Part 1

RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA

Kaksi kertomusta maatalouden alalta

Kirj.

JUUSO

Sortavalassa, Taavi Lehtisen kustantama, 1889.

Rämeen Paavo

Korkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea oli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli muistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä. Kaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta polveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin, muutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia rakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista honkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa taas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain kahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen kammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi leveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä tuolia, joita kutsuttiin "kanopiksi", leveä pitkäjalkainen soututuoli ja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla alustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja viime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin talon pojista pyhäpäivinä soitteli.

Nykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko Simo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat jo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien elanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja tila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi toimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin ukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei oikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä ostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle ei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu elinkeinoksi hankittava.

Nämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi ne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa neuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.

Syksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan vieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän illan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti painavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja osaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin Honkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu pitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista, villoista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli hyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä hänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt eikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä oli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai tuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin käsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä varakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.

Paavon tulevaa asemaa kanttorin kanssa Simo isäntä tuumitteli jos jonnekkin päin. Viimein Simo isäntä ehdotteli, että eiköhän Paavosta voisi tulla lukkaria, kun sillä on jonkinlainen lauluääni.

"Voisi kyllä", myönsi kanttori, "onhan Paavo vihnerä ja reipas poika, ja jotenkin hyvä korva on hänellä sekä tavallinen äänikin. Vaan ettekös Paavoa tahtoisi lähettää maanviljelysopistoon, johan niitä nyt on olemassa?" ehdotteli kanttori.

"En, sinne en Paavoa pane, siellä ei tule herraa eikä talonpoikaa. Niinpä se kävi Seppälän Aatullekin, josta ei tullut muuta kuin muitten ihmisten syöttyri, ja semmoisia ne kaikki kuuluvat tulevan. Enhän miten semmoiseen oppiin poikaani pane", sanoi Simo.

"Jos Paavo olisi vähän nuorempi, niin olisi sopinut panna hänet muuhun kouluun, että olisi tullut virkamies", sanoi kanttori.

"No, se olisi ollut toista, että olisin hänen pannut papin kouluun, mutta nyt hän on liian vanha sinne laittaa, eikä ole varojakaan", sanoi Simo isäntä.

"Antakaa sitten Paavon olla kotona, onhan teillä tilaa viljellä kolmellenkin miehelle", kehoitti kanttori.

"Tilaa nykyjään on useammallekin miehelle, vaan kun minusta aika jättää, niin saattaapa se tilakin pieneksi käydä. Kun on kolme veljestä, niin voipi tulla kolme taloakin ajan kanssa, ja tässä ei kolmea talon paikkaa ole. Kaksi taloa tähän kotimäelle voisi saada, mutta kolmannen talon paikkaa ei löydy koko meidän tiluksilla, vaikka on 'puolentoista oravan' [3/8 manttaalia] tila, eikä ne riitä kaskilehdotkaan kolmelle talolle", vaikeroi ukko Simo.

"Kyllähän se sitten on vaikea kolmannen pojan tuleva asema, ja olisi sitten jokin keino keksittävä kolmannen pojan osaksi", sanoi kanttori.

"Niin, kyllä se Paavolle pitää sija etsiä, vaikka kotivävyksi", sanoi ukko Simo.

"Tosiaankin, hätäkös tässä, onhan Paavon laiselle pojalle kotivävyn paikkoja, ja minä tiedänkin pari semmoista", sanoi kanttori.

"Missä ne olisi", kiirehti ukko Simo kysymään.

"Toinen niistä on omassa pitäjässä, ja toinen naapuripitäjässä", sanoi kanttori.

"Hauta-ahon taloa tarkoitatte varmaan omasta pitäjästä", kysyi ukko Simo.

"Juuri Hauta-ahoa, onhan siinä vankka talo, eikä ole perillisiä, kuin yksi tytär ja pieni poika, josta ei heti vastusta ole, ja onhan siinä hyvänlaiset rakennukset, jos tila ei niin erin kehuttavan hyvä liene", arveli kanttori.

"Hauta-ahon tila ei ole hyvä, semmoinen alava hallanpesä, ja jopa parhaat pölkkymetsätkin siitä on syötynä, ja niitten turvinhan ne Hautalaiset jo pitkät ajat ovat leivissä pysyneet. Eikä minusta se tyttökään ole oikein käypää kalua, näyttää joutavalle hämplälle, ja on korea kuin riikinkukko. Moiselle mamselille minusta näyttää hän, tuskin hänestä talonpojan emäntää tulee; ja kun siinäkin on poika kasvamassa, niin ei pitkällistä rauhaista paikkaa siinäkään tule", epäili Simo.

