Part 1

RANNIKON RATSASTAJA

Pohjoisfriisiläinen tarina

Kirj.

THEODOR STORM

Suom. Ester Peltonen

Suurten kertojain teoksia XIII.

WSOY, Porvoo, 1903.

_Hans Theodor Woldsen Storm_ syntyi syyskuun 14 p:nä 1817 Husumin pienessä kauppakaupungissa Slesvig-Holsteinin länsirannalla. Isänsä, Kasimir nimeltään, oli lähtöisin rahvaasta, myllärin poika, käynyt lyseon sekä opiskellut yliopistossa ja oli sittemmin mennyt naimisiin erään husumilaisen patriisitytön Lucie Woldsenin kanssa. Ammatiltaan hän oli asianajaja ja sellaisena kuului pikku rantakaupungin vallassäätyyn. Vanhoillista väkeä ne ovat senaattorit ja kauppaherrat ja pormestarit ja muut säätyläiset tämmöisissä Pohjois-Saksan pikkukaupungeissa. Aivan kuin ruhtinassuvuilla on heilläkin historiansa, joka usein ulottuu moneen sukupolveen taaksepäin ja säilyttää muistot esi-isistä kallisarvoisena aarteena vastaisille jälkeläisille. Mutta toisakseen monenlaatuiset harrastukset liittävät tämän ylimystön varakkaisiin amattilaispiireihin, joista ylimystö vuorostaan saa terveellisiä aineksia. Jos kaupunki sitäpaitsi, kuten esim. Husum, on meren rannalla, on se alttiimpana uusille kosketuksille kuin Saksan sydämessä sijaitsevat maanviljelyskaupungit: ei enää olla niin erillään suuresta maailmasta: kaukaisista maista pohattain laivat tuovat uutta ja intressanttia yllin kyllin, moni henkinen nautinto ja pyrintö saa alituista virikettä ja yleisen varallisuuden vallitessa kehkeytyy sangen vilkas elämä. Täällä on oma viehätyksensä luonnollakin, tuolla salaperäisellä "marskilla", merenjättömaalla erikoisine ilmakehineen, joka tosin turistiin vaikuttaa yksitoikkoisesti ja alakuloisesti, mutta johon ehdottomasti viehättyy paikkakunnalle asukkaaksi asettunut vieraskin; ei hän sitä enää heitä eikä se häntä enää päästä.

Näissä oloissa kasvoi Theodor Storm ja oppi rakastamaan ympäristöään. Hän sai oivallisen kasvatuksen. Sittemmin hän, niinkuin isänsäkin, antautui lakimiehen uralle asettuen kotikaupunkiinsa asianajajaksi. Virkansa ei painanut hänen mieltänsä kovin raskaasti. Hänelle, joka jo poikana oli noussut runoratsun selkään, oli pääasiana saada tutustua ihmisiin ja maailmaan. V. 1847 hän perusti oman onnekkaan kodin kauniin ja viisaan Konstance Esmarchin kanssa. Mutta jo 3 vuotta myöhemmin kohtasi tätä kotia kova kolahdus: tanskalais-holsteinilaisen sodan päätyttyä, jolloin Slesvig joutui Tanskan vallan alaiseksi, menetti Storm virkansa. Hän läksi pois Husumista ja löysi 1853 turvapaikan Potsdamissa. Viihtyä hän ei tosin voinut mesissä suurkaupungin oloissa. Mutta ne herätykset, jotka hän runoilijana sai tämän kolmivuotisen, usein matkoilla keskeytetyn oleskelunsa kuluessa, vaikuttivat ratkaisevasti hänen olentoonsa. Sitä todistavat lähinnä seuraavien vuosien runotuotteet, jotka osottavat kadehdittavaa kehitystä vaatimattomista alkeista varmaan taiteellisuuten asti. Huolista vapaan elämän ja oman sisäisen rauhan vuoksi tämä kehitys saattoi tapahtua häiriytymättä. Ainoa surun sävel, joka silloin tällöin värähtää kuuluville hänen senaikuisissa luomissaan, on kaiho tuonne pohjoiseen maahansa, ikävä ruskeanpunertavia kankaita, aaveellisia rämeitä, meren raivoisaa kohinaa ja aaltojen huuhtomia rantatokeita. Vihdoin kun Slesvig-Holstein oli yhdistetty Preussiin (1864) pääsi Storm palaamaan Husumiin. Ilo yhtäältä, suru toisaalta. Rakastettu puolisonsa vaipui hautaan vuosi tämän jälkeen. Sekavat valtiolliset olot, jotka Preussiin yhdistämisen jälkeen vallitsivat Stormin kotimaassa, vaativat tiukemmin kuin koskaan ennen häneltä työtä ja tointa, mikä auttoi häntä kantamaan kovaa onneansa. Mutta kaipauksen sävel tuntuu vielä kauan seuraavien vuosien runoissa ja novelleissa. Surun hälvennyttyä solmi hän uuden avioliiton, jossa hän sai takaisin täysin määrin elämän onnen. V. 1880 hän luopui virastaan ja vetäytyi rauhaan pienelle maatilalleen, jonka hän Hademarsehenin seudulla Holsteinissa oli ostanut. Täällä hän heinäkuun 4 p:nä 1888 ummisti silmänsä ikuiseen uneen, ei täyttä vuotta sen jälkeen, kun hänen 70:ttä syntymäpäiväänsä oli juhlittu yleisellä osanotolla ja sydämellisillä kunnianosoituksilla.

Stormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja lyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen elämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt kuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan lajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa on myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja -- mutta se, mitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta ja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla. Koko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden alalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi ajatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi kysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan kertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään värivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan tunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen varmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia, jotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi paralleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja yleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.

Stormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen kotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle maaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja kasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön. Tämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. -- Se ei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä laajemmassa teoksessaan ("Immensee" 1849), jolla tekijä saavutti suuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia. Siinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä maalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m. vielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma kehitys. Se syvä resignatsioni, johon "Immensee" novelli päättyy, jää toistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten romantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti, miten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet, lihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat heidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija valita. "Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko", antaa hän lausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko, mahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien ja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) -- siinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin taiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut novellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä. Ne ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä syystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee että hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita, hän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin perin julmalta ja armottomalta. -- Lisäksi on Storm kirjoittanut muutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon ihailtu "Aquis submersus". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka on asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen syvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen ajan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan täydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa heidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan saduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on suuri merkitys näissä novelleissa -- tämä on muuan puoli Stormin runoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin voimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan, "Rannikon ratsastajassa", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa asussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko sen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen miehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista ponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja häviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan tällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on kantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos saksalaisessa kirjallisuudessa.

Gustav Schmidt.

I.

Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua aikakauslehteä -- en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.

* * * * *

Oli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella vuosikymmenellä -- niin alotti silloinen kertoja -- kun ratsastin ankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie on rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen vieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten autioksi jättämät marskimaat ja oikealla -- aivan kammottavan lähellä -- Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi erottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä en nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta raivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat minun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli kolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä maata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla, oli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa. Sää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin suitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit kiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi jo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni kavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita ääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään melkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja veden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin mieluisemmassa ympäristössä.

Rajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt liiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta nyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka oli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta kaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja välittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan, läksin iltapäivällä heidän talostaan. "Odotahan vain", huusi serkkuni lähtiessäni, "kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin takaisin! Huoneesi on valmiina varallesi."

Todellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön sysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni padolta alas, johtui kyllä mieleeni: "Älä ole narri! Käänny ympäri ja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen". Mutta samalla muistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin matka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen palttoonkauluksen korvilleni.

Mutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä selvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman olennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen laihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui tumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta minuun kaksi palavaa silmää.

