Part 6

Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta minä aavistan pahaa." -- Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä vuotta sinulta menee talo käsistä."

Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää jokaisen koitella toimeen tulla."

Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti, mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita, ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan, niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa, eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon, joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.

Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.

Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa kihonnut.

Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.

Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta, loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.

Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna, joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä -- luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon syödessä.

Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää, mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.

Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."

Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis, rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa. Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.

Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin. Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?

"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.

Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä useammaksi viikoksi pois kotoa.

"Todellakin! -- Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata rahdissa", -- myönsi Antti. Mikä neuvoksi? -- Eräs naapuri sattui istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti käsissä, jota harvoin tapaa!"

"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei ole rahaa."

"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.

Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. -- Kolmas hevonen jäi kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa suureen rahan saaliisen.

Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen. Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi: "parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.

Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon tarpeisin.

Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta velkaa etsimään.

Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille. Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa, johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.

Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas rikkailla!"

Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! -- Mikä tästä viimein piti tulla?

Huolet eivät asiaa parantaneet. -- Syömistä täytyi saada, eihän sitä syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt, joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät, kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi, kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä. Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla eivätkä ole hyvät siemeniksi."

Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.

Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella; nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin. Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet, alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman, kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin sitä ennen.

Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä. Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia kestiinsä -- käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt niitten maksusta.

"Huolet ei näy loppuvan" -- arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja; siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota, yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa pois saamaan.

Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi. Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.

Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin, että sitä kesän aikana taas oli ostettava -- tietysti velaksi, kesän aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi hän omilla vanhoilla siemenillänsä.

Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset, siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata; mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.

Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan, vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin, olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä, johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle. Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain omaisuus ja muista veloista kontu. -- Antti tiedusteli uusia lainoja, vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin välemminhän tämä tuska sammuisi!

Talon ostajia ei löydy! -- Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan vuotta ei myöskään ole. -- Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on lähellä. -- Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi tulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas ainakin. -- Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle, josta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia syyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla päivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on Antilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: "Niinpä se kävi, kuin eno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa totellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! -- Enhän nyt ole Mökki-Mikko yhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! -- Helppohan nyt on velasta päästä! -- Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!" Näin päivitteli Antti.

Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse, ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki velkansa.

Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen kolmensadan markan paikkeille.

"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.

"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.

Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!

"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain maksuksi", vakuutti nimismies.

Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen sydämmellensä.

"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.

"Vielä", vakuutti nimismies.

Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi", sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää, niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti, ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."

Toiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin huoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn, nythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan aprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta oli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat, miten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti kun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi nyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.

Viimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti itkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa, kuin virta keväillä jäitänsä.

Nimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin rahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä syksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa. Velkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.

Nimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes Antti kerkiäisi saada.

Ensi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi niin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut tuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.

Velkamiehillensä alkoi Antti tarjota kaikenlaista semmoista tavaraa, jota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin velastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä. Loma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena ei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. -- Karjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja keskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille piisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin edellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.

Siemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä tarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille paljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä vaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin ennen puolta suuremmasta karjasta.

Kerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran voita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin taka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja monelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta karjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri vahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa pitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan. "Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät", sanoi Antti muutaman kerran. "Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle. Toinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita en jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun tekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni hoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka häntä en silloin uskonut. -- Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta enoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa velallisena!'"

Monta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä tarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen piti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua ja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta muutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja jäisi maa käsiin. -- Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea hakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni kaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne pieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. -- Heinät sai hän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.

Syksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman vuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa hyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli laihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti, kun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. -- Paljon oli jo pitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa maksanut. -- Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen hevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. -- Viimeistä lehmää kun Antti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili hän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. "Jätä se osa minun velkaani maksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan", sanoi velkoja. Antti kiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta päätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään velkaa maksamatta tältä syksyltä.

Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"

Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.

Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.