Part 7

-- No, kuka on tottelematon! nuhteli Maria nousten ja alkaen asetella rääsyjä kamarin permannolle. Kun vuode oli valmis, jatkoi hän: -- No nyt!

-- Mutta minun on nälkä, äännähti poika hangoitellen.

-- Minun myös, jatkoi tyttö samassa.

Maria vavahti. Sitten hän neuvotonna etsi sanoja ja sai viimein soperretuksi:

-- Aamulla saatte syödäksenne, nyt ei ole. Mutta ehkä siksi isä tuo -- tai ellei hän, niin minä hankin. Käykää nyt vain vuoteelle. Ei nukkuessa nälkä ole.

-- On se! intti poika. -- Enkä minä saa unta, kun on nälkä!

-- Saat kyllä. No!

-- Enkä saa, en! väitti poika.

-- Joko sinä taas olet paha, Väinö! Äiti ei huoli sinua pojakseen, ellet sinä...

-- Vaikk'ette huoli, jamasi poika.

-- No, pian nyt siitä tuonne kamarin puolelle, sanoi Maria jo vähän ankarammin.

-- En mene, ennen kuin annatte voileipää, väitti poika yhä.

-- Kuulithan, kun äiti sanoi, ettei ole! Aamulla saatte.

-- Mistäpä sitä aamuksikaan tulee, puheli poika arkaillen.

-- No tulee sitä! pääsi Marialta jo tiukasti. -- Ja nyt vuoteelle.

Sen sanottuaan hän työnsi tyttöä väliovelle, samoin poikaa. Mutta tämä jamasi vielä mennessään:

-- Minä en saa unta, en saa!

-- Etköhän sittenkään, jos Koivumäen herra tulee selän päähän vieraisille!

-- En, en, vaikka tulisi Pihlajamäen rovasti!

-- Sehän nähdään, pääsi Marialta ärtyisästi, ja hän otti vitsan hellan luona olleesta vastasta. Silloin lapset juoksivat kamariin, joka oli melkein autio ja vain viikon päivät ollut heidän huostassaan, kun vuokralaiset olivat siitä muuttaneet pois.

-- Nyt peiton alle, jatkoi Maria. -- Ja jos hiiskuttekaan niin...

-- Tuleeko äitikin kohta? kuului tytön ääni peiton alta.

-- Tulee. Kohta tulee. Olkaa nyt vain hiljaa. Tyttö tyytyi, mutta poika tyrski vielä pitkän aikaa, ennen kuin nukkui.

Maria oli sytyttänyt lampun, jonka lasin lapset olivat päivällä särkeneet.

Se valaisi vaivaisesti, mutta jotenkuten Maria näki sen valossa työtään tehdä. Noin tunnin ajan hän ahersi vielä, sitten hänet valtasi väsymys: hänen päänsä nuokahti, ja hervotonna vaipuivat hänen kätensä polvien varaan. Ulkona henkäili pimeän kesäillan leppeä tuuli kallistellen pihamaalla kasvavan pihlajan lehviä, ja pöydällä kituva tulenliekki lepatti rauhattomasti.

Maria nojasi pöytää vasten, painoi silmänsä kiinni ja ajatteli: Kyllä on kurjaa tämä köyhän elämä. Äidin täytyy tarjota lapsilleen ruoskaa illallisen asemesta. Voi kohtalon kovuutta -- voi elämän katkeruutta! Toisilla on ruokaa ja kaikkea yllin kyllin, toisilla ei mitään muuta kuin kurjuutta, nälkää ja kyyneleitä! Ei edes tarpeeksi vaatetta, millä saisi verhota ruumiinsa. Lapset! Minun rakkaat lapseni! Kohta hekin saavat roikotella puolialastomina, ellei Jeremias saa työtä. Missä ihmeessä hän mahtaneekaan viipyä? Yö lienee kohta puolessa, eikä vain kuulu palaavaksi. Olenpa melkein varma siitä, ettei hän nyt ole oikeilla teillä. Onkohan taas niiden roistojen kanssa juopottelemassa vai missä lienee? Kaikenlaisia niitä maailmassa onkin. Jo minä ajattelin, silloin kun ensi kerran näin ne kaksi miestä, että ne eivät ole kunnon ihmisiä. Ne heittiöt ne saivat Jeremiaankin viekoitelluksi. Ellei hän heitä olisi kohdannut, ei hän olisi juopottelemaankaan ruvennut, siitä olen varma. Pitipäs hänen niiden tuttavaksi tullakin; sattuivatpas ne nyt hänen tielleen. Ja eivätpäs poliisit saa kaikkia niitä sellaisia rötköjä kytketyiksi -- eivätpäs.