Kuka se oli? Mitä hän tahtoi? -- Ja samassa johtui mieleeni etten ollut kuullut kavioiden kopsetta enkä hevosen hengitystä, vaikka ratsastaja hevosineen oli kulkenut aivan vierestäni ohitse.

Tuota tuumien ratsastin eteenpäin. Mutta kauvan en saanut olla omissa mietteissäni. Pian kiiti ratsastaja taasen takaapäin ohitseni ja minusta tuntui kuin hänen liehuva vaippansa olisi koskettanut sivuuni. Tuossa tuokiossa oli koko näky kiitänyt äänetönnä ohitseni, niinkuin ensi kerrallakin. Näin sen yhä loittonevan ja loittonevan ja huomasin äkkiä ratsastajan varjon katoavan padon sisäpuolelle.

Jonkun verran hidastellen ratsastin sinnepäin. Saavuttuani tuohon paikkaan, näin aivan lähellä patoa välkkyvän suuren "wehlen" -- niin nimitetään täälläpäin myrskyn maahan uurtamia uomia, jotka sittemmin näkyvät pieninä, syvinä patamina.

Vesi "wehlessä" oli täysin tyyni. Ratsastaja ei varmaankaan ollut sitä liikuttanut enkä nähnyt häntä sen koommin missään. Mutta jotakin muuta näin, jota tervehdin riemulla: padon avulla merestä vallotetun alueen laidassa vilkutti minua vastaan joukko hajallisia valopilkkuja. Ne näyttivät tuikkivan noista pitkistä friissiläisistä taloista, joita oli ryhmittäin matalammilla tai korkeammilla multakummuilla. Aivan edessäni oli muuan korkea rakennus. Kaikki eteläpuolen ikkunat näyttivät olevan valaistut. Olin näkevinäni siellä ihmisten liikuntoa ja myrskyn ulvonnasta huolimatta kuulevinani heidän ääniään. Hevoseni oli jo omasta alotteestaan poikennut taloon johtavalle tielle. Näin selvästi että se oli ravintola, sillä ikkunoiden alla huomasin suurilla rautarenkailla varustetun ohjaspuun karjan ja hevosten kiinnittämistä varten.

Sidoin hevoseni muutamaan renkaaseen ja jätin sen etehisessä vastaani tulevan rengin hoitoon.

"Onko täällä joku kokous?" kysyin mieheltä, kun nyt huoneen ovesta tulvi vastaani aivan selvää ihmisäänten sorinaa ja lasien kilinää.

"Taitaapa olla", vastasi renki alasaksan murteella. "Patopäällikkö, valtuusmiehet ja muutamia padon osakkaita! Ne ovat rajuilman vuoksi!"

Sisään astuessani näin noin tusinan verran miehiä istuvan ikkunain edessä olevan pitkän pöydän ääressä. Pöydällä oli punssimaljakko, jonka hoitajana näytti olevan muuan erittäin komea mies.

Tervehdin ja pyysin saada istua heidän joukkoonsa, johon mitä suosiollisimmin suostuttiin. "Olette täällä patoa vartioimassa", sanoin kääntyen erään puoleen. "Ulkona on rajuilma, padot voivat todellakin tarvita apuanne!"

"Voivatpa hyvinkin", vastasi hän. "Me täällä itäpuolella luulemme kuitenkin olevamme vaaratta. Mutta tuolla vastakkaisella puolella ei olla lainkaan varmoja. Sikäläiset padot ovat enimmäkseen vielä vanhan mallin mukaisia, meidän pääpato rakennettiin uudestaan jo viime vuosisadalla. Meidän tuli kylmä äsken tuolla ulkona ja Teidän on käynyt samoin", jatkoi hän edelleen. "Mutta meidän täytyy olla täällä vielä pari tuntia. Meillä on tuolla ulkona luotettavaa väkeä, ne kyllä antavat tarpeen tullen tiedon." Ja ennenkuin olin ennättänyt tehdä tilaukseni ravintolan isännältä, asetettiin eteeni höyryävä lasi.

