Part 1

RÄMEKORVEN VIINAKUNINKAAT

Kuvaus korvesta

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Äsken on helmikuinen myrsky pyörittänyt valtavia kinoksia Rämekorpeen. Aaltoharjaisina ne sukeltavat rämeisiin ja puskevat sieltä päätään mahtavasti nostaen, ja missä iso möykky, hiidenkivi on sattunut vastaan, siinä monimutkaisena aallokkona hajoavat viimein sileään kumpuun.

Kiljuva pakkanen on vielä sitä sitten naulinnut ja kiilannut, kettua ja jänöjussia kantavaksi kanneksi.

Rämekorven mökkien ja torppien kattoja näkyy vain vähän lumen sisästä, missä myrä on pahimmin lietsonut. Lapioitu ura johtaa hataralle porstuan ovelle, ja ikkunat ovat nekin puoleksi lumen peitossa.

Minkä myrä kokoo, sen suvi-ilma hajoittaa. Äsken vielä lumi kiehui ja kihisi tuulen kynsissä, nyt sateen piiskaamana sulaa näkösilmässä. Illansuussa kellottaa maaliskuu taivaalla lupaavana, ja ensimmäinen pihkan tuoksu hengähtää korvessa.

Korpi alkaa herätä talvisesta unestaan.

Seuraavana päivänä paistaa jo päivä lämpimästi ja lumi katoaa puitten oksilta. Hanki kantaa varjossa vielä keskipäivällä, ja aamuisin soi ja helisee, kun mökkien miehet vetävät puita kelkkoineen.

Ja sitä seuraavana aamuna on jo korvessa kuin puhtaan vaatteen tuoksua ja alkuasukas tuntee vapauttavan sykähdyksen povessaan. Ei jaksa sitä pidättää, vaan hihkasee niin, että kaiku jostain kaukaa vastaa. Äänen kuulee toinen, ryteikössä penkomassa oleva naapuri, ja huutaa hänkin, toinen ja kolmas, koko asukasparvi, lapsineen ja akkoineen, ja sittenpä sitä jo onkin ääntä korvessa.

Mutta sitä sopii. Taivas on jo korkealla, niin korkealla, että sen sini silmiä huikasee. Honkien latvoissa soi kevään humina ja kiihoittaa huutamaan ja huhuamaan. Mitäs muusta, kun on taivasta ja humisevaa korpea mielin määrin ja pihkantuoksua.

Päivemmällä, kun lumi sulaa auringossa ja korven henki herää yhä voimakkaammin, nousee Jussi Turakka havuvuoteeltaan, jossa on lepäillyt, ja tutkii tiheän kuusikon juurella olevia rankkisammioita, hämmennellen niitä ja haistellen.

Jussi Turakka, monen pitäjän yhteinen ja kuulu viinamestari, on laittanut tällä kertaa Rämekorpeen rankkinsa happanemaan, ja kun rankin loppukäynti on tärkeä asia viinan valmistuksessa, jäänyt vuorokaudeksi vahtimaan sammioita.

— Ää, kun ihan pistää nenään, sanoo Turakka. — Se on tämän keväisen ilman ansio, että rämekyläläiset saavat nyt hyvää viinaa. Illalla pitää laittaa tippumaan.

Sattumalta on Turakka hiihtänyt tähän korpeen ja ihastunut paikkaan, ja kun saavit toimitettiin auliisti paikalle, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että laittoi suurukset, Asari Hiertiäisen antamat, likoon.

Ja nyt haisee jo jumalanvilja semmoiselta, että sitä sopii panna pataan,

Asari Hiertiäinen on jo tuonut padankin, ja muut vehkeet ovat Syllykän, viinaliehtarin, mukavan muijan, mökillä.

Jussi Turakka on pitkä, harteikas mies, ja sukimaton tukka ja parta antaa karkeahkoille kasvoille melkein villin ilmeen. Iloiset silmät ja nauruun yhtämittaa visahteleva suu tekevät miehen jotakuinkin hauskan näköiseksi. Visainen on mies. Ei saa poliisi eikä nimismies hänelle mitään, vaikka kuinka koettaisivat.