Suokoon jumala, ettei Jeremias nyt olisi joutunut heidän pariinsa.

Kun Maria nosti päänsä, näki hän, että lampusta alkoi loppua öljy, ja kun hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, niin hän päätti paneutua levolle ja jättää oven auki, tulkoonpa Jeremias sitten milloin tulee. Hän heittäysi lastensa viereen ja nukkui kohta.

* * * * *

Oli kulunut runsaasti tunti siitä, kun Maria oli mennyt levolle. Ulkona oli tuuli tyyntynyt. Tummansinisenä kaartui kesäyön taivas. Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Jostakin kaukaa kuului loittoneva ajurinrattaiden ramina, häipyen kuitenkin pian yön hiljaisuuteen.

Tästä rauhaisasta, äänettömästä yöstä saapui Jeremias keittiöhuoneeseensa -- hiljaa ja varoen hiipien, mutta hiukan horjahdellen. Hän haparoi akkunan luo, veti uutimet syrjään ja istahti raukean näköisenä pöydän ääreen jakkaralle.

Hetkisen istuttuaan hän nousi, käveli kärsimättömänä edestakaisin. Meni sitten ruokakaapille ja kolusi. Löysi ainoastaan pienen kuivan leipäpalasen. Sitä hetkisen katseltuaan verestävin silmin, huulillaan katkera, melkeinpä mielipuolen hymyilyä muistuttava hymy, hän kirosi hillitysti.

Vähän aikaa mietittyään hän ajatteli: Onpa totisesti köyhä koti! Onpa jumal'avita! Lienevätköhän edes lapset saaneet syödäkseen?... Tuhannen sarvipäätä! Tästä täytyy tulla loppu! Tästä täytyy --! En epäile enää! Tänä yönä... Niin, sen täytyy tapahtua! Miks'en jo eilen suostunut?... Saamariako minä epäilin ja kärsin ja annan perheeni kärsiä nälkää, silloin kun ei maassa ole nälänhätää! Kun kaikkea on kylliksi! Tarvitaan ainoastaan rohkeutta, uskallusta ja... Hm. Mikä houkkio minä olenkaan ollut! Ovathan maan antimet kaikkien yhteistä omaisuutta. Mutta kavalasti, vieläpä väkivalloinkin ovat toiset riistäneet toisilta kaiken ja laatimallaan lailla turvanneet rosvoamansa... Yksityisomaisuus... Hm! Kirottu järjestelmä!

Ajatellessaan Jeremias tunsi selviävänsä humalasta, mutta sen sijaan kiihtyvänsä. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti ja veren suonissaan virtaavan vimmatusti, eikä paljoa puuttunut, ettei hän jo ääneen kironnut.

Sitten hän muisti, että hänenhän on liikuttava hiljaa, etteivät lapset ja Maria heräisi. Hän istuutui itsekseen mutisten: "Eivätkö ne sieltä jo tule." Eipä aikaakaan, kun jo kuului pihamaalta hiipiviä askeleita, ja kohta sen jälkeen naputettiin oveen.

-- No, vihdoinkin, kuiskasi Jeremias ovea aukaistessaan ja lisäsi: -- Sst! Hiljaa, etteivät tuolla kamarissa herää.

Oven takana pimeässä eteisessä seisoi kolme olentoa. He hiipivät sisälle kuin varjot, hiljaa, varoen, ettei risahdustakaan kuuluisi.

-- No, ei sentään niin hiljaa, kuiskasi Jeremias. -- He ovat sikeäunisia. Istukaahan! Siinä on laatikko ja tässä on tuoli... Kas niin!