Sain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö. Kiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä kohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin keskustelun ympärillämme tauonneen. "Rannikon ratsastaja!" huudahti muuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.

Patopäällikkö nousi seisoalleen. "Älkää pelästykö", puheli hän pöydän yli, "sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään tarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia mahdollisuuksia!"

Minua alkoi kammottaa. "Anteeksi", sanoin heille; "mikä se onkaan tuo Rannikon ratsastaja?"

Syrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha mies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää näytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut osaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat selvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.

Patopäällikkö viittasi kädellään häneen. "Koulumestarimme", sanoi hän korottaen ääntään, "voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille kertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin hyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers".

"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö", kuului uunin takaa koulumestarin heikko ääni, "kun asetatte vanhan tuhman huuhkajanne minun rinnalleni!"

"Niin, niin, koulumestari!" vastasi toinen. "Mutta huuhkajatpa ne paraiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!"

"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä", sanoi pieni herra ja hänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.

"Näettekös", kuiskasi patopäällikkö korvaani, "hän on yhä vieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut jumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt kotiseudulleen koulumestariksi."

Äskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut viereeni pitkän pöydän ääreen. "Kertokaa, kertokaa, koulumestari!" huusi pari seuran nuorinta jäsentä.

"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne", sanoi vanhus puoleeni kääntyen, "mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen kertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia."

"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne", vastasin minä. "Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä."

Vanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. "Alottakaamme siis", sanoi hän.

"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin sanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä mies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin tavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään tarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden ammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien hankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä on terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä Hans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika, mutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia ja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut äskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä määrässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia ja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi syksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin mereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään, tuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen hänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina väliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana kysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille kirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä asiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään ja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet väärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta eräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se kyllä selvittää sinulle asian!'"

-- Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon kirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan. Mutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se oli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin puolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet. "Niin, niin", sanoi isä, "kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi tuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?"

Poika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi ainoastaan: "Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?"

Ja kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä toistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. "Saanko tämänkin?" kysyi hän jälleen.

"Ota molemmat!" sanoi Tede Haien. "Niistä ei sinulle ole suurta apua."

Mutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun talvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa niin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän puutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka kohdasta.

"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans Mommsenista", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. "Mutta ennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän keskuudessa Hauke Haienista -- se oli pojan nimi. Tiedättehän, että kun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä kaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään tehneet."

Vanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin lampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä kuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän että pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja hänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen renkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa hyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan patotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä mutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. "Se kyllä parantaa hänet Euklideestä", ajatteli isä itsekseen.

Ja poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides taskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan, istui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun syksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä, silloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan jäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle rinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot tyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun vesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen, siirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke Haien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen huutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei viistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin silmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan, aution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen harjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan paikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon jyrkästä seinämästä.

Kauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti päätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin lieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma pimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan nousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni miltei läpimärkänä kotiinsa.

Kun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan puhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: "Mitä sinä siellä ulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy tänään patoja vastaan."

Hauke katsoi häneen uhmaten.

"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä."

"Kuulen", sanoi Hauke. "Mutta en ole toki vielä hukkunut."

"Et", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti -- "et vielä tällä kertaa."

"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!" jatkoi Hauke.

"Mitä puhut, poika?"

"Padoista minä puhun!"

"Mitä niistä?"

"Ne eivät kelpaa mihinkään, isä!" vastasi Hauke.

Vanhus nauroi häntä vasten naamaa. "Kaikkea sitä pitää kuulla. Olet kai olevinasi joku lypekkiläinen ihmelapsi!"

Mutta poika ei ollut millänsäkään. "Vedenpuoleinen sivu on liian jyrkkä", sanoi hän. "Kun kerran taasen sattuu samoin, kuin on usein ennenkin sattunut, niin voimme hukkua patojen tällä puolellakin!"