Part 2

Vaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin ei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja Paavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi nikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.

Muutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa Pohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa erään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo täysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo, ahkera ja nöyrä tyttö.

Kirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna Paavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet solmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata salaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy, pappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla ja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.

Keväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken vierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli puheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin häntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä sopertaa: "Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä voipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo kauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille ilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan."

"Naimaan -- ja mistä?" tokaisi isä.

"Kirkkoherrassa olevan Sannan", sanoi Paavo vapisevalla äänellä,

"Vai Sannan, vai Sannan", sanoi ukko Simo. "Johan sinä poikani saatat taas vanhoilla päivilläni minulle uuden harmin. Paranematta ovat vielä ne sydämeni haavat, jotka saatoit minulle kun tukassasi ja puvussasi rupesit maailman tapoja matkimaan, ja nyt sinä vaimoksesi valitseisit semmoisen henkilön, joka on täydellinen maailman lapsi. Tämä se selvään osoittaa, mitä sinun sydämessäsi asuu. Siellä asuu turhuus. Joka liittyy tuommoisiin ihmisiin kuin Sanna on, niin sen sydämessä ei mitään hyvää asu, vaan ne hyveet, joita sinä minulle olet luulotellut, ovat ulkokultaisuuden kiiltoa. Onneton oli se päivä, kun sinun kotoa laitoin tuonne turhuuden torille! Sen päivän muistot ennen aikaani minun maahan painavat. Naimasta minä en sinua estä, sillä sehän olisi Jumalan sääntöä vastaan, vaan en semmoista aviokumppalia sinulle soisi, kuin tuo pappilan piika on, joka sinun turhamaisen mielesi edelleen sokaiseisi."

"Rakas isä", alkoi Paavo, "minä luulen että Te olette liiaksi tuominnut Sannaa, ettenhän Te häntä muuta tunne, kuin mitä muutaman kerran olette nähneet. Sikäli kuin minä tunnen Sannan ja olen kirkkoherran perheestä ja muualtakin kuullut, niin hän on siivo, tunnollinen tyttö."

"Vai siivo ja vielä tunnollinen on semmoinen ihminen, joka pukeutuu tuommoiseen pukuun, niinhän tuo on kuin parhaat mamselit, outo ei häntä palvelijaksi luulisikaan. Ei palvelusihmisen eikä talonpojan tarvitse tuolla tavoin koristella ja ajaa takaa herrasväen muotia; niiden takaa-ajaminen on selvä tuntomerkki ihmisen sisällisestä tilasta. Selvinhän raamattu tästäkin sanoo: ne, jotka pehmeitä kantavat, ovat kuningasten huoneissa", selitti ukko kiivaasti.

Alakuloisena koetti Paavo vieläkin saada isällensä selvemmäksi, että puku ei riipu ihminen sisällisestä tilasta, ja että ainakin Sanna ei ole mikään kunnoton ihminen, sehän on siitäkin huomattava, kun pappilassa on häntä niin kauvan pidetty kuin omaa lasta, ja heidän tahtonsa mukaisestihan hänen täytyy käyttäytyä, eihän kirkkoherra suvaitsisi semmoista perheessänsä, joka tavalla tai toisella olisi sivu ihmisyyden rajoista. Tämäkin seikka oli Paavon mielestä vakuutuksena siitä, että Sanna ei ole turhamainen tyttö.

"Pukuko ei saastuta ihmistä!" sanoi ukko innostuneena. "Se on väärää, kavalan hengen liehakoitsemista. Mitäs Paavo Ruotsalainen sanoo, kun isänsä hänelle sortuutin ja verkapöksyt teetti. Hän tunnustaa sydämensä vakuutuksesta suoraan, että sortuutti hänet sokaisi, verkapöksyt pölleröitti." Nyt Paavo vaikeni, eikä enää jatkanut, kun huomaitsi isänsä kiivastuneeksi ja että häntä ei voisi mitenkään taivuttaa.

Molemmat, niin isä kuin poika, olivat kotvasen ääneti aatteihinsa vaipuneina.

Viimein otti ukko asian uudestansa puheiksi ja sanoi: "Poikani, jos sinä olisit Jumalalta pyytänyt itsellesi aviokumppalia ja siitä vakuutettuna avioelämää rakentaisit, niin sitten minulla ei olisi oikeutta sinua siitä estellä, mutta kaikesta päättäen et sinä ole sitä tehnyt."

