Part 7

"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee, vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut päästänyt", vastasi Antti.

Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin. Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi. Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.

Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.

Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita, eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. -- Joulu alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan, jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:

"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos meillekin vieraita?"

"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.

"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.

"Menivät, lapseni", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.

Lasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet silmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen toimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää jokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.

Tuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu. Huonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä ja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota yksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.

Jo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu rappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat vieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli vaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina menivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden reestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja maitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin Savon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä olisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi purkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita, vehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa pussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko joulun pyhiksi.

Joulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien tuomiskonttien kanssa.

Vanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä, kun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. -- Ei Anttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen katsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.

Eräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan. Vieras oli Antin eno!

Antti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. -- Antti meni riisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden joukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli enoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias, kuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään tapahtunut. -- Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan sanoi hän Antin vaimolle: "Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on vasikka." --

Liisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä pilkkaavan. Hän vastasi enolle: "Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä." Eno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei ymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään, sillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään olisi jotain kuullut läävästä.

Antinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui Liisalle lehmiin poikimisesta. --

Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut, tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää hyvä eno pilkatko Liisaa!"

"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. -- -- --

Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään sen enempää ollut. -- Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen ovea suuren ja kauniin lehmän. -- Liisa ällistyi, eikä tietänyt, kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. -- Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.

"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", -- sanoi eno. "Lehmän minä toin, että saatte lapsillenne maitoa. -- Se on vasta poikinut ja olisi nyt lypsettävä", lisäsi eno.

Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän tuonut?

"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.

"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."

Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.

Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. -- Tuli Antin isäkin vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt itkettiin ilosta ja surusta. -- Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. -- Enoltansa pyysi vieläkin Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.

"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno, palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.

"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut, josta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit palkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa tahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi olet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua sinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun parantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan ne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan vähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja muutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta, ett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto jätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä vähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin jokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen elukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi. -- Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet niin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet raivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse uusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt. -- Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus", puhui eno.

"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen alotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa", sanoi Antti.

Kun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin, sanoi hän mielihyvällä: "No, eihän sitten vielä mitään hätää ole! Vielähän sitten pojastani talo tulee."

"Vielä", -- vakuutti eno.

Eno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla keskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt Antti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. -- Kesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.

Lapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä maistaakin, kysyivät äidiltänsä: "Mistä on maitoa saatu?"

"Oma lehmä on sitä antanut", vastasi äiti.

"Onkos meillä lehmä?" kysyivät lapset.

"On, lapseni", vastasi äiti.

"Mistä se tuotiin?" kysyivät lapset.

"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.

"Missä se on?" kysyivät lapset.

"Läävässä", vastasi äiti.

Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan. Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! -- Onhan se iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"

"Hyvähän se iso-eno on" -- myönsi äiti.

"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.

Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa, osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita, joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun ei ollut varaa päiväläisiä pitää.

Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.

Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä. Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla vaihtanut.

Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin saatiin raivatuksi.

Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle syksyn ja keväisin karjaa.

Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja. -- Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. -- Paljon oli nuorta väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.

Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi? -- Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa tuskin enää tunnette! -- Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki kuuluvin. -- Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa, kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."

Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen, kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. -- Vähän matkaa ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa. Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.

Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia, ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan. Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.

Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta juotavaksi.

Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä. Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle, niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle: "Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin, syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"

Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä kehoitusta?

Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja, valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan paremman palkan työmiehelleen.

Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.

Keskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin muistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa säilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa nuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden iltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa, milloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle vaipuneina.

Kipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet vierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.

Kun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat keskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.

Jäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän matkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä katoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea ja rauhaa.