Part 10

Rouvan käskystä juoksi muuan tytöistä ulos. Huoneesta voi nähdä miten tuuli liehutti siellä hänen vaatteitaan. Mutta kun hän oli irrottanut luukun seinästä, riisti myrsky sen hänen kädestään työntäen ikkunaa vasten, niin että pari lasia särkyi ja sirpaleet lensivät huoneeseen. Yksi kynttilä sammui savuten. Hauken täytyi itse mennä ulos auttamaan, ja ainoastaan vaivoin saatiin vähitellen luukut ikkunain eteen. Kun he palatessaan avasivat ulko-oven, ryöpsähti tuulenpuuska sisään, niin että hopeat ja lasit seinäkaapissa kilahtivat toisiaan vastaan. Kattoparrut vapisivat ja vonkuivat, kuin olisi myrsky aikonut repiä katon heidän päältään. Mutta Hauke ei tullutkaan enää huoneeseen. Elke kuuli miten hän kulki porstuan läpi talliin. "Kimo tänne, John! Ja nopeaan!" Tämän käskyn annettuaan, tuli hän huoneeseen hiukset hajallaan, mutta harmaat silmät hehkuen. "Tuuli on kääntynyt!" huusi hän -- "luoteeseen näin korkean veden aikana! Emme ole vielä koskaan nähneet sellaista myrskyä!"

Elke kavahti kuolon kalpeaksi. "Täytyykö sinun vielä mennä sinne ulos?"

Hauke tarttui hänen molempiin käsiinsä, puristaen ne kiihkeästi omiinsa: "Minun täytyy, Elke!"

Vaimo kohotti hitaasti tummat silmänsä ja katsoi häneen pari pitkää sekuntia. "Niin, Hauke", sanoi hän, "tiedänhän että sinun täytyy mennä!"

Ulko-oven edessä kuului jalkojen töminää. Elke lankesi Hauken kaulaan, näytti siltä kuin ei hän olisi voinut päästää miestään. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. "Se on _meidän_ taistelumme!" sanoi Hauke. "Olette täällä turvassa, tänne saakka ei tulva ole vielä koskaan ulottunut. Rukoile Jumalaa, että Hän olisi kanssani!"

Hauke kääriytyi vaippaansa ja Elke kiersi huolellisesti huivin hänen kaulansa ympäri. Hän olisi puhunut jotain, mutta vapisevat huulensa kieltäytyivät tottelemasta.

Ulkona yhtyivät kimon hirnahdukset myrskyn ulvontaan kuin torventoitotukset. Elke oli seurannut miestään pihalle. Vanha saarni huojui kuin olisi se ollut hajoomaisillaan. "Nouskaa satulaan, herra!" huusi renki. "Kimo on kuin hullu; se vielä riistää ohjakset käsistäni." Hauke syleili vaimoaan: "Auringon noustessa palaan takaisin!"

Hän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen. Sitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen ratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. "Isä, isä!" huusi valittava lapsenääni hänen jälkeensä. "Rakas isäni!"

Wienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta jo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui pitkälleen.

Renki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin runkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla ja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon miehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu hetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan. Elken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa. "Täällä on lapsi, rouva!" huusi John hänelle. "Ottakaahan lujasti kiinni!" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.

"Lapsi? -- Olin sinut unohtanut, Wienke!" huusi hän. "Jumala sen minulle anteeksi antakoon!" Hän puristi tytön lujasti rintaansa vasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte polvilleen: "Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi ja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala -- ainoastaan Sinä ja minä, me kaksi hänet tunnemme!" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja jymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa pauhupyörteessä perikatoaan kohti.

"Menkäähän sisään, rouva!" sanoi John. "Tulkaa!" Renki auttoi hänet jaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.

-- -- Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa kohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä päivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei näyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se olisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat villivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä, levottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi kohisi uhkaavasti. "Eteenpäin, kimoni!" huusi Hauke. "Nyt kulemme vaarallisinta matkaamme!"

Silloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke pidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan lähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn heitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen. Ne hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä musertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen kaulassa. "Klaus!" huusi hän. "Klaus raukka!"

Olikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut hevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään? Hauke ei sitä tiennyt. "Eteenpäin!" huusi hän jälleen ja kimo kohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja kuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla oli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä loittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti, huomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten edessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen ympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka riensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa tunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä suojistaan tuonne ulos. "Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja karjansa!" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto: "Vaimoni! Lapseni! -- Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!"

Mutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen ohitsensa.

Raivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä vastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti. Sinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä oli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? -- -- Hän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka kohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa harjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat vaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien erämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli sieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen voiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja hävityksen kauhut.

Mutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa talossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi tykkimään -- Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät, osottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!

Mutta -- mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja yhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut tänne vartioimaan? -- Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin, sillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä enemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä. Ainoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja kaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri, saapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa pitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja voimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti olisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. "Se seisoo kuin kallio!" hymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.

Mutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden padon luoteiskulmaan. -- Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko! Hän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna -- ei ollut enää epäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät tuolla hänen padollaan? -- Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin ja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski tuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta uuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin heidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka olivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että uuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa rajusti. "Seis!" huusi hän, "seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä siellä on?"

Miehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön näin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin saakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan. Mutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he seisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti myrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä mylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan syvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla, että se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen ylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle vaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi -- silloin syöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren peitossa!

Patopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. "No niin, puhu nyt!" huusi Hauke. "Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?"

Ja mies huusi vastaan: "Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta vanha säilyisi!"

"Mitä teidän täytyy?"

"Katkaista uusi pato!"

"Ja siten hävittää uusi padontamaa? -- Kuka perkele on teille sellaisen käskyn antanut?"

"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja hän on antanut käskyn!"

Vihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. "Tunnetteko minut?" huusi hän. "Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän valtaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne -- sinne, minne olen teidät määrännyt."

Ja kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti heidän joukkoonsa. "Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!"

"Varokaa, herra!" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta kimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen isku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava hätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman kauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin lamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli ojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn pauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen silmänsä rävähtivät levälleen. "Jumala! Se murtuu! Vanha pato on särkynyt!"

"Teidän syynne, patopäällikkö!" huusi ääni joukosta. "Teidän syynne! Viekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!"

Hauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi, niin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä. Hänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia. Mutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe satulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi sanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa pitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen sielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä voisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi ennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta -- oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen nyt liiankin hyvästi -- ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä estänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut vanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt vaatia sen uudestaan rakentamista. "Jumala, minä tunnustan sen", huusi hän äkkiä ääneensä, "olen hoitanut huonosti virkani!"

Hänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi meri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja kodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut. Ainoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se tunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti hänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan kiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat varmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja tiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan valopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. "He ovat kaikki pelastetut, kaikki!" puheli Hauke itsekseen. "Tosin on monella kummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit antavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta meidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan, niitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille armollinen!"

Hän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui meri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa. Riemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: "Hauke Haienin pato, se on kestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!"

Ukkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan. Kimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? -- Hevonen hypähti taaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut hänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja alkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi etujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin. Juuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi tuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi alas vanhalle padontamaalle.

Hauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa ihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku jälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun hän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että tulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen. Sen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki vielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat täyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä istui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran haukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen lapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä vastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. "Elke!" huusi hän, "Elke! Takaisin! Takaisin!"

Mutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui hänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa hänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää tulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin häntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen pelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt -- eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? -- Kysymyksiä risteili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille. Kaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen huudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna hänen korvissaan.

"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!" huusi Hauke myrskyn kohuun. Silloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi jymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien pyörät -- sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen ratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. "Kaikki lopussa!" sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle saakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen kotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt se oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan ja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi syrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. "Eteenpäin!" huusi hän vielä kerran niinkuin useasti ennenkin. "Jumala, ota minut, säästä muut!"

Vieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn ja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä, hetkisen ankara kamppaus.

Kuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli pian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta yhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta tuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen peittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru väreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.

* * * * *

Kertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan ollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni jäi pöydälle lepäämään.

"Semmoinen on Hauke Haienin tarina", alkoi isäntäni vielä kerran, "sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme taloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin. Kertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi tämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella; koko kylä kuuluu sen nähneen. -- Se vaan on varmaa, että Hauke Haien vaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes heidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet poisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä vähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä rauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin vuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette pelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin."

"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut rakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä niin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme Kristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän aikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa tyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi --. taikka kunnon mies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä pitempi meitä muita."

Nämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen ja kuulosti uloskäsin "Käänne on tapahtunut", sanoi hän vetäen uutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo. "Katsokaahan vain", jatkoi hän, "tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta he hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on varmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut."

Seisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni oli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. "Kiitän Teitä tästä illasta!" sanoin hänelle. "Luulen että voimme nukkua rauhassa!"

"Voimme huoletta", vastasi pieni herra. "Toivotan Teille hyvää yötä!"

-- -- Alasmennessäni tapasin eteisessä patopäällikön, joka oli tullut noutamaan ravintolahuoneeseen jäänyttä karttaansa. "Kaikki on onnellisesti ohitse", sanoi hän. "Mutta meidän koulumestarimme on kai maalannut teille kaikki asiat kauniissa valossa. Hän on noita 'valistuneita'!"

"Hän näyttää olevan järkevä mies!"

"Niin, niin; aivan varmasti. Mutta ettehän toki voi olla omia silmiänne uskomatta. Ja niinkuin jo edeltäkäsin aavistin: toisella puolella on pato murtunut."

Kohautin olkapäitäni: "Uni on huolten lääke! Hyvää yötä, herra patopäällikkö!"

"Hyvää yötä!" sanoi hän hymyillen.

-- -- Seuraavana aamuna ratsastin mitä kirkkaimmassa auringonvalossa Hauke Haienin patoa myöten kaupunkiin päin.