Part 2

-- Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.

-- Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: -- Näyttää siltä, kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin. Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!

-- Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. -- Ne johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä itsestään.

-- Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä -- tarkoitatko sinä -- tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani olisin etsinyt kärsimyksiä -- ettäkö minä en olisikaan Amaliaa kieltänyt?

Ja...

-- Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan kaikista, koko maailmasta.

-- Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta -- enhän minä... Turhaahan minun on sellaisista, en minä...

-- Sepä se, sanoi Eino matalasti. -- Jos kaikki ihmiset niin ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto eivätkä kärsimykset.

Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:

-- Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi? Vääryydeksikö, vai --? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää teidät maaltaan.

-- Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.

-- Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.

* * * * *

Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa Vanhalaa kohti.

Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.

-- Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. -- Vastako sinä nyt tulet?

-- Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli ollut.

Miehet puristivat toistensa kättä.

-- Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.

-- Sinnehän minä... No, kuuluuko mitä erityisiä?

-- Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa mukaan. -- Entäs sinulle?

Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.

III

Päivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä kuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja pikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.

Muutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen huudahtelu: "Oup hii, oup hii". Rautakanget kalahtelivat, miehet ähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen kivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin. Äänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina Jeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen yht'aikaa nykäisivät.

"Oup hii, oup hii", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa, ja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla kasvoilla.

Jo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat helpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka raitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista kaataen.

Kun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko pilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä. Vaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen puutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.

Ilmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja kukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas painostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta raikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.

Tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni vesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan Jaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.

-- Perkele! pääsi häneltä karkeasti. -- Niinhän minä olen kuin korillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole kasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.

-- Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan työtovereista -- Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.

-- Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä bassoäänellään, -- ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä. Kattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman rumin mies?

-- Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään vielä rumuuresta sakotettu!

-- Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin riihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että saisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes vähän ihmisennäköisemmäksi.

-- Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen nyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.

-- Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat, että edes lihoisi, niin...

-- Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.

-- Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa tekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on, niin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran puheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi mies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa jotakin karvasta.

-- Keitä katajanmarjavettä!

-- Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.

-- Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. -- Ja ota jos otat. Mutta ei tässä vain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä olisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla juomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia elätettävänä.

-- Valita papille siitä. Eihän ole minun syyni, että sinulla on akka ja lapsia.

-- En sitä sinulle valitakaan, sanoin vain vertailun vuoksi.

-- Jaskalla on kai nälkä, koska on niin äreä, pisti taas eräs.

-- Kun on märkä, niin pankoon kuivamaan, lasketteli toinen.

Jaska ei ollut kuulevinaankaan, käänsi päänsä pois ja katseli kuvaistaan lätäköstä. Hän oli todellakin kurjan ja kauhean näköinen, ja häntä olisi luullut jo viisikymmenvuotiaaksi, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenenkolmen. Kookas ja kumaraharteinen hän oli, kämmenet leveät kuin karhulla ja käsivarret paksut kuin tukki. Hän oli huomattavasti jykevämpi kuin toiset, vaikkeivät hekään olleet mitään matopoikia. Katse oli tuima, läpitunkeva. Nyt, kun hän oli laihtunut kovasta työstä, kuumuudesta ja ravinnon puutteesta, näytti hän karkeine parransänkineen julmalta.

Toiset kun tiesivät hänen luonteensa, ettei hän työtovereihinsa hevillä suutu, vaikka siltä näyttää, uskalsivat häntä pistellä, vieläpä hänen kanssaan kinastellakin.

Toiset miehet hivuttivat taas erästä kiveä rakennukseen, mutta kun se ei oikein ottanut luistaakseen, voimaa kun oli vähän ja oikea voimapatteri seisoi lätäkön luona itseään katsellen, niin ärähti eräs miehistä:

-- Älä siellä peilaile kuin pahat akat, vaan tule auttamaan!

Tällöin hengähtivät kaikki toisetkin. Jeremias katsoi kelloa ja virkkoi:

-- Oo, kellohan on jo yksi.

Sitten hän jatkoi Jaskalle suu hymyssä:

-- Peilaile nyt vielä tämä päivällistuntikin!

Mutta Jaska ei vastannut, vaan tarttui eväskonttiinsa. Samoin tekivät toiset, ja kaikki vääntäytyivät rouhituille kiville istumaan ja syömään vaatimatonta ateriaansa. Hetken kuluttua oli jokaisella kuiva leivänpala kourassa ja toisessa keitetty läskinkimpale, joista vuoroin haukkasivat. Neljän litran vetoinen maitoastia asetettiin keskelle, ja siitä sai jokainen härpätä palan painimeksi. Yhtä ja toista jutellen he ravitsivat itsensä ja vetäytyivät sen jälkeen vielä kosteahkolle nurmelle puolen tunnin päivällislevolle. Iloinen lintuparvi puutarhassa lauloi heille kehtolaulua, ja päivä paahtoi hyväillen heidän hartioitaan.

-- Hei, pojat! Jo on kulunut neljännestunti liikaa, sanoi Jeremias herättyään ja kavahdettuaan pystyyn.