"No, jospa sitten olisi yrittää sinne toiseen paikkaan, mutta siinäkin on sama este, että on poika kasvamassa, ja vahva, vähän juurikkamainen ukko", sanoi kanttori.

"Niinpä saattaa olla, ja kotivävyn asema on hyvin kiusallista, niin kuin vanhat sanovatkin, että kotivävyn rukkaset pitää olla pankolla", tuumaili Simo.

Vielä illan kuluessa kanttori ja Simo tuumittelivat jos jotakin tointa Paavolle, vaan ei mikään oikein sattunut miellyttäväksi.

Ilta oli jo kulunut paljon myöhemmäksi, kuin Honkalassa tavallisesti oli muina iltoina valvottu, ja nytkin jo muu perhe oli aikaa sitten nukkunut. Läksipä nyt isäntäkin suureen tupaan nukkumaan, ja kanttori jäi vierashuoneesen.

Aamulla, perheen työhön asetettuansa, tuli Simo isäntä kanttorin luokse, joka oli myös jo valveilla. Vähän ajan perästä poika Simon emäntä, joka oli talossa emäntänä -- vanha emäntä oli jo kuollut --, toi kahvipannun pöydälle, josta vieraalle ja vanhalle isännälle kaatoi kahvia; sitten korjasi hän kahvikompeet suureen kaappiin. Muu perhe ei kahvia juonut, eikä sitä muulloin keitettynä, kuin hyville vieraille.

Kahvikapineet korjattuaan meni emäntä pois kammarista. Niin jäi taas isäntä ja kanttori kahden kesken, jolloin taas alkoi vilkas keskustelu jatkoksi illallisille tuumitteluille Paavon tulevasta toimesta, sillä tämä asia oli ukko Simolle tullut raskaaksi painoksi, kun näki, mikä taloudellinen katkelma odotti hänen poikainsa vastaista elämää.

Ukko Simo ei sanonut saaneensa unta viime yönä, kun hän pitemmälti tuli ajattelemaan, miten kolmannelle pojalle tilan saisi, ja ikävä olisi talotta yksikään poika jättää, koska heidän suvussaan ei tähän asti ollut sitä vielä sattunut.

Pitemmälti asiaa aprikoituansa sanoi Simo tulleensa siihen päätökseen, että panisi Paavon lukkarinkouluun, jos kanttori hänen ottaisi. Sitten kun hän onnistuisi pääsemään vakinaiseksi lukkariksi, niin toiset veljet voisivat hänen osansa hänelle rahana maksaa, joten jäisi talo liika pieniksi repimättä; kaksi tavallista taloa siihen kyllä saisi, mutta ei kolmatta.

Kanttori lupasi ottaa Paavon luoksensa ja pyysi tuomaan hänet jo ensi pyhänä kirkolle tullessa.

Ukko Simo pyyti nyt Paavon kammariin ja kysyi, suostuisiko hän kanttorin luokse menemään, ja selitti asian vastaisen tärkeyden.

Mielihyvällä Paavo suostuikin isän ehdotukseen, ja päätettiin ensi sunnuntaina viedä Paavo kanttorin luokse.

Aamuruuan syötyänsä läksi kanttori Honkalasta, johon jätti ennen keräämänsä sekä Honkalasta saadut "aprakat", mitkä isäntä lupasi kirkolle tullessaan tuoda kotiin.

Kanttorin mentyä ilmoitti ukko Simo asian vanhemmille pojillensa, jotka olivat myös tuumaan taipuvaiset.

Sunnuntai-aamuna varhain puki Paavo yllensä uudet kirkkovaatteet, sievät sarkahousut ja puolivillaisen, lyhykäisen "purstonutun", jommoista vielä muutamissa herännäis-perheissä paikkakunnalla käytettiin. Sillä ukko Simokin kuului Paavo Ruotsalaisen herättämän hengellisen liikkeen lahkolaisuuteen.

Nuorempi Simo varusteli veljeänsä Paavoa kyytiin, ja Pekka taas viemään kanttorin jyvä- ja villasäkkiä sekä lihajalkoja.