"Jo minäkin olen sinun naimistasi itsekseni ajatellut, kun olet jo siinä ijässä, vaan minä olen silmäillyt toisenlaisia vaimoksesi, enkä tuommoisia höytyviä. Minä olen paljon pitänyt Tuomaalan Annista, hän on kunnon tyttö, hän ei häpee vanhainkaan seuroja, ja on aina ensimmäisiä Jumalan sanan harrastuksissa. Semmoisen vaimon jos itsellesi valitset, niin olet oleva onnellinen, niin ajassa kuin ijankaikkisuudessa", vakuutti ukko.

Kammarin ovi aukesi, ja sisään tuli Simon emäntä käskemään iltaruualle, jonka vuoksi keskustelu katkesi, sillä kumpikaan ei tahtonut asiaa vielä muille ilmoittaa.

Naima-asiasta ei Paavolle isänsä kanssa tullut enää mitään puhetta, se jäi kuin olisi ijäksi molemmilta unehtunut.

Entiseen tapaan Paavo kävi joka pyhä kirkossa. Erään kerran kirkosta tullessansa toi Paavo pappilasta sanomalehtiä lukeaksensa. Kirkkoherra, joka oli innokas mies ja tahtoi monella tavalla edistää seurakuntansa niin henkistä kuin aineellista vaurastumista, oli tilannut muutamia äsken ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä, joita antoi lukea jokaiselle, kuka vaan halusi.

Sanomalehdet Paavo oli pannut kammarin pöydälle. Kun ukko huomasi, että Paavo oli tuonut uutta lukemista, niin alkoi hän niitä uteliaasti lukea. Kotvasen luettuansa huomasi hän, että niissä ei muuta ollut kuin maallisia tietoja ja muutamin paikoin vielä pikku leikillisyyksiäkin, niin kuin arvoituksia ynnä muuta, mitä ukko piti joutavana loruna. Ukko tosin oli kuullut, että sanomalehtiä on jo olemassa, vaan ei ollut tätä ennen niitä nähnyt. Vai tämmöisiä ne sanomalehdet ovatkin, arveli ukko itseksensä, ja jätti sanomalehdet vastenmielisesti takaisin pöydälle.

Paavo tuli sisään ja otti sanomalehdet katsellaksensa. Silloin ukko huokasi syvään ja sanoi: "Poikani, mistä sinä olet nämä lorukirjat kulettanut?"

"Pappilasta", sanoi Paavo.

"Pappilasta? Onko meidän pappilassa jo tuommoisia kirjoja, ja niitä sitten jaellaan nuorille mielettömille luettavaksi? Oletko todellakin nämä tuonut pappilasta?"

"Olen", vakuutti Paavo.

"Jo nyt taitaa olla viimeiset ajat, kun pappilassakin luetaan loruja ja niitä seurakuntalaisillekin annetaan luettavaksi. Ja miten esivaltakin antaa räntätä moisia kirjoja! Niin se maailma muuttuu. Kyllä taitaa tuo kirkkoherrakin olla vaan palkkapaimen, vaikka hän näyttää niin ystävälliselle ja saarnansa ovat hyviä; taitaa olla vaan susi lammasten vaatteissa", vaikeroi ukko Simo.

Paavo seisoi aivan kivettyneenä vähän matkaa isästänsä, sanomalehdet kädessä, katuen että hän sai sanomalehdet tuoneeksi isänsä näkyviin.

"Paavo raukka", jatkoi ukko, "sinä kokonansa olet nyt väärillä teillä. Sinä olet heittäytynyt maailman ja lihasi orjaksi. Kaikki turhuus sinua vaan miellyttää. Ja sieltä kirkonkylästä sinä kaikkia uusia hulluuksia olet imenyt. Voi kuitenkin kun sinun tulin sinne laittaneeksi! Parempi olisi ollut panna sinut vaikka kalamökkiin Rämeen lammin rannalle asumaan; siellä kun olisit saanut hallan kanssa taistella, niin ei mielesi olisi niin kevyt ollut maailman turhuutta perästä ajamaan", surkutteli ukko.

