Part 3

-- Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera sävy. -- No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa, että isä lähetti terveisiä.

Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:

-- Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja -- minun rahallani.

-- Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. -- Meneväthän ne meirän pennimme väliin turhempaankin.

-- Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.

-- Kyllä vierään, vakuutti Jaska.

-- Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.

-- Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.

-- No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse -- minun lapsieni tähden.

-- Lähetän minä, intti Eino. -- Käynpähän sitten kerran heitä katsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.

-- Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi kuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka köyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.

-- Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino yksikantaan.

-- Tuota noin, oikeastaan me tulimme... tulimme tuomaan sulle rahaa, sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.

-- Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän ne pennoset voisitte viedäkin sinne...

-- Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.

-- Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.

-- Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan pennin, hihihih...

-- Emme, totta jumal'auta! Ohoh -- täällähän ei saisi kirota. Niin, sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun vallassani olisi.

-- No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin rankaisutapoja, arveli Eino.

-- Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat kadottavat.

Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:

-- No, kai te ne perille toimitatte?

-- Kyllä, pääsi kaikilta.

-- Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.

-- Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput...

-- No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. -- Me olemme muuten päättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi ja...

-- Joutavia!

-- Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme me puhettamme peruuta.

-- Sen kyllä tiedän, mutta...

-- Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.

-- No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta...

-- Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen. Sitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:

-- Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?

-- Eiköhän, sanoivat toiset.

Vielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.

-- No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino Jeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.

Jeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi hän vuoteeseensa ja nukkui kohta.

V

-- Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika. Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan kadehti.

-- Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.

Poika ei jatkanut.

Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei niillä kuitenkaan mitään voita.

Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!

Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.

Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa. On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja, kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä. Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien laineet...

Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti pojalta:

-- Onko isäsi nyt kotona?

-- On, kotona on, virkkoi poika. -- Sanonko minä hänelle, että kysyitte häntä?

-- Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.

Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan seinävierelle ja sytytti savukkeen.

Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa, joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa, ja lähti kävelemään sinne.

"Yksin istun ja lauleskelen, kun aikani on niin ikävä. Vesi seisoo ja linnut laulaa, eikä tuulikaan vedätä."

Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian -- mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.

Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen, Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:

-- Oletko ikävissäsi?

-- Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: -- No, en juuri.

-- Et puhu totta. -- Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane, sen tiedät.

-- Tiedän. Mutta suru on niin kaunista... Se... se antaa edes jotain sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.

Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä -- saarella, jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä järveä.

Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan, vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.

Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.

-- Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon jälkeen.

-- Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. -- Ihmiset kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä... Toiset taas -- jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta -- sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.

-- Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: -- Mutta eikös -- eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?

-- Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.

-- Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.

-- Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.

-- Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.

Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän tokaisi:

-- Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino, minulla olisi sinulle vähän asiaa.

-- Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: -- No, anna kuulua.

-- Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin...

Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:

-- Minne olet matkalla?

-- Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota -- aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi...

-- Miks'en, keskeytti Eino. -- Olen saanut jo haasteen.

Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:

-- Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano...?

-- Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.

-- Sanot nähneesi?

-- Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.

-- Eihän sinun... voisithan lähteä täältä... Minä antaisin matkarahat.

-- Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!

-- Mitä hän on sitten niin hävytön.

-- Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?

-- Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.

-- Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.

-- Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.

Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä poistumaan.

-- Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain tietää. Etkö sinä sittenkin --?

-- En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan toisiakin kaksi.

-- Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa. Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille silloin aivan suloisesti käy, hahah...

-- Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa kurjaakin kurjemmaksi...

-- Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.

-- Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että eroamme. Terve!

Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.

-- Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.

-- Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten, ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.

VI

-- Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria, noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen ilottomuuden totisuus.

-- Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.

-- Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. -- Mutta jos... jos et sattuisikaan saamaan. Silloin...

-- Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin eiköhän edelleenkin...

-- On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.

-- Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. -- Vieläpä paremmin kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu. Työllä, kovalla työllä vain.

-- Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä, vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa -- kukaan ei edes ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.

-- Sanoinhan jo, että älä huolehdi.

-- Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan, mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi sinuakin vähemmän tässä syömässä.

-- Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka paljon on sairaaloihin tulijoita -- vähentää sieltä täytyy niitä, jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.

-- Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!

-- Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun syyni.

-- Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta jossakin se syy vain on, sen käsitän.

-- Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti Jeremias, -- kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon -- ja paljon pahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä ymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin, vieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja tarkoituksiin.

-- Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.

-- Itsehän aloitit.

-- Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.

-- Vaan tapasi mukaan morista --! Minkähänlaisen älinän sitä pitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet saanut tällaisenkin.

-- Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta -- no on! Sanon minä sen!

-- Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon, ettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin sinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä ammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä poissa -- eikä...

-- Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.

-- Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!

-- Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?

-- Johan sen sanoin.

-- Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. -- Mutta tiedätkö mitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme muuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan olemme hukassa!

-- Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen tyynenä.

-- Vai ei pahemmin, jamasi Maria. -- Niin, no!

Eipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta lisää -- eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme nyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta, kaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet riekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa! Elleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he mitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! -- Niin ovat asiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.

-- Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit "tyynenä" -- hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä, kun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat syvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.

-- Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et osaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut, sinä lauhkea lammas!

-- Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista kymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua aivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni, omanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee jonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin kehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö, jossa hän elää. Sen olen huomannut. -- Sinä et ole voinut tutustua minun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet syyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä tunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen, niin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja kärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi -- siksi en sinua siitä soimaa -- mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee hillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan ihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina koettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme isä? Enkö?

Maria häpesi ja vaikeni.

Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut. Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.

Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää mielialaa.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.

Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo, istuutui vuoteen laidalle ja itki.

-- No... Älähän nyt... sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. -- Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.

-- Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta nyyhkytyksen lomassa.

-- Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä paremmaksikin kääntyy.

-- Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.

-- Mutta missähän ne lapset --? sanoi sitten Jeremias.

-- Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.

-- Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa, virkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta toiseen. -- Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?

-- En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen viikkoa.

-- Niillä paikkeilla.

-- Johtui mieleeni -- sanoi Maria äkisti -- kun tuli puheeksi... olen sitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka Jaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?

-- Kuinka niin?

-- Muuten vain...

-- Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle rahaa toivat?

-- En, tunnenhan minäkin ne.

-- Tanuako ja Perttua sitten?

-- Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.

-- Mitä heistä?

-- Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he ole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.

-- Mistä niin päätät?

-- Hänen eleistään, liikunnostaan -- ja -- en oikein osaa selittää. Mutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.

-- En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari kertaa olen heidät nähnyt ja...

-- Ja...?

-- No, voinhan sen sanoa: -- yhden kerran Kukkuvassa kellossa.

-- Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä rehellisellä tavalla!

-- Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei tavallisesti seurustele retkujen kanssa -- ellei sitten ole tapojaan muuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.

-- En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa. Älä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?

-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole eteeni nähnyt?

-- Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä minua, en sitä pahallani sano.

-- Kyllähän minä... Älä nyt suotta...

Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha, edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja, pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi vilusta ja meni hellan luo -- ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla lapsenäänellä:

-- Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!

Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:

-- Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha -- sanoi hän tytölle -- kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä. Te elätätte nyt isää ja äitiä... vaikka kerjuulla... te olette kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset... niin kiitolliset... Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii. Silloin... silloin... saatte makeisiakin...

Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin lastaan.

Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.

Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.

VII

Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua: "Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".

Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.

Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen, odotellen.

Nyt -- nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta, kohta hän on tässä -- lähenee, lähenee...

Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti tulijaa.

Kului tuokio.

Ajaja läheni.

Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat, painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen sanaakaan.

Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen jännitys.

Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä vaimeni -- vaimeni kuulumattomiin.

-- Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.

-- Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. -- Ja kello on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?

-- Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.

-- Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori puoliksi itsekseen. -- Mutta minä pelkään...

Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:

-- Mitä?

-- Niin... ilman minä vain... omia luulojani...

-- Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?

-- Niin -- sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet lahjotuksi.

-- Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. -- Olisikohan?... Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän viipyy?

-- Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä ajatustaan.

-- Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.

-- Enhän väitä sitä, mutta...