Äänen kuultuaan kohosivat kaikki ripeästi istualleen, hieroivat silmiään ja kähmivät ylös. Pantuaan tupakan he tarttuivat työhön, ja niin alkoi taas kuulua Jeremiaan yksitoikkoinen "oup hii". Kivi asettui kiven päälle, ja navettarakennus kohosi kohoamistaan.

Asuinrakennuksen leveään akkunaan, joka oli uutisrakennukseen päin, oli vedetty uutimet puolitiehen, että ne estivät auringon valon tunkeutumasta sisään, jossa kartanon herrasväki parhaillaan aterioitsi.

Pöytä oli täydessä lastissa kuin Amerikkaan lähtevä laiva. Mutta silti olivat siihen kaikki ruoka-astiat aistikkaasti asetetut. Keskipöydällä oli pari maljakkoa täynnä kukkia, jotka levittivät suloista tuoksuaan ruokailijoille.

Kun heidän vatsansa rupesivat olemaan täynnä ja leuat alkoivat väsyä, niin he levähtivät hiukan ja maistelivat väkeviä lisätäkseen jo ennestään hyvää ruokahalua.

Siinä herkkuja maistellessa sukeutui heillä keskustelu työstä ja työntekijöistä. Aiheen he saivat katsellessaan akkunan alaosasta pihamaalla askartelevia navetanrakentajia. Heitä he arvostelivat ja moittivat laiskuudesta. Kaikki he olivat sitä mieltä, että tuossakin työssä voisi liikkua vähän ripeämmin. Kuivakiskoinen kotiopettaja oli sentään muita tunnollisempi ja sanoi:

-- Minä luulen, että siinä saa verkkaisemmallakin liikunnolla tarpeensa, kun tuossa helteessä pitkän päivän ahertaa. Eikä se noiden raskaiden rautatankojen liikutteleminen kovin kevyttä liene, sitten vielä kun täytyy voimiensa takaa ponnistaa.

Toiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi herra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta suussaan pyöritellen:

-- Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.

-- En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.

-- Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan kuluttua osoittaen Jaskaa. -- Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen? Liikkuukin kuin elefantti.

-- Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.

-- Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui pyörtyneenä permannolle.

-- Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.

Mutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva sai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja epäselvät sanat:

-- Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih... oih... Koskee... koskee...

Valittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva akkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi romahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven ja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua rukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta eihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat. Siekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin -- toiset kangilla kohottivat. Jo -- jo nousi -- Jeremias sai loukusta jalkansa pois. Kivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti:

-- Perkele!

Seurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut kätensä...

-- Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni ulosrientäneen herrasväen joukosta.

Jeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten itseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka kauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei tiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.

Herrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden pyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja Jaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja hänen tyttärensä veivät hänet sisään.

-- Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.

Loitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin kiroillen ja kättään pidellen.

Kaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui samaa: jotain olisi tehtävä --

-- Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. -- Ei pitäisi hätiköidä.

Tämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja tuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra parhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän leppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä:

-- Eiköhän olisi toimitettava miehet lääkäriin?

-- Se on tehtävä, sanoivat toiset.

-- Mutta matkaa on kahdeksantoista kilometriä kirkonkylään, jossa lääkäri asuu. Emmekä taida saada kyytimiestä.

-- Eikö teillä ole renkiä? kysyi eräs miehistä.

-- On. Mutta ovat asemalla eivätkä tule ennen kuin illalla. Kuka lähtisi kyytiin?

-- Vaikka minä. Eikö sinne ole suora tie, että ajaa osaa?

-- On, suora on, vastasi herra ja kiiruhti tallin luo.

Pian oli hevonen valjaissa. Eikä vitkasteltu matkalle lähtemisessäkään. Jo muutamien minuuttien kuluttua kierivät kepeät kaksipyöräiset kirkonkylää kohti.

* * * * *

Tänään oli Vanhala itse mennyt Laitilaan ja Heikki oli saanut vapaata. Hän oli äsken juuri lähtenyt Einon keralla kävelylle. Heidän oli määrä mennä uimaan.

-- Tuota, oletko sinä vielä maistellut? Minulla, tuota, olisi vähän... Tänään on syntymäpäiväni. Tuotin salaa kolme litraa... Se on tuolla ladossa... Mutta älä puhu! Haluatko, niin haen, puheli Heikki kierrellen.

-- No, eihän se pieni pahaa tee, kun vain pitää varansa.

-- Odota. Minä käyn täyttämässä tämän limonaatipullon, ehätti Heikki.

Tuokion kuluttua hän palasi. Siinä tiellä he maistelivat pullon tyhjäksi. Ja kohta jo vähän kihisi kumpaisenkin kulmissa, kun he astelivat vieretysten rantaan päin.

-- Mikä mustalaiskuorma siinä? änkytti Heikki silmiään siristäen.

-- Seisata! Seisata! huusi Eino ohitse ajaville, huomattuaan Jeremiaankin rattailla.