Tulijat olivat Jaska, Tanu ja Perttu. Heidän istuuduttuaan alkoi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Hetki oli tärkeä. Sen tiesi siitäkin, että Perttu ja Tanukin olivat vaiti ja ajattelivat syvästi asiata. Hämärän tähden eivät he nähneet toistensa kasvojen ilmettä, joka oli jokaisella vakava. Kaikki ajattelivat samaa asiata ja kaikki tuntuivat jonkun verran epäröivän. Jeremiaaseen vaikutti tämä äänettömyys enimmän. Kaameat mielikuvat kiitivät hänen silmiensä editse, ja hän alkoi jo horjua päätöksessään. Tätä ennen hän ei ollut ajatellut kiinnijoutumisen vaaraa eikä seurauksia, jos niin kävisi. Mutta nyt, näiden muutamien minuuttien kuluessa, hän ikään kuin heräsi. Nyt vasta hänelle täysin selvisi, ettei se olekaan noin vain tehty. Nyt vasta hän ajatteli vankilaan joutumista, sen kauhuja sekä sitäkin, kuinka hänen perheelleen silloin käy. Maria ehkä kuolisi suruun, ja lapset, niin, lapset... mihinkä he joutuisivat? Mierolle tai johonkin kasvatuslaitokseen vieraan komennettaviksi. Ei! Se ei saa tapahtua. Hänen ajatuksensa työskentelivät kiihkeästi. Hän ei ollut aavistanut, että näin vähässä ajassa voisi ajatella niin paljon. Eikä hän olisi uskonut, että toisten totisuus saisi aikaan hänessä mielenmuutoksen ja että ratkaisevalla hetkellä hänen niin jyrkkä päätöksensä horjuisi. Mutta kun hän näki, että nuo tottuneetkin rikoksentekijät epäröivät ja olivat hiljaisia, -- että hekin, vaikk'eivät vankilaa kammoksuneet niin kuin hän, kuitenkin istuivat vaiteliaina -- niin se sai hänet vaistomaisesti pelkäämään. Suonenvedontapaisesti hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja tuskasta hänen vartalonsa lyyhistyi kokoon.

-- Istummehan kuin hautajaisissa, äännähti Perttu kärsimättömästi.

-- Sitä minäkin aioin sanoa, lisäsi Tanu. -- Eiköhän lähdetä jo. Parin tunnin kuluttua alkaa valjeta -- eikä silloin ole niin turvallista...

-- Niin, lähdettävähän sitä on, mörähti Jaska. Jeremias oli vaiti.

-- No, mitäpäs tässä sitten, sanoi Tanu nousten. Jeremias istui yhä kuin mykkä tuijottaen eteensä.

-- Mitä mietit? kysyi Jaska. Jeremias ei vieläkään vastannut.

-- Etköhän vain aio peruutua puheestasi? sanoi Tanu pisteliäästi.

Jeremias nousi hitaasti, siirtyi akkunan luo, istuutui ja nojasi pöytään.

-- Olehan sinä niin kuin mies äläkä kuin akka, murahti taas Jaska nousten ja lyöden Jeremiasta olalle.

-- Olenhan aina sitä epäillyt, sanoi Tanu kärsimättömänä ja jatkoi Jeremiaalle: -- Piruako sitten lupasit ja vaivasit meitä, ellei sinussa ole miestä! Emmekä me sinua tarvitsisikaan, kun tietäisimme siellä kaikki paikat niin kuin sinä, joka olet kaksi vuotta ollut talossa.

-- Neuvoinhan jo, missä huoneessa kassakaappi on... ja...

-- Neuvoit, matki Tanu.

-- Etkö siis todellakaan aio lähteä? kysyi Jaska.

-- En, pääsi Jeremiaalta epävarmasti. -- Ajattelin tässä, että jos sittenkin luopuisimme koko hommasta, ainakin minä. Sillä luulen, että minun on parasta hankkia elantoni rehellisillä keinoilla, vaikkapa se onkin vaikeata. Sittenhän ei ole omantunnonvaivoja eikä...

-- Omantunnonvaivoja! matki Tanu pilkallisesti. -- Niitä ei ole muilla kuin sinun kaltaisillasi.

-- Niin! Ja aina sinä siitä rehellisyydestä puhut, yhtyi Perttu. -- Kuinkahan monen luulet nykyisin elävän rehellisellä tavalla, häh?

-- Viis muista. Kunhan minä...

-- Elät rehellisesti ja kärsit nälkää, hahhahhaa!