Ja jos ei vanha ja hyväluontoinen nimismies koettanekaan tosissaan, poliisi Benjaami Hörödiin mieliksi vain on jahtaavinaan ja juoksuttaa Hörödiitä Turakan kintereillä.

Turakka hymähtää ja silmänurkassa välähtää. Kyllä hän nimismiehen tietää. Lentsusta on jo kaksi kertaa hänen viinansa ukon pelastanut, ihan selvästä kuolemasta. Piruuttaan juoksuttaa Höröläistä, ja kylien pienet pojat hokevat sille: tii, tii, hörö, hörö.

Turakka nousee suksilleen ja sujauttaa kantavaa hankea pitkin muutamilla ravakoilla työnnällyksillä Syllykän mökille.

Syllykkä, Rämekorven ruma olio, nelikymmenvuotias akan rupelo, puhaltaa tuvassaan pannunsa alle ja kääntää kiiluvat silmänsä ovesta tulijaan.

— Ka, Turakka. Joko tulit vehkeitä hakemaan?

— Elä sinä akka muuta kun puhalla pannusi alle, niin että poro kiehuu. Kahvin nälkä siellä korvessa tulee.

— Pahahenkikö lienee pannun sisässä, kun ei kiehu! tuhisi Syllykkä.

Turakka oikasi penkille ja suu mutuillen katseli akan puuhailua.

Rumapa on räähkä, tämä Syllykkä, ei sitä ennen ole tullut huomanneeksikaan. Mutta hyvä on kehtaamaan isännille viinoja. Ei sen hännälle Hörödii potkase.

Syllykän mökki oli pahainen mäkitupa Rämekorven laidassa, jonka aikoinaan oli rakentajansa jättänyt sen vuoksi, että pakkanen söi joka kesä ohrat ja perunanvarret, kaiveli potuntaimetkin ihan maan sisästä. Syllykkä, ristimänimeltään Sylvi, pienipuinen vanhanpiian käkkänä, osti mökin Asari Hiertiäiseltä kokonaisella kolmellakymmenellä markalla ja antoi hallalle lähtimet. Kuivasi mökin vieressä olevan suo-norelman, kaivamalla kesäkauden viemäriä korven poikki Rämelampeen. Ja kun leikkuun rinnassa sai työnsä valmiiksi, löi reiteensä ja kirosi:

— Nyt lähit, piru, perunanvarsiani kaivamasta.

Seuraavana kesänä sai Syllykkä ohristaan ja perunoistaan täyden sadon.

Syllykän tupa oli syltämittainen. Pieni neliruutuinen ikkuna jäätyi talvella, mutta asukas oli tottunut niin pimeänhämärässä tuvassa liikkumaan, ettei valoja liioin kaivannut. Hieroja kun oli, näki kyllä Rämekorven ukkojen ja akkojen kipeitä paikkoja keplotella pimeässäkin, ja sarvet vedettiin saunassa, pienen kitupiikin valossa.

Sänky, penkki ja pöytä, siinä tuvan kalustus. Astiahylly ja sarvisäkkilauta uunin kupeella ja peräseinällä vanha öljyväripainos esittäen pirua, joka kiusasi pyhimystä.

Sängyn alla oli Syllykän aarrearkku, pieni raudoitettu lipas, ja siinä Syllykkä säilytteli viinan liehtaamisella ja sarvien vetämisellä saatuja markkoja. Joskus liikeni lippaaseen peruna- ja ohramaankin tuloista. Paljonkopa sitä yksi Syllykkä kerkesi syömään.

* * * * *

Turakka oli nukkunut penkille, ja Syllykkä repi häntä hihasta hereille.

— Nousetko siitä kuorsaamasta... kahvi jäähtyy. Pitääkö sinulle hakea se puteli?

Turakka haukotteli ja örisi.

— Kevätilma niin raukasee... elä tuo putelia. Lämmin viina on sitten parempaa korvessa.

Hörpittyään kupin jäi Turakka mietteisiinsä ryntäillään maaten tuijottamaan siltaan. Tuntui olevan semmoinen painostava olo. Se tuli väliin, vaikka olisi kuinkakin viinalla itseään voidellut, ja painoi mielen mustaksi. Tämä yhtämittainen ammatti ei enää huvittanut. Jos olisi joskus vain omaksi tarpeekseen lirauttanut pullon, pari, mutta kun piti koko läänille valmistaa. Sotavuosina se oli kaikista ilkeintä, kun nälkä ahdisti sydänmaitten vähäväkisiä ja isännät kantoivat korpeen täysinäisiä jauhosäkkejä...

— Elä kaada lisää, en minä juo.

Syllykkä jäi ihmetellen katsomaan Turakkaa. Mikä häntä riivasi? Olihan mies niinkuin selkäänsä saanut.

... ja sitten jos mökinmies meni lisäleipää pyytämään taloista, niin sai tylyn vastauksen ja tyhjänä takaisin.

— Mikä sull' on? Kun on kuin nielty ja oksennettu, sanoi Syllykkä.

— Piruako se sinua liikuttaa! ärjäsi Turakka.

— ... siunaa, kun on pahalla päällä.

— Mitäs utelet. Saattaa ne minullakin olla huonot tuuleni. Hae vehkeet, että mä pääsen tästä korpeen.

Syllykkä toi jäähdytysastian, pitkähköt metallipillit ja kannen. Turakka näytti katuvan tylyyttään. Syytönhän akka oli siihen, että hän viinaa koko läänille valmisti. Huomattavasti jo muuttuneena sanoi Turakka:

— Käy sitten korvessa lämpiäisillä.

— Kyllä, kyllä. No nythän se jo taas haastaa kuin ihminen, mikä lie ollut riivaajaisensa. Tuonko minä sinne sinulle kahvit ja keitot niinkuin ennenkin?

— Tuo vaan, ja jos saisit sanan Hiertiäiselle, että nyt sitä saa. Laitat vaikka Harakka-Antin sanomaan.

* * * * *

Turakka pisti vehkeet säkkiin ja nousi lähteäkseen.

Kovin vaikealtapa se nyt tuntuikin. Mikä piru häntä oikein riivasi? Mitään pelkoa se ei ollut. Hän vähät välitti poliiseista ja nimismiehistä, laista ja muusta. Muuten kyllästytti tämä turaaminen toisten hyväksi. Keittäisivät, saatana vie, itse viinansa.

Iltapakkanen oli jo jäätänyt hankea, ja se karahti ja soi suksen alla. Korvessa tuntui vielä päivälliseltään voimakas pihkan tuoksu, jota oli mukava hengittää.

Mieli alkoi jo tuntua keveämmältä. Mitäpä tarvitsi turhia miettiäkään. Olivat sellaisia kuin olivat ja omillaanpa pelasivat. Keittelee tässä vielä jonkun vuoden ja ostaa sitten mökin ja asettuu siihen asumaan. Talvet pyytää oravia ja jäniksiä ja kesät kalastaa. On oma herransa, jonka ei ole pakko tehdä talollisten töitä.

Turakka nosti suksensa pystyyn puuta vasten ja alkoi laittaa tulisijaa. Pata nostettiin rautajaloille ja rankkia sisään. Hiertiäinen oli jo pilkkonut puutkin valmiiksi, ja saatuaan kaikki kuntoon viritti Turakka tulet padan alle.

Toinen pienempi kuparinen kasari laitettiin viereen odottamaan vuoroaan. Sen pienestä piipusta lirittäisi se kirkas ja makea.

TOINEN LUKU.