Ajaja pysäytti. Eino meni rattaiden luo ja kysyi:

-- Mihinkäs teitä viedään?

Mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, huomasi Eino, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Hän muuttui totiseksi nähdessään Jeremiaan tuskaisen ilmeen.

-- Jalkani katkesi... Aja! sanoi Jeremias yksikantaan.

Einon pää painui alas ja mieli synkistyi, ikään kuin tämä tapaturma olisi häntäkin jollain tavoin koskenut. Kun hän nosti päänsä, olivat rattaat jo loitolla heistä.

Einon totisuus vaikutti Heikkiinkin. He seisoivat hyvän aikaa siinä äänettöminä, ennen kuin lähtivät rantaan.

Illalla olivat kylän nuoret kokoontuneet tapansa mukaan maanteiden risteykseen kylän laitaan, jossa oli muutaman metrin laajuinen kalliopohjainen hietakenttä. Siinä tanssittiin ja karkeloitiin kauniina kesäiltoina. Kentän laidassa oli muutamia istuimeksi sopivia kiviä. Näistä eräällä istui Viulu-Ville. Hänen päässään eivät läheskään kaikki ruuvit olleet oikein paikoillaan. Hän oli lapsena jollain tavoin tärähtänyt takaraivoilleen ja siitä asti ollut, kuten sanotaan, hiukan löylynlyömä ja huutolaisena elänyt elämänsä. Oli nyt jo kolmenkymmenen iässä, vaikk'ei häntä niin vanhaksi olisi luullut. Mutta mainio soittoniekka hän oli.

Jo ilopaikalle tullessaan oli Heikki hiukan hiprakassa. Eino ei ollut maistanut sen jälkeen kuin päivällä. Hän tahtoi olla selvä, koska aikomuksensa oli saattaa jotain tyttöä tänä iltana. Olivathan kaikki hänelle tuttuja, eikä hänen ollut vaikeatakaan päästä heidän suosioonsa, sillä he melkein kaikki pitivät hänestä.

Karkelo alkoi, kun viulu vingahti. Hikihelmiä kihoili tanssijain kasvoille; sakea tomupilvi kohosi tyynen kesäillan ilmaan, sieltä kohta laskeutuakseen alas. Neitosten vaaleat kesäpuvut tahmettuivat hartioiden kohdalta, ja miesten vaatteet tulivat tomusta harmaiksi. Mutta sitä eivät tanssijat ajatelleet, jatkoivat vain, ja jos joku pari väsyi, liittyi toisia heidän tilalleen.

Ville tuntui yhä innostuvan. Hänen soittonsa kiihtyi kiihtymistään kuin nouseva rajuilma. Mutta äkkiä ilo katkesi: joku pari kaatui. Samassa kuului karkeasti: -- Perkele! Se oli Heikin ääni. Hän hypähti ylös maasta kuin ilves ja löi erästä poikaa korvalle.

-- Pistätkö vielä käpäläsi toisen eteen! Häh? Samassa kuului toinen läimäys; poika antoi takaisin.

Ja taas Heikki.

Tappelijat kaatuivat: Tytöt parkaisivat ja lähtivät pakoon mikä minnekin. Ville pisti viulun kainaloonsa ja porhalsi juoksuun kuin henkensä edestä.

Äskeinen tanhukenttä oli muuttunut tappelutantereeksi. Heikki oli saanut isketyksi kouransa pojan kurkkuun ja painoi häntä kiveä vasten.

Eino ehätti tappelijain väliin ja huusi:

-- Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!

Hän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä uudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.

Vähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat -- mutta vielä kieroa vetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.

Kaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni huoahti:

-- Se viina!

IV

Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua, mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut ja kaksi kylkiluuta katkennut. -- Jeremiasta kauhistutti. Hän koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski: pakotti -- poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli parraton -- vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten helskeiden ja sekamelskain lävitse...

Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän, kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan, kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa. Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia; näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen, jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön. Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin. Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti, heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä...

Siihen hän ikään kuin heräsi.

Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella. Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.

Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä heitä ajatellessaan. -- Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat, kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan? Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa...

Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.

Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti korahti.

Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:

-- Kuollut.

Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.

Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita. Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän joukossaan Eino.

-- Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:

-- Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.

Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen tervehtivät Jeremiasta.

-- No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli Jaska.

-- En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. -- Mitäs hyvää teille kuuluu? Ja -- kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?

-- Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani käräjiä -- minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista väriaineiden ostoon -- niin -- ja kun satuin näiden toveriesi kera yhteen matkaan, niin...

-- Vai niin, vai... No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi... No, entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?

-- No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä työtä, näethän, koetimme jouduttaa.

-- Onko jo valmis?

-- On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:

-- Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä -- siitä kun näes hänen hevosellansa ajoimme.

-- Hävytön, mutisi Jeremias.

-- Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.

-- Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä hänen krivelihinsä, niin --

-- Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.

-- Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.

-- Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. -- Mitä rikkaampia, sitä riivatumpia.

-- Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.

-- Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.

-- Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. -- Me sitä lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.