Part 1

RÄMEISSÄ

Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta

Kirj.

VÄINÖ PIETILÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

I.

-- Hyvää päivää.

-- Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitä nyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän, laverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalari Löytölälle. -- Istu, siinä on penkkiä!

Eino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:

-- Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkö sitä on oltu?

-- Siellähän sitä... Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.

-- Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niin tarvitse hyvästellä -- vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomus tänne pitemmäksikin aikaa asettua?

-- Vain muutamiksi viikoiksi.

-- Onko töitä tiedossa?

-- Ei. Enkähän minä tänne töitä varten... Eino yski.

-- Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.

-- Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Ja sen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.

-- Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?

-- Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudin alkua, niin...

-- Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.

-- Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomut nuohota.

-- Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi? Olisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kävellä kädet taskussa ja vihellellä.

-- Ei käynyt verilleni...

-- Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllä hänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.

-- Onko hän jo naimisissa?

-- On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.

-- Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.

-- Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia -- tyhjä mies!

-- Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytön keralla ryysyjä yhteen lyödä.

-- Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.

-- Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.

-- Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minä vain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidän Heikit ovat sinua kovasti kaivanneet.

-- Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?

-- Poika-Heikki on tuolla Laitilassa -- tiedäthän -- tuo tähän näkyvä kylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupan tapainen. Hän on siellä myymässä.

-- Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kai hoitaa tätä kauppaa?

-- Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää -- liikeasioissa -- sanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.

-- Kuinkas hyvin kauppa käy?

-- No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vain nimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.

-- No, terveinä kai olette olleet?

-- Ka, terveinähän ne muut -- minkä minä noita jalkojani olen vähin potenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.

-- Sairaus ei ole hauskaa, olkoonpa se mitä laatua tahansa.

-- Eipä ei. Tuota noin -- mitä minun pitikään kysyä -- aiotko sinä täällä tänä kesänä töihin tarttua?

-- Eiköhän sitä lie jotain kopisteltava, jos sattuu saamaan. Lepäämäänhän minä oikeastaan tulin, mutta kun rahavarani eivät ole kovin suuret, niin...

-- No, ehkä sitä meilläkin taas jotakin maalattavaa on. Sovit vain ukon kanssa, kun kotiin tulee. Tulehan katsomaan minkälaisiksi lapset ovat tahrineet sinun viimekesäiset työsi.

-- Niinhän ne lapset, virkahti Eino, nousi, sytytti paperossin ja astui emännän jäljessä kamariin. Tämä oli pienehkö, yksinkertaisesti kalustettu huone, jonka seiniä koristivat Einon tekemät maalaukset.

Oli hetkisen äänettömyys. Sitten Eino virkahti äkisti:

-- Entäs käykö poika-Heikki öisin kotona?

-- Ka, kotonahan se, pääsi emännältä epämääräisesti. -- Kauankos hän tätä väliä pyörällä pyyhkäisee.

-- Todellakin, hänhän on mainio pyörämies.

-- On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden ensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa liikkeissään olekaan kehuttavan nopsa... Äidin tehtäviin ei tosin kuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon minä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä. Sinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille tuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä Heikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin eläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä hänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän. Varakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä naimaikäkään.

-- Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole vasta siinä kahdenkymmenen korvilla?

-- Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja kääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.

Kului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:

-- Entäs Amalia, missä hän on?

-- Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.

Siten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:

-- Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin -- en paremmin sano. Hm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa livauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: "Älä hätäile, miniänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi." Mutta minäpä sanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.

-- Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi päänsä alas.

-- Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä ajatustaan.

Mutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi häneltä pitkäveteisesti:

-- Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.

-- Perääkö! kivahti emäntä. -- Uskotko sinäkin, että Heikki olisi viitsinyt häntä...

-- Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.

Emäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon täytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän jotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy huulillaan jatkoi:

-- Ihmiset ovat ihan hulluja.

Sen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan ääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä vienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen tervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen tarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi nenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan oli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi häneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei tiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas siitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin suljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi väliovelta:

-- Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla ikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.

Hiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä aikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäällään pöytään nojaten.

Emäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin lähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus: noo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri kiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan höyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli tullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon kengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.

Siinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä mieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta. Hänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät silmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat ja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt korkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi nyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle, ojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi sen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen. Siinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan kolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan. Tytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa korviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.

-- No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.

Vuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.

-- Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. -- Oletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi hänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. -- Oletteko nähnyt sitä? Se on niin nätti niin että... Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä silloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että... Ja hän itki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin vain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään hauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi sitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:

-- Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.

-- Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.

Lapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta puhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies. Hänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää hyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli huolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli astuttuaan vieras virkahti:

-- Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden tiedustamaan, myyttekö maitoa.

-- Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole ennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.

-- Tuoltahan minä Helsingistä... Olen nyt vain tuossa järven takana kartanossa kivinavettaa rakentamassa... tai meitä on oikeastaan neljä miestä...

-- Tuossako Juslinin kartanossa? uteli emäntä.

-- Niin, siinä. Sieltähän Helsingistä se on se herrasväkikin. Olen sielläkin tehnyt saman herran töitä.

-- Niin, sieltähän se kuuluu olevan... jokin liikemies. Jaa, mutta sitä maitoa.

Emäntä otti vieraalta maitoastian, jonka tämä jo vaistomaisesti ojensi emännän häntä lähestyessä.