Rämekylässä on kolme taloa, Hameniemi, Kenkkula ja Tanula. Laajamaisia, varakkaita taloja, jotka aikoinaan ovat hyötyneet metsän myynnillä ja nyt viime vuosina viljan ja voin hinnoilla. Ei ole isännillä huolta huomisesta. Käy aamuin pirtissä ärjäsemässä rengeille ja monivuotisille, talon töihin tottuneille päiväläisille ja verontekijöille, että "alkakaa siitä jo nousta haisemasta", ja sitten sujuu kaikki päivän pitkään itsestään. Rengit painelevat töitä kuin hurjat, kun saavat väliin viinaryypyn, ja tekeväthän mökkiläisetkin, jos ei muuten niin kun sanoo niille, että alkakaa laputtaa mökeistänne, silloin pää kolmantena jalkana menevät.

Viljaa tulee niin että hinkalot vieryvät, ja kun laskee lajittajan kautta jyvänsä hinkaloon, saa viedä perät leipälautakunnalle. Hitsiläinenkös niille niin halvasta oikeita jyviä antamaan.

Oli neuvottu naapurikylienkin isännille, että mitä pirua te niitä oikeita jumalanviljoja... viekää semmoisia kuin mekin. Eipä taitanut apua tulla, koskapa kuuluivat vain Rämekylän isännille naureksivan.

No, nauruhan ei pahaa tee. Varsinkaan jos on pieni pisara viinaa suonissa kiertämässä, niin nauru kutittaa ihan kuin sulalla vetelisi selkää.

Hameniemessä asusti viisikymmenvuotias, kuivahko äijän käppyrä, Asari Hiertiäinen, vaimonaan tuikea ja toimekas Tiina Loviisa, omalta suvultaan Kupiainen. Asari rakasti yli kaiken unta, kirkasta korpiviinaa ja sianlihaa ja sen jälkeen vasta, milloin sattui tarvitsemaan, vaimoaan. Kenkkulan laajoja vainioita hallitsi Aatami Arvonen, paksuvatsainen jumalanmies, joka ennen oli pitänyt talossaan seurat joka sunnuntai, mutta maallisen viettelyksen vetämänä oli jättänyt sen tavan ja hoiteli omin päin uskoaan ja maistoi väliin sänkykamarissa kirkasta ja makeaa ja oli päivät päästään hyvällä tuulella. Tanula, kylän keskellä kyyhöttävä harmajaseinäinen taloröttelö, oli isäntineen joutunut siihen niinkuin ahdistukseen. Etelästä katseli Kenkkulan iso ikkunarivi ja pohjoisesta paistoi Hameniemen korkea tuparakennus, ja näissä kumpaisessakin oli isännällä, Harakka-Antilla, joka aamu pientä silmänvaivaa, kun ensi kertaa meni ulos käymään.

Hameniemestä kuului emännän kimakka komentelu rengeille ja piioille, ja Kenkkulassa heiluivat jo rengit kuin hurjat pelloilla, ja hänen talossaan maattiin.

Eihän tuota ollut paljon väkeäkään. Yksi laiha akan kuipelo, joka purpatti päivät kuin papupata, mutta ei jaksanut, raukka, nousta aamuisin kahvia aikanaan keittämään, kun kolmivuotias Anna-Liisa oli taas repinyt kaiken yötä rintoja niin että mahaa jo kouristi. Vaivainen ja vähäjärkinen rengin ruipelo ei taas noussut, jos sitä ajelikin. Jos oli selvällä päällä — ryyppäsi näes hänkin joskus viinaa — niin ähkäsi kuin äkäinen hevonen, kun meni ylös ajamaan.