Tärisevällä äänellä koetti Paavo selittää isällensä, että eihän sanomalehdet ole mitään turmiollista lukemista, niissä on paljon neuvoja maan viljelemisestä ja monesta muusta hyödyllisestä asiasta, kuin myös valtiollisista seikoista. Mutta vielä ankarammin vastusti ukko sanomalehtiä, eikä sanonut talonpojan tarvitsevan mitään neuvoja maanviljelyksessä, kyllä muka kyntää osaa ilman lorukirjoittakin. Ja mitäpä talonpojalla on valtioasioihin tarttumista, kyllä herrat niistä huolen pitävät, eikä talonpoika osaa niille mitään tehdä, eikä jouda aikaansa turhuudessa kuluttamaan. Viimeinen päätöksensä oli vaan se, että Paavo semmoiset lorulehdet kuljettaisi takaisin, eikä enää heidän pöydille niitä kantaisi.

Paavo pisti sanomalehdet korjuusensa ensi pyhään asti, että sitten saisi kirkolla käydessänsä viedä ne takaisin kirkkoherralle.

Entisellään elettiin Honkalassa, eikä Paavon väli isänsä kanssa ollut entistä pahempi, olihan kumpikin vähän alakuloisempi koko kevään, sillä molemmilla oli vähän mielen alla.

Paavo jäi nytkin kotiin kesäksi, eikä ukko sanonut enää häntä pois kotoa laskevansa.

Kesän tultua alettiin taas tehdä kesätöitä entiseen tapaan.

Vanha isäntä vielä läksi Simo poikansa pojan kanssa Rämeen lammille kalanpyytöön, vaikka pojat sitä estelivät, kun oli vanha ja alkoi kömpistyä. Muutamana päivänä kalapoika juoksi kotiin hyvin hätääntyneenä, josta pahaa aavistettiin. Poika kertoi isoisänsä rysää nostaissaan pudonneen lampiin. Sieltä sai hän hänet vaivalla viimein ylös ja kuljetti mökkiin, mutta sanoi hänen olevan hyvin kipeän ja pyrkivän kotiin.

Kaikki veljekset läksivät selkähevosilla Rämeen mökille isäänsä hakemaan, sillä kärritietä suoraan sinne ei ollut. Pian joutuivat mökkiin, missä isänsä väristen virui.

Kahden hevosen väliin riuvuista tehtyyn vitmiin panivat pojat isänsä, vaatteilla peitettynä, ja niin saivat hänet hengissä kotiin. Ukko oli kovasti vilustunut, vielä kotiin tultuakin värisi hän. Hän kannettiin vierashuoneesen, mikä oli lämpimäksi lämmitetty. Paavo rupesi isäänsä hierelemään ja olisi mielellänsä avannut suonenkin, vaan ei kuitenkaan uskaltanut. Ei sairas tahtonut mitään ravintoa nauttia. Suurin vilun tuska oli ohi mennyt, muuten valitti hän koko ruumiinsa olevan erinomaisen kankean ja kipeän. Hän kehoitti kiireellä hakemaan pappia luullen ei kauvan tässä maailmassa viipyvänsä. Pekka läksi papin hakuun. Tälle ukko varoitti, että toisi kappalaisen, sillä kirkkoherralle hän ei sanonut vielä uskovansa sielunsa asiaa, kun häntä vähän tunsi.

Paavo jäi sairasta isäänsä hoitelemaan, milloin korjaili pään alusta, milloin muuta vuodetta, ja ehdotteli, jos mitä hänelle olisi pitänyt, mutta ei ukko sanonut enää tässä elämässä mitään tarvitsevansa. Ei hän jaksanut paljoa puhellakaan. Sanoihan muutaman kerran vaivaloisesta Paavolle: "poikani, elä muista vihalla minun varoituksiani, sillä tiedäthän että minä olen sinua varoittanut sulasta rakkaudesta ja täyttäen isällistä velvollisuuttani. Muista vaan varoituksiani. Talouden asioista en enää jaksa mitään selvittää, ne tehkää miten parhaaksi katsotte. Jumala antakoon vaan teille, lapseni, rehellisen mielen ja varjelkoon teitä riidoista sekä maailman turhuudesta!"

Taas vaipui hän äänettömäksi, raskaasti hengittäen.