Ennen kuin veljekset läksivät kirkolle, niin luki vanha isäntä raamatusta muutaman luvun ja siunasi lähtevää poikaansa Paavoa, toivoen onnea ja Herran rauhaa kodin piiristä lähtevälle lapsellensa. Monta varoittavaa neuvoa antoi hän myös Paavolle ennen lähtemistä. Muuten vallitsi ukko Simossa juhlallinen äänettömyys koko aamun. Vaikea oli ukon laittaa poikaa "kylän kuluille", niin kuin hän itse sanoi.

Aika kiirehti jo kirkolle lähtemään, ja veljekset läksivät ajamaan. Kauvan ukko katsoi jälestä poikain menoa. Kun ei poikia enää näkynyt, niin ääneen ukko huokasi: "Nyt olen yhden pojistani kenties kadottanut. Tietymätöntä on, mitä kokematon nuorukainen voipi maailman hartioilla oppia. Voipi oppia hyvää, mutta pian voipi taipua pahaankin". Näin ukko huolissansa koko päivän väliin käveli, ja väliin taas luki raamattua.

Veljekset saattoivat Paavon lukkarin taloon, johon hän otettiin ilomielin vastaan, ja lukkari vei jo Paavon kanssansa kirkkoon veisaamaan.

Ensikerran nyt Paavo oli lukkarin lehterissä laulamassa. Harva kirkkoväestä taisi jättää huomaamatta, että Honkalan Paavo oli lukkarin lehterissä. Useammalla kirkosta palajavalla oli ensimmäinen uutinen kotiin tultua ilmoittaa, että Honkalan Paavo oli lehterissä.

Niin Simo ja Pekkakin ilmoittivat kotiin tultuaan, että johan meidän lukkari tänä päivänä alotti virkatoimensa, ja kanttorin kanssa lehterissä lauloi.

"Vai niin, vai jo Paavo oli lehterissä", virkkoi kotirahvas.

Vanha isäntä oli vaan vähän alakuloisen näköinen kuullessaan Paavosta puhuttavan.

Tästä lähin Paavo oli joka pyhä lehterissä, mikä ei enää kestäkään outoa ollut, kun tieto lensi ympäri pitäjän, että Honkalan Paavo on lukkarin opissa.

Arkipäivinä kanttori neuvoi Paavoa, ei yksinänsä nuottien tuntemiseen, vaan myös kirjoittamaan ja luvunlaskuun. Näin talvi kului jo kevät puolelle. Paavo jatkoi työtänsä uutterasti edistyen hyvästi, mutta ääni ei kovennut, kuten toivottiin, vaan päin vastoin aleni ja kähistyi sitä enemmän, mitä enemmän Paavo tuli yhtä mittaa laulamaan.

Pääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa, kun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas oli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että johan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella korvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi kirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.

Pääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen muuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko Simolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi. Tästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein harmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä seurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä ivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.

Paavo pyysi isältänsä rahaa, että saisi ostaa vaatetta kesäpuvuksi ja että saisi teettää kengätkin. Vaatteen ostoon antoi ukko vähän rahaa, vaan kengät lupasi kotona teettää, kun suutari tulee.

Muutaman päivän perästä läksi ukko Simo Paavoa kyytiin kanttoriin. Vielä vanhus torui kanttoria Paavon jakauksesta.

Ukko tiedusteli kanttorilta, miten Paavo on käyttänyt itseänsä ja josko hänestä näyttää lukkaria tulevan.

Kanttori kiitti Paavon käyttävän itsensä siivosti ja jotenkin hyvästi edistyvän, vaan että ääni on liian matala ja laulaissa tahtoo ruveta kähisemään, epäillen tokko Paavosta olisi lukkariksi.

Tämä oli ukko Simosta harmittavaa, mutta jätti hän kumminkin Paavon vielä kanttorin luokse.

Paavo jatkoi tointansa edelleen. Isältänsä saaduilla rahoilla osti vaatetta, josta teetti kirkonkylän räätälillä uuden puvun; nutun teetti hän nyt pitemmän, kuin mitä ennen oli pitänyt, eikä siihen enää pyrstöjä pantuna. Mutta ei Paavo uusia vaatteitansa rauhallisella omalla tunnolla katsellut, kun takki oli erilainen kuin entiset, ja luuli isältänsä taas tästä torumisia saavansa, vaan nyt se oli tullut mikä tullut, ei sitä voinut enää purkaa, eikä Paavo sitä omasta mielestänsä tahtonutkaan purkaa.

Lämpimän kesän tultua kun Paavo ensikerran meni uudella puvulla kirkkoon, niin taas rahvaalla oli uutta puheenainetta Paavosta. Jokainen huomasi Paavon uuden takin, joka oli paljon pitempi entistä ja ilman pyrstöjä sekä muutenkin herraskuosiin tehty. Paavo kun kohosi lehteriin, niin hän oli kokonansa herrasmiehen näköinen, kun vielä oli hänellä valkea, silitetty paidan rinta. Kirkkorahvas keskenänsä piti paljon puhetta Paavosta, eikä kotiin mentyäänkään unhottanut kertomatta jättää nuoren lukkarin uudesta takista. Ei pitkältä kulunut kun ukko Simokin sai nähdä poikansa uudessa puvussa. Siitä ukko pahastui enemmän kuin jakauksesta ja antoi taas Paavolle ankaran nuhteen, uhaten moisen takin pois ottaa ja kotona vanhalla Sakari räätälillä uuden entistä kuosia teettää. Ukolle tuli jo katumus, että sai Paavon liika nuorena laskeneeksi oman silmän alta, kun nyt maailma alkoi häntä mukaansa viedä. Ei kanttorikaan päässyt tästä nuhteitta, kun oli antanut Paavolle liian suuren vallan, vaikka oli luvannut olla isän asemessa.

Kanttori koetti itseänsä puolustaa ja ukolle selittää, että eihän vaate ihmistä saastuta, olkoonpa se mitä kuosia hyvänsä, jos ihminen muuten pitää puhtaan omantunnon. Eikä hän Paavossakaan ollut mitään paheita huomannut.

Paavo myös koetti isällensä selittää takinteon johdosta, kuinka kaikki häntä pilkkasivat semmoisen vanhanaikuisen takin tähden, kun ei kukaan nuorista enää semmoista käyttänyt, ja kuinka hän ei jaksanut sitä kiusausta enää kärsiä; vakuutti isällensä, ett'ei hän mieltänsä sentähden ollut muuttanut eikä itseänsä paremmaksi entistä arvosteleisi.

Ei ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset, vaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin pientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien sattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman ystävyyteen ja ihailemiseen.

Asia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa turhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä uskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin nähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt varoittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti häntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko kanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen turhia mielikuvituksiansa.

Niin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.

Murheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.

Paavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka, ja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei vaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi suonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen, jolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena kirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.

Syksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan iltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä portaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas. Hän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla saattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli Paavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että hevosella kuletettiin kanttorin kotiin.

Nyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja mustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.

Kun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas tiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian levisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat arvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta pudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan mäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.

Tämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon. Maanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli vielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana; ainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta, korvansa sanoi vaan humisevan.

Huolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä paloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin rauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt palkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi henkeänsä elättää.

Vielä toinenkin harmi painoi ukkoa, kun Paavo oli turhuutta jälestä ajanut ja muuttanut vaatepukunsa sekä tukkaansa reistaillut. Tämän asian ukko otti nyt Paavon kanssa puheeksi huomauttaen, eiköhän tämä tapaus ollut rangaistukseksi Jumalan kädestä niistä turhuuksista, joihin hän oli horjahtanut. Hän kehoitti Paavoa sekä näitä että muita syntejänsä katumaan.

Paavon sydän heltyi isän lohdullisista neuvoista itkuun, ja hän pyysi isältänsä anteeksi erhetyksensä.

Ilomielin isä lupasi antavansa puolestansa katuvalle pojalle anteeksi, kehoittaen häntä Jumalalta ensin anteeksi pyytämään. Vielä monta varoitusta ja neuvoa antoi ukko tuolle niin sielun kuin ruumiin puolesta murtuneelle pojallensa ennen kotiin lähtöänsä.

Kolme viikkoa oli Paavo melkein vuoteen omana, jolla ajalla lukkarin perhe hoiti häntä parhaan mukaan, ja lukkari hierteli hänen särkynyttä päätänsä ja antoi kupata särkyneempiä paikkoja.

Sitten alkoi Paavo olla muuten jokseenkin terve, paitsi että korvat yhä humisivat, ja hän ei pientä puhetta kuullut. Kaikkea muuta hän alkoi saattaa tehdä, vaan laulusta ei tullut mitään, kun kuulo oli huono, ja ennestäänkin matala ääni vielä tapaturman perästä huononi.

Kun Paavo ei voinut laulua harjoitella, ja lukkariksi aikominen oli nyt varsinkin toistaiseksi toivotonta, niin haki ukko Paavon kotiin, että ei tarinnut kanttoriin evästä kulettaa.

Kotona Paavo teki kaikenlaisia pieniä talon askareita, kun ruumiinsa ei vielä sallinut kovaan työhön ryhtyä; väliajoilla kirjoitteli hän ja harjoitteli itseksensä mitä kanttori oli opettanut. Pitkinä puhteina teki Paavo kaikenlaisia puukaluja, joihin oli vähän harjaantunut lukkarissa ollessansa, äsken tulleen nikkarin luona, jossa hän väliajoilla oleskeli.

Kuukauden perästä oli Paavo tullut muuten aivan terveeksi, kuulo vaan ei vieläkään selvennyt.

Ensimmäisen rekikelin tultua kierteli kanttori taas saatavillansa ja tuli Honkalaankin. Nyt tuumiteltiin Paavon kohtalosta, mikä hänelle nyt toimeksi tulisi, kun hänen lukkariksi kelpaaminen oli epäiltävä.

Kanttori ehdoitti vielä tulemaan hänen luoksensa, luvaten koettaa hänen korviansa parantaa, ja jos laulua ei voi harjoitella, niin voisi lähellä olevan nikkarin luona käydä puutöitä tekemässä, että oppisi käsiteollisuuteen, kun Paavolla siihenkin näytti hyvä taipumus olevan.

Ukko suostui kanttorin ehdotukseen ja lisäsi sen toivomuksen, että Paavo siellä talven kuluessa nikkarin avulla tekisi kärrit, kun se uusi nikkari kuului olevan hyvä kärrien tekijä.

"Voipihan Paavo ne talven päälle ehkä tehdäkin, kun nikkari häntä auttaa ja täältä puut laitatte", myönsi kanttori.

Asia olikin päätetty ja Paavo lähtikin kanttorin kanssa pitäjälle saatavien keruulle ja sieltä kanttoriin.

Koko talven oli Paavo kanttorin luona, joka päivä käyden nikkarin luona työssä, jossa hän teki uudet sievät kärrit, jommoisia paikkakunnalla ei vielä ollut. Vielä teki hän monta muutakin sievää kalua. Väliin harjoitteli hän kirjoitusta ja luvunlaskua; laulusta ei paljon mitään tullut, kun kuulo ei vieläkään selvennyt.

Keväällä ukko Simo tahtoi Paavon kotiin auttamaan kesätöissä. Ei ukko ollutkaan enää hyvin pahoillansa siitä, ett'ei Paavosta lukkaria tulisi, kun hän oppi nikkariksi. Voisihan hän silläkin henkeänsä elättää yhtä hyvin kuin lukkarinakin. Paavon tekemät kärrit olivat ukkoa siksi miellyttäneet. Ne oli kesällä myötynä hyvästä hinnasta, kun Paavo ensi talvena lupasi tehdä toiset sijaan.

Paavo oli koko kesän kotonansa, ainoastansa pyhinä kävi hän kirkossa, jossa hän kanttorin kanssa oli lehterissä.

Syksyllä Paavo meni taas nikkarin luokse tekemään kärriä ja monta muuta talouden kalua.

Nikkarille ei tarvinnut Paavon mitään oppirahoja maksaa, kun muutamia vuosia takaperin pitäjääsen Etelä-Pohjanmaalta muuttanut kirkkoherra oli tämän nikkarin tänne hankkinut juuri edistääksensä käsiteollisuutta paikkakunnalla, joka entuudestansa oli alhaisella kannalla; valtiolta sai hän nikkarille vähän palkan korvausta.

Kirkkoherra kun oli Paavon tullut lukkarissa ollessa tuntemaan, niin kehoitti hän Paavoa jatkamaan nikkarityötä tämän ammatissansa taitavan miehen luona.

Paavo olikin koko talven nikkarin luona, jossa ollessansa teki muitten muassa kärrit kotiin, vieläkin sirommat kuin edellisenä talvena. Nyt hän oli oppinut jo itse rautatyötkin kärriin tekemään. Hän olisi kesänkin ollut nikkarin kanssa, ell'ei veljensä Pekka olisi tullut kivuloiseksi, jonka tähden ukko vaati Paavon kotiin kesän ajaksi.

Ensimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan päiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä työ Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä tehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan, että Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan kuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken hakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut, työmiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta kaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin täällä.

Hänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen, että jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.

Kaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita paljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.

Koko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin huvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä kirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut johtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.

Kun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut enää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi mieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka sattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle pojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta elinkeinoa etsimättä.

Tässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten sivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla nikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.