-- Sst, älä helkkarissa niin kovasti, huomautti Jaska ja jatkoi sitten Jeremiaalle: -- Heitä hiiteen tuo akkamaisuus ja lähde kanssamme, kuten on puhekin ollut. Huomenna ehkä ei ole köyhyydestä tietoakaan!

-- Entäpä jos joudumme kiinni, syventyi taas Jeremiaskin asiaan.

-- No, leipäähän sitä sittenkin saa, murahti Jaska. -- Ei vankilassa ole niinkään paha olla kuin luullaan.

-- Minullapa on perhe.

-- Hm. Taas! Perhe, perhe, jamasi Jaska. Sitten hän kaivoi taskustaan pullon, ojensi sen Jeremiaalle ja sanoi:

-- Tuossa on sinulle perhe! He! Maista!

-- Viinaako se on? kysyi Jeremias unohtaen kaiken muun.

-- Niin. Ja hyvää onkin. Maistahan! Jeremias joi.

-- No, paremmin, sanoi Jaska.

Jeremias joi uudelleen. Ojensi sitten äänettömänä takaisin puolilleen juomansa pullon, jonka lopun sisällyksen toiset tyhjensivät.

-- Kas niin! Se antaa rohkeutta. Eikö annakin? puheli Jaska pienen äänettömyyden perästä.

Jeremias ei vieläkään vastannut, mutta teki tahtomattaan päällään myöntävän liikkeen.

-- Eiköhän jo lähdettäisi? kysyi sitten Tanu.

-- No, mitä mietit? kysyi Perttu Jeremiaalta. Mutta tämä vain seisoi mykkänä.

-- Voi helvetti! ärähti Jaska kärsimättömänä. -- Etkö sinä nyt saa päätöstäsi tehdyksi?

-- Saan! Se on tehty, sanoi Jeremias kolkosti, kulmiaan rypistäen.

-- Siis lähdet?

-- Lähden! oli kuiva ja katkera vastaus.

Miehet olivat lähtövalmiita. Jeremiaskin painoi synkän ja päättävän näköisenä hatun päähänsä, mutta samassa ilmestyi väliovelle Maria. Alusvaatteissaan, tukka hajallaan ja silmät suurina kauhistuksesta hän seisoi sanattomana ovessa.

Hänet huomattuaan miehet hämmästyivät ja heidän lähtönsä keskeytyi. Maria oli kuullut loppupuolen miesten keskustelusta; hän aavisti pahinta eikä sen tähden ollut saada sanaa suustaan. Hän vapisi ja oli kalmankalpea. Hänen leukansa tärisi liikutuksesta ja epätoivosta. Viimein hän syöksähti miehensä luo, heittäysi hänen rinnoilleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa alkaen rajusti nyyhkyttää. Itkunsa lomasta hän sopersi vapisevalla äänellä:

-- Mihin sinä aiot? Oi, älä mene, älä rakas -- rakas -- älä noiden hulttioiden pariin lähde. Ethän... Älä tahallasi syökse meitä ja itseäsi onnettomuuteen! Ajattele minua, lapsiasi ja omaakin kohtaloasi! Oi, älä mene, älä mene!

-- Juuri sinun ja lastemme tähden minä menen, sanoi Jeremias kylmästi.

-- Et sinä sillä tavoin voi meitä elättää! Rehellisesti koeta. Mene ennemmin vaikka pyytämään...

Jeremiaan otsa vetäytyi ryppyyn ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavina. Sitten hän äännähti kolkosti:

-- En. Kerjuulla en enää aio itseäni enkä teitä elättää! Jo koetimme sitäkin. Tiedän miltä se tuntuu. Armopaloihin en tyydy. Se ei sovi minulle. Se on niin raukkamaista. Nöyrtyä, ryömiä, rukoilla ja madella toisten jalkain juuressa! Miksi? Kun minulla on yhtäläinen oikeus elää kuin kellä tahansa! Ei! Armoilla en rupea elämään. Tähän asti en ole oikein ollut selvillä siitä mikä minä olen. Ihminen! Miksi siis minun täytyy kitua, kärsiä ruumiin ja sielun tuskia. Miksi? Maailmassa on ottamista, ja minä otan, otan!