Pekka ajoi jo papin kanssa pihaan, vaan olikin kirkkoherra mukana, kappalainen ei ollut sattunut kotiin.

Tuulen nopeudella kirkkoherra riensi sairaan luokse. Hänen sisään tullessaan sairas havahtui horrosunestansa, ja silmänsä kirkastuivat. Kirkkoherra alkoi puhutella sairasta erittäin lohdullisesta. Sairas virkistyi, niin että ei olisi luullut hänen niin huonona olleen kuin oli. Minuutti minuutilta tuli sairas iloisemman näköiseksi, mitä pitemmältä kirkkoherran kanssa puheli. Sairas tunnusti kirkkoherralle rikoksensa häntäkin vastaan, sanoi poikansa suhteissa häntä väärin syyttäneensä ja pyysi tätä hartaasti anteeksi; samoin pyysi kirkkoherran anteeksi pyytämään hänen puolestansa, kirkkoherran palvelijalta Sannalta, jota myöskin oli ankarasti tuominnut ja halventanut pojallensa Paavolle, Paavon häntä aviokumppaliksi ehdotellessa. Autuaallinen loisto oli sairaan kuolevilla kasvoilla, kun hän nautti Herran pyhää ehtoollista. Kättä puristaen pyysi hän kirkkoherraa hänen jälkeisiänsä ohjaamaan oikialle tielle. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Äänettömänä käänti hän kerran kirkkaat silmänsä ympärillänsä oleviin lapsiin ja lapsen lapsien puoleen, ja huulensa vähän liikkuivat, mutta puhetta ei enää kuulunut. Vähitellen vaipui hänen silmänsä umpeen eikä hengitystä enää kuulunut. Nyt hän oli muuttanut ijäiseen eloon.

Yön hiljaisina olivat kaikki vainajan ympärillä, ei kuulunut muuta, kuin hiljaista itkun nyyhkimistä.

Tästä selvittyä puheli kirkkoherra mieltä liikuttavia sanoja kuoleman kohtauksesta ja haudan tuolla puolen olevasta elämästä.

Paavo lähti nyt kirkkoherraa kyytiin, jolla matkalla hän kertoi kirkkoherralle isä vainaansa varoituksia ja vastenmielisyyksiä häntä kohtaan puvun muuttamisesta, sanomalehtien lukemisesta sekä, niin kun kuoleva itse oli jo kertonut, Sannan ja hänen välisuhteistansa.

