Part 6

-- Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään sekatavarakaupan kellarista.

-- Löysit?

-- Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.

-- Ja mitä siinä vielä on?

-- Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?

-- On, on, myönsivät toiset.

-- No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten viereen ja alkoi aukoa kääröään.

-- Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.

-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta korkkia.

-- Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. -- Kyllä ne kuitenkin juoduksi tulee.

Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:

-- No nyt, pojat!

Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen nauttivat saalistaan.

-- Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi? Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan syöntinsä lomassa eräs miehistä.

-- Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. -- Kysyit, sainko muuta. Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa laskea.

-- Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. -- Sielläkö sinä sen tehtaan konttorissa käväisit?

-- Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.

-- Os saakeli! pääsi toisilta.

-- Akkunastako pääsit sisälle?

-- Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt. Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut jotain --

-- Entä sitten?

-- No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut. Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä ovesta... Ja vie sun helvetti, taas väärästä... Se vei näet tehtaaseen... Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä kivikossa, hyppelin kuin orava... Se oli villiä tanssia, pojat!

-- Sen uskomme, myönsivät toiset.

-- Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti poliisien käsissä.

Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli ollut tuli.

Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka siihen paikkaan olisin paistunut.

-- No, sitten?

-- Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä. Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni. Ja nyt olen tässä!

-- Oletpa -- oletpa ollut kiipelissä.

-- On se ollut, myönsivät toiset.

-- Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?

-- En luule olevan.

Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän sanoi hiukan ihmetellen:

-- Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä eilen kuljetti.

-- Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.

-- Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. -- Milloin näit hänet?

-- Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?

-- Ei. Lupasiko tulla?

-- Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen kurkkuunsa.

-- Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi taskuvarkaaksi.

-- Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.

-- Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa? Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme. Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.

-- Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: -- Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä tällainen elämä -- oli se minustakin -- mutta pian hän tähän tottuu. Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat housut.

-- Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:

-- Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä, jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki ihan selvästi.

-- Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.

Toiset vaikenivat.

Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:

-- Missähän se Perttu --?

-- Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen osoittaen ylös kalliolle.

-- Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. -- Peijakas, kun unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!

Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.

-- Mikä siellä on hätä?

-- Tule ryypyille!

-- Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne vähät juotte.

-- Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.

-- Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa...

Viimeiset sanat tulivat laulamalla.

Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:

"Yhdeksän vanhana kotoani läksin. Oliko se vieläkin aikaista --"

-- Kitas kiinni! ärähti Kaisa. -- Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.

-- Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti Perttu ja alkoi taas alusta:

"Yhdeksän vanhana kotoani läksin --"

Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:

-- Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!

-- Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä -- tuskin äitisikään. Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!

-- Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään naisten luo.

Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle, asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:

"Vanki raukka, valjuposki joskus lauluun laukeaa. Ääni särkyy sellin seiniin, kaltereihin kajahtaa."

Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti, synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.

Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!

Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:

-- Ratsupoliiseja!

Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:

-- Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.

XI

Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen merkkinä.

Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan. Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana, ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli tänne tullut. -- Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No, ehkäpähän tulevat.

Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa siirtyä toisiin asioihin.

Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin. Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu! -- Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi, vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään. Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!

Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa. Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni. Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua...

Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.

Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:

"Surun minä heitän helkkariin ja ilon otan myötä, sun fralla la lei, sun fralla la lei ja ilon otan myötä!"

Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan. -- Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan, sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.

Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla, niin... Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin. Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree. Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle... Maria, Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon isän.

Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet mietteistään.

Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.

Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!

Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle penkille.

Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden, jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:

Miestappo.

Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:

"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan. Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa olivat kumpainenkin juovuksissa.

Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi. Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä, jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n rahat, joita lienee ollut useita satoja."

Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen, josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.

Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:

-- No, terve!

-- Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. -- Mihinkä matka?

-- Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole saanut työtä?

-- Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.

-- Ja kesäaika...

-- Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua enemmän kuin kestänkään.

-- Sano kapitalistit. Nehän ne...

-- Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se minua koettelee!

-- Oletko taas puutteessa?

-- Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.

-- Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.

-- Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.

-- Mitäpä niistä, ehätti Eino. -- Auttaisihan sitä mielellään vaikka kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin...

-- Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.

Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää, jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja herroja.

-- Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. -- Päivällisaika loppuu kohta.

Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:

-- Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?

-- Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät, kysyi Eino:

-- Etkö lähde?

-- En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:

-- Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.

-- Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. -- Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?

Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.

Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli naista.

-- Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa toisaalle ja kysyi äkisti:

-- Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?

-- En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino kysäisi uudelleen:

-- Mihinkäs sitten?

-- Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.

Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi merkitsevästi:

-- Ole mies! Ja katso eteesi!

-- Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena, ojensi kätensä ja virkkoi:

-- No, terve sitten!

-- Näkemiin.

Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua. Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt. Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.

-- Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti, jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:

-- Amalia!

He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista, jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut helposti katkaistavissa.

-- Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. -- Olen usein toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata jolloinkin?

-- Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.

-- Voisitko huomisiltana, kello -- sanoisinko vaikka seitsemän, täällä?

-- Kyllä.

Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään ja odotteli siellä Amaliaa.

-- Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.

-- Eräs... eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:

-- Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa päivänä kirjeen.

-- Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän lisäsi:

-- Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?

-- Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.

-- Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä maalla. Se olisi paljoa parempi.

-- Taitaisihan se...

-- No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna tulet...?

-- Tulen.

XII

Oli jo ilta. Hämärässä huoneessa istui Maria pakkalaatikosta kyhätyn pöydän ääressä paikkaillen vanhoja vaatteita ja odotellen Jeremiasta palaavaksi. Tuon tuostakin hän vilkaisi ulos akkunasta, katsoen eikö jo tule. Mutta turhaan. Muuta hän ei nähnyt kuin muutamia likakasvoisia, risoihin puettuja työläisten lapsia, jotka telmivät pihamaalla ja väliin riitelivät.

Ilta pimeni pimenemistään ja melu pihamaalla taukosi, kun lasten vanhemmat olivat kutsuneet omansa kotiin. Mutta yhä istui Maria käsitöineen ja odotti kärsimättömänä. Hän oli entisestäänkin kalvennut, ja tämän viimeisen vuoden ajalla olivat hänen kasvonsa käyneet huomattavasti ryppyisemmiksi. Huolet ja kärsimykset olivat painaneet hänen kasvoihinsa entistä kauheamman leiman, niin että hän nyt siinä surren ja tuskaisten ajatusten valtaamana istuessaan näytti masentuneelta, melkeinpä murtuneeltakin. Mutta silti ei hän ollut toivoaan kadottanut. Hän uskoi, että vielä kerran heidänkin kärsimyksensä loppuvat, että vielä koittaa hyväkin aika. -- Kun vain ei Jeremias heittäytyisi hulttioksi, kun hän, kuten minäkin, jaksaisi nämä koettelemukset kestää, niin kyllä jumala vielä kaiken parhaaksi kääntää. Ei hän hylkää meitä, vaikka rankaiseekin. Ja tottapahan olemme tämän rangaistuksen ansainneet. Eipähän muuten --! Onhan Jeremias niin jumalaton. Hän on taas ruvennut juomaan, vielä enemmän kuin yhdessäolomme ensi vuosina. Kymmenen pitkää vuotta jo kesti, mutta lankesipas taas --! Mutta sekin lienee Herran tahto. Hän koettelee meitä, olemmeko kelvollisia hänen lapsikseen. Mutta Jeremias on heikko. Hän ei näy kestävän tätä. Hän kiroo ja vannoo sielunsa helvettiin, uhmaa ja uhkaa kaikkivaltiasta. Ihmekös sitten on, että hän meitä kurittaa. Mutta viattomiahan ovat nuo lapset kärsimään. Olkoon niin, että hän on ankara ja kostaa isäin pahat teot lapsille, mutta syyttömiä he ovat! -- Jumala, miksi näin kovin meitä rankaiset? Armahda edes noita viattomia lapsia ja lähetä pyhä henkesi heitä suojelemaan. Johdata armeliaita ihmisiä luoksemme ja anna Jeremiaan saada työtä ja ruokaa, äläkä laske häntä syntiin lankeamaan. Kuule, laupias luoja, rukoukseni ja auta!

Tahtomattaan oli Maria kohottanut katseensa kohti korkeutta ja keskeyttänyt hetkiseksi työnsä.

-- Äiti, missä isä on? kuului permannolla leikkivän tytön vieno ääni.

-- En tiedä, lapseni, en tiedä, vastasi Maria huoahtaen ja leppeällä äänellä. -- Eiköhän tuo pian tulle. Lienee paras, että sinä, Rauha, menet maata ja sinäkin, Väinö. Kohta äitikin rupeaa, kun saa tuon paikan kiinni. Tulkoonpa isä sitten mihin aikaan tahansa, emmehän jaksa koko yötä odottaa ja valvoa. Ei tiedä, vaikka olisi matkustanut maalle, kuten aikoi, silloinhan saamme häntä odottaa useita päiviä.

-- No, ruvetkaa nyt nukkumaan, lapset, ruvetkaa, puheli Maria harvakseen.

-- Ei minua vielä nukuta, äännähti poika.

-- Eikä minuakaan, jatkoi tyttö.

-- Kyllä uni tulee, kun rupeatte pitkäksenne.

-- Ei se tule, intti poika.