Kakaroita oli kaksi sängyllistä. Lukumäärästä ei kohta ollut itsekään oikein selvillä. Jussi, Lassi ja Akseli olivat jo melkein aikamiehiä, ja sitten oli äitinsä puolta jo seitsemäs synnyttäjänsä rintoja repimässä. Kustaava ei uskaltanut heittää Anna-Liisaa imulta, kun olisi taas tullut raskaaksi, ja hän ei sanonut enää jaksavansa kolmattatoista lasta tehdä, kun kerran oli jo saanut tusinan täyteen ja niistä oli Herra viisaudessaan kaksi poikaa korjannut omaan talteensa. Ei, ei jaksanut, vaikka olisi mitä tehty. Anna-Liisa, lihava paakero, oli jo muutenkin hänet niin kuivaksi kiskonut, ettei ollut muuta kuin löksöttävät nahkat jälellä.

Antti oli pieni, mutta terävä, jos sille päälle sattui. Silmäluomien yli oli laskeutunut nahkat viistoon, joten silmät näyttivät viistoilta kuin kiinalaisen, mutta kun niistä silmistä välähti, ei ollut silloin hyvä mennä Anttia nykimään. Otti naulasta hevospiiskan ja kurautti sillä niin että silmät iskivät tulta. Renki-Joopi oli saanut jo muutaman kerran maistaa sitä ja tunnustanut sen ansiot, voitelemalla tentulla siiman synnyttämiä makkaroita selässään.

Antti oli joskus saanut keväisiä korpivesiä rämpiessään reumatin jalkoihinsa, ja se hirtehinen oli vääntänyt ne ulospäin kiveriksi, että näytti kauempaa, kuin olisi kaksi luokin paininpuuta kävellyt, milloin ukki köpitti pihamaataan tahi kyläpolkua. Terävä, ulospäin työntyvä leuka ja hampaaton suu lisäsivät vielä erikoisuutta. Luonto oli hänellä semmoinen, että väliin laukesi, mutta sitten pitkät ajat lotkotti kuin sammakko ojassa, ja silloin kykeni Antti vain pienellä murheella toteamaan, että hänen talossaan oli väki semmoista jonninjoutavaa, laiskana aamut makaavaa ja työssä hiljalleen hissuttelevaa, ärevää ja purevaa, jos jostakin muistutti.

Eikähän Antti huolinut muistuttaakaan. Kun luonto nousi, niin että silmien päällä lupottavat nahkat punertuivat, kirosi ja kääkersi kamarin kaapille ottamaan peukalonpiäkön verran kuusenkyyneleitä.

— Pentele, koko hoito menee hiisilöihin!

Tuikku hiveli rintaa ja kiersi mukavasti sydämeen, joka heti asettui ennalleen, ja luonto kohta taas oli kuin säyseän lampaan:

— Jos nyt Joopi jo nousisit, kun kello vihlasee kahdeksatta. Eihän tässä makaamalla... loppuu viinat ja syömiset.

Ja vielä hellemmin Kustaavan sängyn laidalla:

— No nousehan nyt jo pötköttämästä, kun on kohta kellonkin viisarit pystyssä. Voi raukka, kun olet laiha, ei muuta kuin luuta, koetti sitten mistä paikasta tahansa. Pojatkin, peijakkaat, taitavat olla juoksussa... no aukase nyt jo noita silmäräpylöitäsi... kahviakin tässä pitäisi saataman.

Tanulassa on iso punaisenkirjava kukko, ja hänpä tietää tämän epäjärjestyksen talossa ja joka aamu tulee tuvan portaille kiljumaan. Renkiä se suututtaa, ja hän heittää sitä saappaalla, kiululla ja mitä käsiin sattuu. Kukko tulee uudelleen, ja itse isäntä lähtee sitä torumaan:

— Vai sinä... siihen paskille... ää... etkös tottele!

Kukko lähtee kartanolle, ja Antti painautuu vielä pehkuun, vaikka toisissa taloissa jo liehutaan pelloilla.

