Part 9

Minä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin uskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on tietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella heidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.

Hän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä lupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta kun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan, käyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta typerästi -- kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin menetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa -- spartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa; jos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä minun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee onnelliseksi eli -- mikä vetää yhteen -- kunnioitetuksi, rikkaaksi tahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka vievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te minua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat minulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä on sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän arvonantoanne ja kunnioitustanne.

Minä. Voisitte erehtyä.

Hän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.

(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee, minkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä itse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien meitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka hänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän ei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli vain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi turmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi moisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän tapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä pitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)

Hän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee panna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla hän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet kallisarvoiseksi ylhäisille -- kaikkihan niin tekevät, jolleivät järjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja neuvollaan --, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito pelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat epäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata sijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin sarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin joka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.

Minä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni siveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani syrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille suuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin siveellisyysfilosofina.

Hän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi siveellisyyden alalla.

Minä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen yksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.

Hän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!

Minä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan teidän kyvyistänne.

Hän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!... Mutta minä puhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman miesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.

Minä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten tiedätte, ei aina viehätä.

Hän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan päinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa, tekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein ihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!

Minä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En olisi ansiokas edes oppilaaksenne.

Hän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden arvoa ette aavistakaan!

Minä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.

Hän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita harsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja vanhaa irtotukkaa.

Minä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas, vaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta seikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät katso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.

Hän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä, se on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.

Minä. Ihmisenkö luonnon?

Hän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan luettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta se riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini kehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti puettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten rakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.

Minä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi henkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen järkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän vääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.

Hän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa sitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie kaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.

Minä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme tarkemmin selittämästä kantaamme.

Hän. Minkätähden?

Minä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja että jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja, emme enää ymmärtäisikään toisiamme.

Hän. Ja mitä se sitten tekee?

Minä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä en voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä tietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas soittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se tulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte muistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista, vaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte tartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään arvokasta.

Hän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä, ja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: -- Ja aurinko, aurinko! Kun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se hymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan rakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi Rameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen veljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran... (ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin irveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän näytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän niille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään hän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja sanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen joukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula, suuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki voivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset laihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa pakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja nauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut pitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät toisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo valmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien rahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin, että luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen kukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi taas itselleni.

Minä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen niitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen joukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?

Hän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé Leblancille. Abbé sanoi: "Markiisitar de Pompadour[170] ottaa minut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä hän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni." Salonkimies vastasi hänelle: "No niin, abbé, täytyy nousta taas ja puskea päällään ovi auki." Abbé tokaisi hänelle vastaan: "Sitähän olen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani..." (Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa, miettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli lohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa, takoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet katketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on jotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään... (Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta kiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota vastata.

(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen päänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja sanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen... (Hän jäljitteli miestä, joka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti valmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita; hän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja sattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt se alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa kiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta. Kun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen kynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei ole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini päähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten olisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella, kuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa kuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi mahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan, keskellä tämäntapaisien lorujen: "Tänään bulevardi on hurmaava. Oletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti. Herra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä kuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko nyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta? Nuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin maksavat hänelle mitään."

-- Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle -- paljon.

-- Enpähän. -- Missä olette hänet nähnyt? -- Teatterissa, katsomassa _Harlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta_[172] Epätoivon kohtaus näytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä osaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X. on synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa... Mokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka päivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat suuriin tekoihin?

Minä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä, syödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.

Hän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi, uhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi sitten, jota kannan!... Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään mukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy perintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä isälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä siirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu suunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita kyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä taitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa... Lahjat ovat minulta jääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja kattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes lihalientä.

Minä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna; yrittäisin yhä.

Hän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä viisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun on?... Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos olisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko maailman ihmettelemään... No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna sormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on ankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä päivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.

Minä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?

Hän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön joukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat, mutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka vielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire. Säveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti, Tartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka kasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään eteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista tunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole muuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä olemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah, herra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua kyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää vettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä, tekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se tekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla. Mutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan! Minulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo kerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä, Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka kaukana.

Minä. Pohjattoman tynnyrin allako?

Hän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva juutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä soittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut mitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä jäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista kohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa teille, sillä se on hauska.

Utrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä tyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan aika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka hylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan. Parittaja sanoi hänelle: "Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte pitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa; vieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan teille oman vaimoni samasta hinnasta." Sanottu ja tehty. Parittaja pitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee vekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen vääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene sanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa. Oikeuden edessä hän kysyy parittajalta: "Keneltä olette saanut tuon vekselin?" -- "Teiltä." -- "Lainaamaanne rahaako vastaan?" -- "En." -- "Hankkimistanne kauppatavaroistako?" -- "En." -- "Tekemistänne palveluksistako?" -- "En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun hallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen maksaa." "En ole kirjoittanut siihen nimeäni." -- "Olenko minä siis väärentäjä?" -- "Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte." -- "Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää ahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen itseni, mutta teidät perii hukka..." Juutalainen ei välittänyt uhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi koko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin maksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen. Silloin minä erosin hänestä; palasin tänne.

Mitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin. Kaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin seuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun teatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti näyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin maalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon nenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin täyttä kurkkua huutanut: "Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja tuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa hän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa... Tuossa hän on setänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on erään juutalaisen seuralaisena" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna nousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt niinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan setäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta. Mutta päätin toisin.

(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä kaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon, joka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät enää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle heitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla sormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on ymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä kun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme... Ja ajatelkaapa sitten suurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.

Minä. Se ei ole helppoa.

Hän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin siellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit. Täytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan sormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa; kieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla. Kirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti...

(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja puhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän nuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? -- "En." -- Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja ... hyvin surkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin on Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki, joka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka ehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut... Myllyyn, myllyyn, Rameau! Siellä on sinun paikkasi.

Minä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.

Hän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani en katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää samanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka, joka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri hyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen radalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin, mittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä miellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin, katonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä en siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä. Mutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, -- ruokahaluun minä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei hetkeksikään minua heitä -- niin minusta ei ole hyvän järjestyksen mukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on, että toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä vaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin, mutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne, jossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin muut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä kuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.

Minä. Mitä tarkoitatte asenteilla?

Hän. Menkää kysymään Noverreltä.[179] Maailmassa on niitä paljon enemmän kuin hänen taiteensa voi jäljitellä.

Minä. Niinpä tekin jo olette, käyttääkseni teidän sanaanne tahi Montaignen,[180] kohonnut istumaan Merkuriuksen radalle ja katselemaan ihmislasten erilaisia elenäytelmiä.

Hän. En, en, sanon minä; olen liian raskas kohotakseni niin korkealle. Annan kurkien elellä pilvien pihoilla; minä matelen maassa. Katselen ympärilleni ja otan asenteitani tahi naureskelen asenteille, joita näen muiden omaksuvan; olen oivallinen elenäyttelijä, niinkuin heti itse voitte päättää.

(Sitten hän alkoi hymyillä, jäljitellä ihailevaa, pyytävää, palvelusintoista ihmistä; hänellä on oikea jalka edessä, vasen takanapäin, selkä kumarassa, pää pystyssä, katse kuin kiinnitettynä toisiin silmiin, suu auki, käsivarret ojennettuina jotakin esinettä kohti; hän odottaa käskyä, saa sen, lähtee kuin nuoli, palaa, se on suoritettu, hän tekee siitä selkoa, hän pitää silmällä kaikkea; hän nostaa maasta mitä on pudonnut, asettelee päänalusta paikoilleen tahi jakkaraa jonkun jalkain alle; hän pitelee teevatia, siirtää lähemmäksi tuolia, avaa oven, sulkee ikkunan, vetää uutimet eteen, hän tarkkaa isäntää ja emäntää, hän on liikkumatonna, käsivarret riipuksissa, sääret suorina rinnakkain, hän kuuntelee, koettaa lukea kasvoista ja sanoo:) Siinä se nyt on minun elenäytelmäni, jokseenkin sama kuin imartelijain, hoviherrain, lakeijain ja kerjäläisten.

(Tuon miehen hupsutukset, abbé Galiani'n[181] kertomukset, Rabelaisin liioittelut ovat joskus saaneet minut vaipumaan syviin mietteisiin. Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisiä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näen ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.) Mutta teidän laskunne mukaan, sanoin miehelle, on paljon kerjäläisiä tässä maailmassa, ja minä en tunne ketään, joka ei osaisi ainakin muutamia askelia tuota teidän tanssianne.

Hän. Olette oikeassa. Koko kuningaskunnassa on vain yksi mies, joka kävelee, se on hallitsija; muut kaikki omaksuvat asenteita.

Minä. Hallitsijako? Se ei ole niinkään sanottua. Luuletteko, ettei silloin tällöin ole hänen vierellään pieni jalka, pieni sievätukkainen pää, pikku nenä, joka panee hänet esittämään pientä elenäytelmää? Ken hyvänsä tarvitsee toista, on puutteenalainen ja sovittautuu asenteeseensa. Kuningas ottaa asenteensa rakastajattarensa edessä, ja Jumalan edessä hän tanssii eletanssiaan. Ministeri tanssii hovimiehen, imartelijan, lakeijan ja kerjäläisen tanssia kuninkaansa edessä. Kunnianhimoisten joukko asettuu teidän äskeisiin asenteihinne sadoin toinen toistaan halpamaisemmin tavoin ministerin edessä, ylhäissukuinen abbé papinkauluksineen ja pitkine viittoineen vähintäin kerran viikossa palkkapitäjien jakelijan edessä. Totisesti, mitä te sanotte kerjäläisten eletanssiksi, se on maapallon suuri liikevoima: kullakin on pikku Husinsa ja Bertininsä.

Hän. Sepä lohduttaa minua.