Eino oli tähän asti istunut omissa ajatuksissaan, mutta emännän poistuttua hän kiinnitti huomionsa vastatulleeseen.

Heidän hetkisen sanattomina istuttuaan katkaisi Eino äänettömyyden virkkaen:

-- Siellä on kovin kuuma ilma tänään.

-- On, on siellä, oli vastaus. Mutta samassa mies huomasi lapset nurkassa ja jatkoi:

-- Kas, siellähän sinä lirkuttelijatyttö olet, sinä, joka käyt harva se päivä minun työmaallani. Tule sanomaan sedälle päivää.

Vanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen jälkeen vieras jatkoi Einolle:

-- Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat kotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla. Poika on hiukan suurempi.

-- Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä palasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan huudahtaen:

-- Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat Jeremiaaksi.

-- Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat. Emäntä selitti:

-- Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä hyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia. Mutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!

-- Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.

Kaikki hymyilivät.

Seinän takana soi ovikello.

Joku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin. Vieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.

-- Vai Helsingistä te, aloitti Eino.

-- Niin, sieltä. Vaikka en tosin syntyisin. Sytytettyään tupakan hän jatkoi:

-- Keski-Suomesta olen. Mutta naimisiin mentyäni ja perheen lisäännyttyä oli minun pakko sieltä siirtyä. Mäkitupalaisen poika olen ja palkkatyöläisenä olen hamasta lapsuudestani itseäni elätellyt. Kotipuoleltani siirryin työnpuutteen tähden pääkaupunkiin, ja sieltä saan samasta syystä lähteä vähän väliä maaseudulle.

-- Niin, vähissähän ne sielläkin ovat työt ja huonoa joka alalla. Sieltä Helsingistähän minäkin. Työnpuutetta ja monta muuta kovaa olen saanut kokea. Sain nyt sen verran kokoon varoja, että pääsin edes vähäksi aikaa maalle. Eihän sitä meikäläisen kannattaisi kesälomaa pitää, mutta kun täytyy taudin vuoksi.

Taas palasi emäntä pirttiin. Jeremias oli jo noussut lähteäkseen, samoin Eino. Emännälle hän sanoi:

-- Käyn hiukan tuolla kävelemässä. Palajan siksi kuin Heikit kotiin tulevat.

No, pistäydyhän samalla Järvenpäässä, Amaliaa tervehtimässä. Rakastaahan se sinuakin, hahahaa! pisti emäntä pirullisesti.

II

Miesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja hypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen äskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti tähystellyt.

-- No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi hiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.

Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.

Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet, herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen, mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan. Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet unelmistaan.

Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.

Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt, halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino. Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.

Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.

Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.

Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen nousi Einoa vasten pystyyn.

-- Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama ääni. -- Päivää!

Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:

-- Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn vähän askareillani.

Samassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin, jonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi valojuovan epätasaiselle permannolle.

Ilma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki mieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.

Pirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului kiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:

"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa."

Eino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän tunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli vipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.

Eino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi hänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa nuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden riehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt häntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon onnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti kovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli näiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.

Eino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja jäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän ei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua.

-- Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.

-- Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. -- Olen rikastunut poissaoloajallasi! Katsos!

Hän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen kasvoilta.

Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä. Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat, mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui. Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:

-- Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia. Olisihan minun pitänyt arvata.

Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen rintaansa vasten.

Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:

-- Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti hillitysti:

-- Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö hänen omatuntonsa herää.

-- Turha vaiva, ehätti Amalia. -- Etkö häntä jo siksi hyvin tunne, että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.

-- Taitaa olla niin, pääsi Einolta. -- Kovin kylmä ja kuuro hän tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän Hilmaakin kohtaan menetteli!

He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky asettunut -- asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta uudelleen ja entistä rajummin myllertää.

Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon, se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän virkkoi:

-- Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän... Muistathan sen yhden yön... Sinä näit... Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen! -- Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.

-- Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?

-- On ainakin kaksi.

-- Ketä?

-- Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.

-- Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. -- Luulen, etteivät he ainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia. Mutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.

-- Mutta olethan sinä!

-- Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.

-- Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa kaiken minkä tietävät.

-- Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.

-- Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain, silloin...?

-- Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi täällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.

-- Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.

Eino hymähti ja jatkoi:

-- No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa täälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt sinuun suhtautuu.

-- Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta kun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina aina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa -- tai tarkoittaneeko mitään -- mutta se koskee minuun kuitenkin sanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani itken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna, voipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei kukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun äiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan minä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi, kun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa lupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii.... Voi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein, kun käänsin sinulle selkäni... Anna se anteeksi! En ymmärtänyt silloin... Voi, Eino... annathan -- annathan anteeksi...? Olenhan saanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin ankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä ja luonnonlakeja loukkaava...? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen sääli...

Hän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti kasvonsa ja itki -- itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa hytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.

-- Älä nyt suotta... Ei asia itkien parane, puheli Eino. -- Sinulla ei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt tahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!

Muori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:

-- Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja pane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.

Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä, mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.

-- Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.

-- Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, -- ja sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan sellainen tiirusilmä että... Ja ainahan minä sitä olen sanonut... Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa: kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika... Vie sun viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei! Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin Amalia. Syytä sitä on hänessäkin... Eihän poika väkisin, ellei tyttö ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.

-- Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa puolustelemaan, mutta muori kivahti:

-- Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet. Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!

-- Älkäähän nyt suotta -- koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:

-- Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle -- lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin. Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!... Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute ja suru, vaikersi muori.