Kirkkoherra selitti nyt Paavolle erilaisia ihmisluonteita ja miten kukin arvostelee niitä asioita, joista hän ei ole perillä, ja myöskin, että yleensä Suomen kansan luonne on sitkeä vanhoillansa pysymään ja arka uusille pyrinnöille, mutta samalla vakava, niin että monta joutavallista kerkiää sivu mennä, ennen kun he siihen tarttuvat. Hän huomautti myös, kuinka Suomen kansa on myös uskonnollinen kansa, erittäinkin siihen aikaan, kun herännäisyys oli suuresti levinnyt ympäri Suomea. Paljon muutakin selitteli kirkkoherra Paavolle tuolla matkalla. Hän huomautti, kuinka Paavon isävainaja oli kyllä ollut ahdas uskonnollisissa käsitteissänsä, mutta kuinka sellaiset käsitteet helposti myös syntyvät aikoina, jolloin ihmiset ovat liiaksi maailman hommissa eivätkä ylevämpiä ajattele ja kuinka ne saattavat olla terveellisenä vastapainona. Tulipa puhe myöskin kansallisista ja valtiollisista asioista ja riennoista, joista ei Paavon isä myöskään ollut välittänyt ja joihin hän ei katsonut talonpojalla olevan oikeuttakaan ryhtyä. Kirkkoherra huomautti, kuinka tuolla vanhan kansan miehellä luonnollisista syistä oli ollut pieni näköpiiri sellaisissa asioissa, eikä sitä ennen kukaan ollut talonpoikia sellaisissa ohjannut. Kirkkoherra huomautti, kuinka ihmisen velvollisuudet eivät oikeastansa saata niin pieneen piiriin rajoittua. Kun Jumala on ihmiselle suonut järjen ja selvemmän ymmärryksen, kuin muille luoduille kappaleillensa, niin hänen tulee tätä järkeänsä viljellä tuollaisillakin aloilla. Ihmisen työala ei saa seisahtua yksinänsä kodin piiriin, hän ei saa ajatella aina vaan omaa itseänsä ja omaa perhettänsä, vaan Jumalan määräyksen mukaan hänen tulee rakastaa lähimmäistänsäkin, ja tätä käskyä täyttäissänsä ihmisen tulee rakastaa koko luojan luomaa ihmiskuntaa, mutta kuitenkin lähimmin toimia ja työskennellä sen maan ja kansan parhaaksi, jonka yhteyteen hän likimmin kuuluu; sitä yhteyttä selvimmin ja lyhimmin kutsutaan isänmaaksi, ja toimimista sen hyväksi isänmaan rakkaudeksi. Kun Jumala on meidät johdattanut tämän pohjoisen Suomenmaan vartijoiksi ja asukkaiksi, niin meidän on uhrattava kykymme ja voimamme tämän maan ja kansan hyväksi. Mutta kun valitettavasti meidän kansamme ei vielä aina pysty käsittämään näitä asioita, niin se velvollisuuden tunne on herätettävä kansallemme niitten kansalaisten kautta, jotka tämän velvollisuutensa jo tuntevat. Hän arveli, että sanomalehdet ja muu hyvä kirjallisuus voi tässäkin suhteessa olla kellona, joka soittaa nukkuvan kansamme valveille. Hän puolusti sanomalehtiä vielä siitäkin syystä, että niitten kautta hyödylliset tiedot ja ymmärtävämpäin miesten ajatelmat pian leviävät ympäri maata, laajalti nähtäviksi, jota kaikkea muuten ei voitaisi saada niin pian aikaan. Mutta kuitenkin tulee meidän kaiken tämän ohella pitää suurin huoli kuolemattomasta sielustamme, ja kaiken maallisenkin hyvän edestä tulee kiittää Jumalaa. Eikä se, että ihmisellä on suuremmat tiedot Luojan luomasta luomakunnasta, estä Jumalaa kunnioittamasta; päin vastoin kykenee hän paremmin ja suuremman kunnian Jumalalle antamaan, mitä enemmän ja laajemmalti on tullut tuntemaan hänen äärettömän viisaita tekojansa.

Ihastuksella Paavo kuunteli kirkkoherran selvitystä näistä asioista, joista hänelläkin hyvin hämärät tiedot oli. Tarkoin hän painoi mieleensä kaikki kirkkoherran neuvot, jommoisia hän ensi kerran kuuli.

Yhtä vähän kirkkoherra kuin Paavokaan huomasivat matkan kuluneeksikaan, kun olivat jo pappilan portilla.

Honkalan vanhalle isännälle pidettiin suuret hautajaispidot, joihin oli kutsuttu, paitsi sukulaisia ja ystäviä, pitäjän säätyhenkilötkin.

Haudalla kirkkoherra piti lyhyen, mutta pontevan puheen ihmisen elämän tarkoituksesta ja sen velvollisuuksista, läpi elämän lapsesta vanhuuteen ja kuolinhetkeen saakka.

Suuri kaipaus oli Honkalassa vanhaa isäntää, etenkin kun ei kukaan veljeksistä ollut tottunut ulkoasioissa liikkumaan, ne kun olivat viimeiseen asti vanhan isännän hoidossa ja huolena.

Vanhin veli Simo tuli nyt talon johtajaksi.

Kaikki asiat Honkalassa kävivät kuitenkin entistä tapaa. Paavokin oli kotona, tehden talon töitä.

Ei pitkältä vanhan isännän hautajaisista kulunut, kun Paavo ilmoitti veljillensä, että hänellä on aikomus ruveta naimapuuhiin. Tämä oli jo tuttava asia veljille, vaikka Paavo tätä ennen ei ollut siitä mitään virkkanut.

Veljet olivat naimisesta samaa mieltä kuin isävainajakin, että ei ainakaan "Sanna" ole sopiva, mutta ei he mitään enempää ruvenneet vastustelemaan.

Jo syyspuoleen kesää eräänä sunnuntaina Paavon ja Sannan avioliiton aikomus kirkossa ilmoitettiin koko seurakunnan tiedoksi.

Nytpä supina kirkossa naisilla kävi, että niinpähän se tapahtui, kuin sitä jo huhuttiin. Tosipahan se oli, että Paavosta ja Sannasta yksi tulee. Eikä kotiin mentyäkään tätä uutista unhotettu ilmoittamatta.

Kuukauden perästä ensimmäisestä kuulutuksesta oli Paavon ja Sannan häät pappilassa. Kirkkoherra piti tässäkin tilaisuudessa ylevän puheen avioelämän tärkeydestä ja lopulla toivoi nuorelle pariskunnalle onnea ja menestystä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Koko kirkkoherran perhe saattoi nuorta pariskuntaa Honkalaan, johon oli myös paljon muitakin vieraita kokoontunut.

Honkalan talo oli nyt saanut yhden perheen jäsenen, kadonneen sijaan, niin että perhe oli entisen suuruinen.

Kolme vuotta Honkalassa elettiin erinäisempiä tapahtumatta; Paavolla vaan oli jo pikku poika Yrjö. Paavo itse teki talvilla kärriä ja muita puusepän ammattiin kuuluvia kapineita. Sanna myös teki samoja töitä kuin toistenkin veljien vaimot. Kaikki muu elanto meni hyvästi, mutta perheen välisuhde oli rikkaantunut, ja mennyt niin pitkälle, että Honkalasta tehtiin kolme taloa. Nyt oli ukko Simon ennakkoluulo toteutunut, että kun on kolme veljestä, niin ehkä tulee kolme taloakin.

Sannan taloontuonti kun oli jo alussa vastenmielistä, niin ei tämä kylmyys mielistä sulanut yhdyselämässäkään. Toisten veljien vaimot tahtoivat kohdella enemmän pilkallisesti Sannaa, nimitellen häntä rouvaksi ja matamiksi, ja hänen vaatetuksensa oli yhä puheina ja inhona heillä, vaikka Sannalla ei mitään liikanaisia koristeita ollut, se oli vaan erilainen kuin toisilla emännillä ja muutamilla muillakin heränneillä naisilla. Päivä päivältä tämä lisäsi kylmyyttä heillä keskuselämässä ja vaikutti miehissäkin niin tuntuvasti, että tehtiin kolme taloa.

Irtain omaisuus oli helppo jakaa, vaan konnun jakaminen se ei ollut helppo tehtävä. Se seikka, että tilalle kolmea talon paikkaa ei voisi saada, tuli nyt selvemmin näkyviin. Veljekset tuumivat moneen päin, miten tilan jako tulisi kaikille mukava, mutta ei se sen selvemmäksi tullut, kolmannelle veljelle ei talon paikkaa löydy. Vaikka mitä paikkaa esitellään, niin ei kukaan, veljes tyydy siirtymään ulommaksi kuin kotimäelle. Rämeen selällä olisi tilaa avarasti, ja olisi siellä sileää maatakin, mutta siellä kaikki kasvit korjaisi halla, jonka kanssa ei kenenkään mieli tee taistelemaan.

Molemmat vanhemmat veljet yksistä neuvoin viimein keksivät sen keinon, että ehdoteltiin Paavoa menemään Rämeen selälle, siellähän muka olisi likellä paljon koivuja ja muitakin puita nikkaritarpeiksi, ja kalavesi likellä, kun Paavo mielellänsä kaloja pyyteli, sekä hyvä karjanlaidun, kun Sanna halusi parempaa karjanhoitoa, ja paras niittykin sinne jäisi.

Paavoa tosin miellytti veljeinsä ehdottamat hyvät puolet Rämeen selästä, jotka hän itsekin tunsi, vaan halla harmaaparta oli suurin kammo siellä naapurina; niin vaarallisen naapurin likelle ei Paavokaan sinne tahtonut lähteä. Paavo tuumitteli Sannankin kanssa tästä, mutta Sanna olisi mielellänsä mennyt Rämeen selälle. Sanna ei niin hallaa kammonut, Pohjanmaalla sanoi kyllä semmoisilla paikoilla taloja olevan ja niiden hyvin toimeen tulevan; häntä miellytti erityisesti siellä oleva hyvä karjanlaidun. Peloittava oli Paavosta kuitenkin tämä ikuisesti pelätty hallanpesä.

Asia ei sen selvemmäksi tullut veljesten välillä, vanhemmat veljet eivät sanoneet Rämeen selälle lähtevänsä, ennen hylkäävät koko konnun.

Paavolle tämä kaikki kävi ikäväksi. Hänen oli vaikea lähteä, mutta hän kun oli nuorin, niin piti velvollisuutenansa muutokseen mennä, vaikka se ei hyvältä tuntunutkaan.

Tätä jupakkaa kesti jo pitemmän ajan eikä se sen selvemmäksi tullut. Erään kerran lähti Paavo kirkkoherralta ja kanttorilta neuvoa kysymään, mitä oli tehtävä, hyljätäkö koko kontu toisille veljille mitättömästä hinnasta, jota olivat tarjonneet, vai mennä Rämeen selälle.

Kirkkoherralle Paavo kertoi, minkälainen Rämeen selkä ja sen ympäristöseudut olivat. Kirkkoherra ihastui siihen paikkaan ja kehoitti Paavoa paremmin sinne menemään, kuin vielä vanhalle paikalle jäämään, sillä alankomaa on paljon suotusampi viljan kasvulle kuin korkeat vaarat, eikä halla hyvästi viljellyille vainioille ole niin suuri vihollinen kuin sitä pelätään, sen hän sanoi tietävänsä kokemuksestansa Pohjanmaalla.

Vielä meni Paavo kanttorinkin luokse tuumimaan asioista.

Kanttori oli epätietoinen eikä voinut johtavaa päätöstä sanoa, mutta lupasi lähteä Paavon kanssa itse paikalle tarkastelemaan.

Kanttori ja Paavo menivät Rämeen selälle ja katselivat sen ympäristöjä. Maan tasaisuuden ja alhaisuuden suhteen ei kanttori paikkaan oikein mieltynyt, mutta kehoitti kuitenkin Paavoa tänne muuttamaan ennenkuin tilaa hylkäisi. Hän luuli että jos täällä maanviljelys ei menestyisi, niin on hyvät puumetsät, joita Paavo juuri tarvitsee kärrien teon suhteen; ja voipihan siellä siksi karjaa pitää ja vähin viljelläkin, eihän joka vuosi kylmä.

Paavo suostui kanttorin ehdotukseen, ja kun kirkkoherra myös häntä kehoitti, ja Sanna mieluummin sinne halusi, niin Paavo päätti muuttaa Rämeen selälle, jos hänelle toiset veljet rakentavat kartanoa ja muutamia vuosia antavat viljellä vanhoja peltoja osaltansa.

Kotiin tultuansa kertoi Paavo Sannalle kirkkoherran ja kanttorin ehdottelevan muuttamaan Rämeen selälle, ja sanoi siihen taipuvansa.

Sanna ihastui Paavon taipuvaisuudesta muuttamaan. Hän oli lapsuutensa ajan elänyt samanlaisilla alangoilla ja piti niistä enemmän kuin kivikumpuroista.

Niin asia oli päätetty lopullisesti, ja Paavo ilmoitti nyt vanhemmille veljillensä, että hän muuttaa Rämeen selälle sillä ehdolla, että hänelle yhtenä tehdään tavalliset huoneet ja peltomaat aidoitetaan ja kynnetään, sekä vanhaa paikkaa annetaan viisi vuotta viljellä. Vielä Paavo pyysi yhteisesti kaivattamaan Rämeen lammista ojan Parrassuon noron halki, jonka poikki kulkutie hänelle tulee. Tämän vetelän noron yli oli ennen latjattu kapulasilta, josta Honkalaiset rämpivät Rämeen selälle, mutta tämmöinen tie oli hyvin vaivaloista päästä etenkin keväin ja syksyin.

Veljet suostuivat Paavon ehdotuksiin ja mielihyvällä sanoivat täyttävänsä Paavon vaatimukset, kun hän vaan suostui muuttamaan. Tarkempi määritteleminen kartanon laadusta ja rakennustavasta jätettiin kahden viikon perästä tehtäväksi, jolloin asia lopullisesti seikkaperäisesti päätetään; kanttoria pyydettiin välikirjoja tekemään, johon kanttori lupasi saapuvansa.

Määrättynä päivänä oli Honkalaan saapunut muutamia talon sukulaisista ja naapureista asian ymmärtäviä miehiä. Oli kirkkoherrakin tänne poikennut muutamalta virkamatkaltansa sekä kanttori välikirjain tekoon.