Pojat, aikuisiksi tulevat, vielä ripillä käymättömät, koluavat öisin tyttöjen luhdeissa. Sepä onkin Antista ihmeellistä, kehen pojista sellaisia tyttövouteja on tullut. Hän ei ennen käynyt tytön vieressä eikä uskaltanut kädelläänkään koskea heihin, huikottelijoihin. Halu kyllä asui ruumiissa, mutta arkuus esti lähentymästä naisväkeä. Kaino ja kokematon oli Kustaavakin naimisiin mennessä. Riiteli vielä vihkimisenkin jälkeen monta aikaa, ennenkuin suostui täyttämään aviovelvollisuutensa.

Niin sitten pojista tämmöisiä hameväen jälessä juoksijoita, perhanoista. Satutaan vielä lapsia laittamaan siinä puuhassa. Työmiehiä ei heistä ole tullut tekemälläkään. Hänen näkyvissä ollessaan vähän venkuloidaan, mutta sitten kun ei ole kintuilla, niin metsään kortille tahi kylään laiskottelemaan.

Semmoisia nämä Jussi, Lassi ja Akseli. Pienemmistä, Beatasta, Justiinasta, Joosehviinasta, ja mitä heidän nimensä kaikkien lienee ollutkin, näytti tulevan äitiinsä. Kesällä juoksenneltiin paitasillaan heinikoita sotkemassa ja loikoiltiin siinä kaikkien katseltavina, vaikka Joosehviina ja Justiina olivat jo isoja vonkaleita. Talvella pyllyilivät uunin päällä ja riitelivät keskenään.

Kyllä oli huolta Antilla. Siksipä ei pahaa tehnytkään, jos väliin peukalonpiäkön verran, niinkuin Antti sanoi, otti sitä kirkasta ja makeata.

KOLMAS LUKU.

Hameniemi oli saanut siitä nimensä, että Asarin isän ajoilla jo hallitsi hamevalta talossa. Hiertiäinen tuli isäänsä, ja ohjissa oli nyt terhakka Tiina Loviisa. Kerran hujutuulella ollessaan sattui Asari käymään pappilassa ja muutatti talon entisen nimen, Koivuniemen, Hameniemeksi kirkonkirjoihin. Mitäpä siitä, jos rovasti vähän naureksien vastusteli, kun kerran Hiertiäinen sai mitä päähänsä, piti sen tapahtua, jos ei vallan vuoria ollut vastuksina.

Kotiin tultuaan kertoi Asari nimenmuutosta eukolleen:

— No nyt on sekin asia järjestyksessä.

— Että mikä? kysyi Tiina Loviisa.

Taas piti ukolta lypsää asiata niinkuin maholehmää.

— Että Hameniemi on nyt tämä talo kirkonkirjoissa. Muutin sen pappilassa.

— Haista sinä mikä ei hyvältä haise, kivahti emäntä.

* * * * *

Talossa oli laajat vainiot, ja töitä johteli Tiina Loviisa niin, että pian alkoi talo rikastua, varsinkin kun sota-aikana sai hyvän hinnan viljalla ja muulla tavaralla. Mikäpä oli Asarin kellotellessa. Silloin kun ei nukuttanut kamarissa, muutaikse pirttiin, ja kun ei sielläkään nukuttanut, loikoi sängyssä silmät puoliavoimina ja seuraili naisväen puuhia ja kuunteli väliin Tiina Loviisan äkäilyä.

Niinpä nytkin, maaliskuun aurinkoisena päivänä, kellotti Asari sängyssä ja suu vinossa kuunteli emännän porailua. Piippu oli sammunut ja putosi sormien välistä lattialle, mutta Asari ei viitsinyt nousta sitä ottamaan. Olkoon piippu siellä, kerkiääpä sen... Oli sattunut niin mukava asento, ettei sitä hennonut muuttaa.

Tiina Loviisa oli papattanut jo pitkän tovin ja kysyi Asarilta:

— Nukutko sinä, kun et sano mitään?

— Enkä...