Viimeiset sanat hän lausui jo melkein raivoten, niin että Maria säikähti ja irroittautui. Mutta samassa hän uudelleen heittäysi Jeremiaan rinnoille ja rukoili:

-- Älä mene! Jää kotiin, rakas -- rakas! Epätoivoisina huudahduksina tulvivat sanat hänen huuliltaan.

Miehet jo pelkäsivät, että pian heräävät koko talon asukkaat. He siirtyivät mitään puhumatta eteiseen.

Jeremiaskin tyyntyi. Mutta hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta. Ainaiset pettymykset, kärsimykset, niiden synnyttämä katkeruus ja viha, toverien soimaus, hänen oma lupauksensa, nälkäkuoleman pelko -- kaikki oli kietoutunut hänen sisimmässään sekavaksi vyyhdeksi. Ja nyt hänen koettaessaan sitä selvittää sotkeutui se entistä enemmän. Hänen rinnassaan poltti, riehui ja raivosi kuin myrskyävä meri. Siksipä hänen kasvojensa entinen tyyni ja hellä ilme oli muuttunut kauhistuttavaksi. Ja kun Maria uudestaan katsoi miestään rukoilevasta kasvoihin, oli hän toistamiseen peräytyä.

Huomattuaan Marian kauhun koetti Jeremias kaikin voimin tekeytyä tyyneksi. Ja ääntään hilliten ja Marian hiuksia silitellen hän lausui väräjävästi:

-- Älä ole huolissasi! Aamulla palaan. Ja silloin meillä on ehkä ruokaa ja muutakin. Näyt olevan kovin väsynyt. Mene levolle, mene, rakas. Ja -- hoida ja viihdyttele lapsia...

Hänen viimeiset sanansa olivat katkonaisia, ja kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillaan.

Mutta Maria riippui hänen kaulassaan yhä ja sopersi:

-- Älä mene, älä...

-- No, tuletko sinä? kuului eteisestä.

-- Tulen, vastasi Jeremias.

Väkivalloin hän irroittautui Mariasta ja sanoi:

-- Ole levollinen! No, hyvää yötä!

Ovi narahti. Ja neljän miehen hiipivät askeleet kuuluivat pihalla.

Voihkaisten vaipui Maria tuolille. Ja vuolaina virtasivat hänen silmistään kyyneleet. Oli hiljaista; kuului vain kamarin puolelta lasten kevyt hengitys, ja yöhön häipyivät miesten askelten äänet.

Kun aamu saapui, oli kodissa entistä raskaampaa. Lapsetkin olivat tylyn ja synkkämielisen näköisiä. Odoteltiin... Mutta Jeremiasta ei kuulunut palaavaksi.

XIII

Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.

Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa, joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa, mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu. Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.

-- Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.

-- Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta ei kuulunut vastausta.

-- Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti huoahtaen virkkoi:

-- Kunpa nyt vain tulisi ilta.

-- Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan, niin hänkin vaikeni.

Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.

Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.

Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi. Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:

-- Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää. Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.

-- Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta hourailevan!

-- Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.

-- Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.

-- Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.

-- Sitä en väitäkään.

-- Mitäs sitten puhut.

-- Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain sellaisista välittäisi.

-- Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka ja lapsilauma?

-- On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin...

-- Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:

-- Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!

-- Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi. Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!

-- Ei ansaitse, sinä... sinä... miksi sinua oikein sanoisinkaan.

-- Sano kyykäärme!

-- No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut asia, eikö?

Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:

-- Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!

-- Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän tähden...

-- Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.

Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.

Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:

-- Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun. Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja -- sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja nautin ja nauran -- hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!

-- Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.

-- Kun et yritäkään, intti Helmi. -- Mitähän tästä elämästä tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta. Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin sinut, hahahaa!

-- Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.

-- Niin onkin. Se on terästynyt...

-- ral-la-lalla-la-lalla-lei! huolista huolista eihän? Ei!

Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle, pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.

Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut, ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:

-- Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta syytin.

-- Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. -- Mutta siitä viis! Älkäämme muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.

-- Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin. Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle. Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.

* * * * *

Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.

Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti olisi hiipinyt eteenpäin.

Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään, niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas. Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä. Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää, nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.

Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen, että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.

Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa kuljettuaan äännähti Eino:

-- Oletko voinut hyvin? -- Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi hän: -- Elääkö lapsesi vielä?