Part 4

Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman ilmeen.

-- Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.

-- Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä. Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?

-- Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.

-- Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.

Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.

Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa. Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.

-- Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun arvasi, että akat akkunoista katselevat.

Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.

Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin, sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä, he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.

Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.

Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan, eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua asiaan.

Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa, ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko naisväen maineen.

Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala emäntineen ja Heikki.

-- Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. -- Missäs se sinun...? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.

-- Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.

Ja eräs äännähti:

-- No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa... Eino käänsi selkänsä ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.

Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon, ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään. Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen. Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen. Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa, vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.

Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään. Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen, hampaiden välistä tulevan äänen:

-- Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut sakotetuksi? Mutta muista sinä se...

Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.

Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.

-- Seuraava: Amalia Aholainen -- vastaan Heikki Vanhala, kaikui väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.

Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja kuulustelu alkoi.

-- Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.

Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi. Tuomarin kysyttyä:

-- No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino kirjallisen todisteen.

Tuomari luki:

"Todiste.

Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin; että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa, kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen isä on vastaaja.

Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.

H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.

Eino Löytölä."

Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen vaiti oltuaan:

-- Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?

-- Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.

-- Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen tavoin, mutta hillitysti.

-- Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: -- Kyllä ne vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?

-- Kiellän!

-- Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?

-- Pysyn.

-- Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.

Eeva kutsuttiin sisään.

-- Mitä te tiedätte tähän asiaan?

-- Mi-mi-minäkö?

-- Niin, juuri te!

-- Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus... että minä kun sanoin tälle Amalialle, että... tuota, että...

-- Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.

-- Ka, asiaahan minä. Niin että tuota... soperti Eeva vavisten.

-- Ei täällä pelätä tarvitse!

-- Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö, ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään...

-- Asiaan!

-- Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota...

-- Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!

-- Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen...

-- Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan, asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.

Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin hän sai taas soperretuksi:

-- Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.

Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.

-- Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai...

-- En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt sellaisia...

-- Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti Amalia.

-- En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet -- kylällä...

-- Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.

Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:

-- Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan suorittamaan kaikki kulut.

Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.

Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.

-- Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: -- Huono puhemies!

Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain, kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:

-- Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti, pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut. Mutta eihän sitä yhdellä...

-- Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:

-- Ei maksa vaivaa!

Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat keskustelivat nyt vain tästä.

-- Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. -- Sinä olet, jumalan ja omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin kieltää.

-- Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen hevosta kääntämään.

Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään toivoneet, että Amalia olisi voittanut.

Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.

VIII

Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli, ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa: tuima tuuli pakotti liikkeelle.

Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla, mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen kädenpuristuksensa ja sanansa:

-- En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi...

Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia...

Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. -- Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. -- Mutta eihän hän ennen ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. -- Hän katsoi, katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.

Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se...

-- Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.

-- Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen kääntyäkään. -- Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?

-- Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?

-- Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. -- Sitä ei näy saavan, vaikka vähän maksaisikin.

Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi. Jeremias kysäisi:

-- Mitä sinä nyt?

-- Katsohan, sanoi sitten Eino.

-- Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.

-- Etkö näe?

-- Mitä minun pitäisi nähdä?

-- Tuota kuormaa tuossa.

-- Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?

-- Juuri sitä.

-- No, mitäs ihmettelemistä siinä on?

-- Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. -- Entäs, näitkö Aleksanterilla sitä -- sitä saattuetta?

-- Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.

-- No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?

-- Sitäkö sinä tarkoitatkin?

-- Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa, kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota perässä juoksevaa isoa koiraa.

He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa toisaalle ja tokaisi Einolle:

-- Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi astella Jeremiaan rinnalla.

-- Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias, heidän hetkisen käveltyään.

-- Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia, jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.

Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:

-- Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.

-- Ehkä vähän.

-- Vai kannattaa sinun juodakin!

-- Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan, niin...

-- Ilmaiseksi?

-- Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat, ne sitten juovat joka päivä.

-- No, kuinka heidän kannattaa?

-- Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen...

-- Taidat olla ihan juovuksissa?

-- No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.

-- Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo ainaiseksi.

-- Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!

-- Onko se sitten elämistä, kun juo...?

-- Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi! Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet, niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä...

-- Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes syötävää? ehätti Eino.

-- Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin 18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi. Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä tiedät, siksi en sitä selitäkään.

-- No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?

-- Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! -- Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: -- Antaessaan nämä muutamat armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan, vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua suljettava hulluinhuoneeseen.

-- Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.

-- Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty, raadeltu. -- Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!

-- Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.

-- Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät niitä ajoissa antaneet.

-- Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?

-- En!

-- No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?

-- Sittenpähän nähdään.

-- Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä -- ja siksi puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.

-- Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä -- tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu -- mutta tulevat toimeen kuin -- mitkä sanoisinkaan...

-- Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita, kortinpelaajia, varkaita, roistoja...

-- Niitäkö lienevät.

-- Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?

-- Enpä tiedä, vaikka...

-- Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.

He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.

-- Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan. -- Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.

Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen kuitenkin huomasi ja jatkoi:

-- On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.

Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:

-- Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa. Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.

Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.

-- Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.

Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista vaikutusta.

-- Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?

Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä puristaen.

IX

-- Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.

Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala suussa, uunin viereen jakkaralle.

-- Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta kaluten. -- Hm. Tässä -- tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön, varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! -- Hm. Sanoppas, mihinkä olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö edes viisi tuhattakaan!

-- No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä puolustaakseen.

-- Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin teidät molemmat talostani.

-- Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö. Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?

-- Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. -- Ja sitäkin, kuinka köyhiä alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?

-- Sinä! Puuska!

-- Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?

-- Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat luoton.

-- Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan suuriarvoiset.

-- Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä, tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä talo, sen maine ja minä!

-- Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.

-- Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. -- Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!

Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven ulkopuolelle.

Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi permannolle levinnyttä keittolätäkköä.

Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:

-- Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut! Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät tekisi kuperkeikkoja.

-- Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?

-- Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!

-- Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti Vanhala yksikantaan.

-- Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.

-- Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat -- eikä turmelusta tuottaviin...

-- Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen --