Part 5

Vaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon aikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat aikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin aikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä oman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä miehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti kansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden edistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä puuseppä.

Ahkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta saanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös "mitallin."

Palajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan mäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt kumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan kuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä. Jo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan. Vesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli tilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut tilaisuuttakaan.

Veljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli vähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet Sannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset kävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia Paavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden Paavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen selällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli. He muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne muuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että Paavolla oli parempi kyky kuin heillä.

* * * * *

Viiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä enkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.

Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä, kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin. Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle. Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan. Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan, kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut, ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.

Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.

Antti Heimosen taloudenvaiheita

eli

Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.

Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta. Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa veloista vähemmäksi päästä? -- Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan ole heti toivoakaan. -- Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." -- Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti, tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä, jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni, vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin, silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli kulkeneet? -- Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme, vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee, että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia. Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain kansa tekemistä." -- Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme, huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui, omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.

* * * * *

Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa. Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi keskenkasvuista sisarta.

Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen ja nyt.

Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti, tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa, toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.

Siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo monta vuotta itsenäinen talonisäntä.

Talolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla. Sukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui vieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone kävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä pienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli uusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa. Mutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa asiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja ne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää.

Vanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi, miten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa velkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa pojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia esimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että "parempi oli pienessä kartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena."

Anttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon tulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen vähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki kaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: "Tee vaan yksi huone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla varustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan, sitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet vesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m. Siten et tarvitse velkaa tehdä."

Tämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi kuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.

Antti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin kiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä ja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi huonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään vielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan hirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan. Sitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme uutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen perustukseksi.

Eno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan, minkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat keskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti siis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että ukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut vastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan ja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa ruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: "kunhan tämä uusi rakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi."

Eno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja ettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.

Talvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin. Talvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla hinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn valmiiksi.

Kartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia herrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut ujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita kyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan näyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta kuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin Anttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon velkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi lisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin, hän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti lisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta saisi voita enemmän.

Enoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti Anttia: "ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen niittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin." -- Antti vastasi: "Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä on käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja muualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi enemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita myöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on routa ja hyvä oras."

"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä ja oraassa", vastasi eno. "Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan, niinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat maan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret särkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä pysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma pääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa. Kolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta kasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri jätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä käytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi. Tuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki; siemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin siinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. -- Oraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä emme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään oraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan routaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on puristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain kävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan kanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään elukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa. Oras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä, niin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman lämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan jos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan sisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat mädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida pois."

"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun näyttävät niin keloontuneilta?" jatkoi eno.

"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko", vastasi Antti.

"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä muulloin on heinät tehty oikealla ajalla?" kysyi eno.

"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se veti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan, niin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti hupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin", vastasi Antti.

"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?" kysyi taasen eno.

"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä", tuumaili Antti.

"Se on väärä käsitys", jatkoi eno. "Aikaiseen niitetyt heinät tosin kokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee tosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti. Pehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun heinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät samoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle; mutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei enää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on kasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin lehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee silmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on täysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt siemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on niitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat maasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse vartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän kivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa, ja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme kasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme vähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein koko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene kasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä vettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä, niin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista."

"Sitä pitää koettaa", tuumasi Antti.

"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!

Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka saadaan enemmän.

Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa suoraan:

"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit? Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää. Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät', ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta, vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."

Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle, sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin -- enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken, ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä. Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin tein, -- mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä. Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?

Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni, vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan liika liian kasvaa. Lehmät taas -- siinä ne menee yli talven, missä toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin -- vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa. Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella voi töitä aikaan saada."