— ... että voi hyvä jumala, kun sinä olet laiska, aloitti Tiina Loviisa, kun kerran kuuli, että Asari on valveilla. — Menisit edes puita liiteriin pilkkomaan, jos et muutakaan. Luulisi mokomalta ronkkien märkänevän, kun ei muuta kuin aina syrjällään. Sitten siltä vielä puruvesi juoksee pitkin poskia. Pyyhkisi suunsa edes.

— Etpä sinä enää välitä niistäkään pusuista, olipa tuo suu vaikka p—ssa.

Asari hörähtää nauramaan ja kääntää kylkeä.

— Sialle suuta semmoinen rupakuono! Laita luusi hakemaan öljyä, näkyy lopussa olevan. En minä joka paikkaan jaksa enkä ennätä juoksemaan. Reiteenikin työntää ajoksia, mikä pahalainen työntänee, ettei enää yölläkään niiltä saa unta.

Asari ei sano mitään, vaikka hyvin kuulee. Painostaa, mikä painanee, niin ettei silmäluomia saa auki. Vesisade taitaa olla tulossa. Pitäisi savut vetää ennenkuin nukkuu, mutta ei jaksa nousta. Tiinankin papatus kuuluu jo sekavana korvaan.

Tanulan Antti on nöyrä tekemään Turakalle vaikka mitä palveluksia. Vaikka sääriä vääntäisi reumatismi kuinka kipeästi, on silloin lähdettävä, kun Turakka sanan laittaa. Tänä aamuna, kun vihdoinkin on saanut Kustaavan kahvit keittämään ja renkikönsikän työhön, on Syllykkä tuonut Turakan sanomat, että mennä käymään Hameniemessä sanomassa Asarille, että valmista on, ei muuta kuin tulee lämpiäisille.

Asari kuorsaa sängyssä, kun Antti tulee tupaan.

Asialla olisi kiire, että päästäisiin yhdessä Rämekorpeen, mutta nyt kun se on nukkunut, ei sitä saa hereille.

Antti istuu sängyn laidalle ja vanuttaa Asaria:

— Nousehan... Turakka on sanat laittanut... lähtään maistamaan. Päiväkin siellä rellittää niin että luut lämpenevät.

— Mm, maistamaan... häh? Joko se Turakka sai sen juoksemaan?

Asari kapsahti harvinaisen ketterästi istumaan.

— No niin sanoi Syllykkä, että pitäisi kiireesti joutua. Jos häntä minäkin voiteleisin tätä reumatismia. Se sisästä voitelu kuitenkin näyttää tehokkaammaksi.

— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari piippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran semmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran saunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja sitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja sisästäni.

— Iii... vai matoja.

— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja puuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia niitä matoja, vorninkaisia...?

— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan, niin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.

— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina lämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi. Kestät sinä litran verran kai sitä moskaa.

— Kyl-lähän sitä nyt litran...

— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.

Asari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.

— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.

— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon sinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään kenellekään, kun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja Asari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään tulevat.

Tiina Loviisa hämmästyi.

— Elä... että ihanko sormet poikki tuikataan?

— No niin.

— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.

— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.

Tiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina mukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.

— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.

— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän väkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa...

— Saattaisihan henki haista vaikka mille... ihan vaikka huusinaluselle, sanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!

— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista se.

Miehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä sen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että paremmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan, ja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka tipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut, eikä mies ole ollut siitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja ihmeitä puhunut, ei muuta.

— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.

— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä, hevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä kiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä Asarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta, kun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on oikein niitä repostellut.

* * * * *

— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta passaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien lomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin voidetta?

Turakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla loimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.

Pihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja tippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.

Molemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja hyvätuulinen.

Niin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta välähtää melkein kuin nuoren miehen katse.

— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo kielen päälle.

— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja sitten vasta maistella. No haista.

Turakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.

— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?

— En ole haistanut Helesingin mamsseleja... heh... aina se tuo Turakka keksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.

— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen resitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin Käkkä-Antti tästä toisesta pullosta.

— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.

— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti- ja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen pirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.

— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.