ei Jumala ole suonut minulle poikaa."

"Niin, päällikkö, mutta älkää olko siitä pahoillanne", vastasi toinen. "Sanotaan suvun älyn kuluvan loppuun kolmannessa polvessa. Isoisänne, senhän kaikki tiedämme, oli mies, joka kykeni palstojamme suojelemaan."