Part 4

Vuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen vuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat elivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi outo luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen korven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea henkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät hyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan kesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti kuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin pitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa kävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle lisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut lukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua, niin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia tuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin nuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti kirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.

Nämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa, että kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi heistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli siivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös vaurastuivat vaurastumistansa.

Siitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä tilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat hyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin tilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.

Vaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään liikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin tyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni suurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli tuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää, täytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.

Heidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat totutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet olivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä keskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän yhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona, huolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä ahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he olivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan avulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä oli jo Paavon talo todistuksena.

Rämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että ei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen virstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime aikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset ijäti umpipohjukkaan jääneet.

Noin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän suuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton kautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo pieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien välimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei kuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa. Tuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri pitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.

Eräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat talvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa heidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia peninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta ympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen salon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä rekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli siinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike kokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä näkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki rämpivät.

Muutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin tullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.

Vaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras maanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut, jommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään Suomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri vaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat niin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien polttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin kyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin viljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra ei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin yhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli Rämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo kumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko läänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri kirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle, että hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa oli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä siltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut sinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne katsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra suostuikin.

Kun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri kirkkoherran kanssa Rämeelle.

Kun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta sai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee Rämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.

Ei pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri seuralaisinensa tuli Paavon taloon.

Ystävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä. Uteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka kirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.

Ei kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään viljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita vainioillensa.

Kesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät Paavon lihavat viljavainiot reheviltä.

Kummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia viljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä ajassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun muuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin seuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon kunnioitusta osoittavia silmäyksiä.

Kaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne hänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä maitohuoneesta.

Parissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa, joissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä paljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.

Paavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen lampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei sanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.

Kuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun valtiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi toimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.

Näin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden maantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli jo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien teosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja pyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.

Tyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä vastakin käydä.

Jo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen insinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin laskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat, pienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman määrän helpoilla ehdoilla lainaksi.

Vuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan paikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten Rämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien varrelle.

Alusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin edeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti liikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.

Nyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat hävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota matkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä oli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike. Useampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä heiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä Rämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.

Ruunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren viemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän jotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota, ojan saatua kuivaksi.

Tuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään vahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.

Seuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo vanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki myöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.

Seuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan varsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista suurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi ne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti ilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei halla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin rohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.

Alakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena perättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta näytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan mikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille elinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia tuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin tulosta:

Jo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat miehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä ennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei hevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka se välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa, ei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo heidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin kasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos semmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille olisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.

Jos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin heiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän rohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan; vaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja muutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen pitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat Rämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä sääliä.

Kovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se mukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää kevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.

Selkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan rantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen pilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen ja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin satoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että iltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.

Mitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat Rämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki aatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava ratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa vai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni tullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista taivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.

Vielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni. Useammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko tähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä alhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat. Lasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille. Kuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat kuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo keskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla vielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn perille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko tämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten noista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä pohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti jäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten saada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin hän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.

Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää, ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet, samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät. Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.

Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana. Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.

Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.

Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä. Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden, tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa. Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan kulkivat hänen mietteensä:

"Syyttä ei surrut Paavon vaimo, Saarijärven raukka aimo, Kun hän näki jo heinäkuussa Kaikki vainionsa hallan suussa. Suruun suistui sydän syvään vallan, Kenen viljat viruu alla hallan. Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki, Keltä kasvit kattaa kesähanki. Ahnettakin ahneempi on hallayö, Vaivat vuosien se kerralla syö. Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa, Niistäkin hän tulon kerralla tempaa. Unettomin öinpä nytkin moni tähtää, Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää. Mutta eineen antava on toki kerran Työmme siunaten Taivahan Herra. Nälkään emme näänny nytkään, Vaikka halla ei heittäne yhtään."

Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin lähteissänsä.

Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli sadetta.

Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin. Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä pienen osan kauroja.

Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka luulivat kokonansa katovuoden tulleen.

Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa, että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi, ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli, että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.

Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa. Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.

Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.

Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan pesä kun muutkin paikat.

Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.

Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään, turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.

Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt, niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.

Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.

Kuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin, kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi ja heinän kasvu korjautui.

Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota Paavo ei osannut aavistaakaan.

Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä, mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää. Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät, ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun, kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.

Kerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon luokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät myös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin osoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli ruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata ja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki hän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että mullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin fosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee lanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus menesty.

Paavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui yhtä hyvin.

Paavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.

Rämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista asti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi kyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät rahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat karjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he heiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä edullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä siihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.