Part 8

Hän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon, sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se onkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, -- olkoon nyt menneeksi tuo teidän "rakas" -- hän on kova kuin kivi; vaikka hän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän ei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa oktaaveissa ja septimeissä: _ho, ho_; hi, hi; ty, ty; tytytytyy, saakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian eivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan tyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja säätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141] _Stabat'ia_. Tuo _Stabat_, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotut _bouffon'it_[142] ovat _Palvelijatar-valtijattarellaan_[143] ja _Tracollo'llaan_[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen aikaan teoksia sellaisia kuin _Tankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa, Intia, Kastor, Lyyrilliset lahjat_[145] esitettiin neljä, viisi, kuusi kuukautta yhteen menoon; _Armidan_[146] esityksistä ei tahtonut loppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin kuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin tulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat perikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota laulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin hiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa. Siinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo kolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai, ei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja he haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään, eivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy toteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni pantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kun _Malliinsa rakastunut maalari_[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua jälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat hyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja. He ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin, haittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi laululle -- lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien liikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta -- samaa mitä laulu on todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa, josta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee viulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä, oli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä totutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä laululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe kaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto lentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin, voittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että itkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän kohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin raivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä valituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja leikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihailla _Ragonde'a_[151] tahi _Platée'ta_[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He ovat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka helposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen prosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen, liikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon, he eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata, kömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on. Niinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat kyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun murhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin sitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä, heidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa, jotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen tyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä voi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä vastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten leimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta sille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa mielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun kolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit eivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän, joka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras jumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle; vähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se työntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa maassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon Kiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo poliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta vuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään päästä, on minusta paras.

Minä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.

Hän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen. Se menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan soittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä on. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin kokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]

(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan muutamia aarioita oopperoista _Narrien saari, Malliinsa rakastunut maalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar_, ja silloin tällöin hän huudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko tuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa kukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän alkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta enemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet ja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: "Kas niin, nyt hän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa." Ja aivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: "_Olen onneton raukka vainen... Teidän armonne, antakaa mun mennä... Oi maa, sinä aarteeni saat, se talleta, -- henkeni, mun elämäin! Oi maa!... Kas tässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire... A Zerbina penserete ... sempre in contrasti con te sista_"...[154] Hän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia, ranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin hän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas kiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä sävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään erilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän näköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee, ja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas, tyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee, rauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu poikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi sävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet pelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan ikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet melun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista. Hän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana, hurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa, tointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja viedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta Jomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin, sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon kauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin hävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun hienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti erityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut suureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi hän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten lauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden liitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen sen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut. Ihailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta jotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se samensi niiden puhtauden.

Mutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän jäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän esitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta varten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia varten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän kiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä hän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen, laulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita, tanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä, kokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen eri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät säkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota vuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen tukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun rintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän nauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia tahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen, hän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta kohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon laskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa paikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa, myrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja ukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta, sillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan suunniltansa. ** (Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä hajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi, typertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin eksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa palaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten henkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon ihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton siitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat, mitä on tapahtunut?... Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä nyt?... (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja musiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä Lulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus: _Minä aamua vuotan_...[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi halveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen gavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan: _Valjut soihdut, syttä synkempi yö... Sa unohdus jumala Tartaron_...[157] (Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä; naapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet korviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja, suurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian taivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät vielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii musiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt; mutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a, Saksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita; lukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.

Minä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä osanneet mitään saada aikaan?

Hän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa runoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi säveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja madrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua meidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin taide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne tuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä ei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti ottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163] _Maksimit_ tahi Pascalin[164] _Mietteet_. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä se viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan koolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä; säveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja jokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä siihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin polyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden ranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä sallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut... _Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête à recevoir le coup fatal; frappe, ose... Ah! je languis, ja meurs ... un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que veux-tu de moi?... Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui ... rends-moi la raison..._[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja lyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria on melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia, interjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me kutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme täydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja, ei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana yksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin näytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana. Hyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä, todellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset äänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa kieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi intohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.

(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko vetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä mitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten lapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin oli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme. Istuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen hervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä minun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin ruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se tuli yhtäkkiä.

Minä. Tahdotteko jotakin virvoketta?

Hän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja rintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä, enkä tiedä miksi.

Minä. Mitä haluatte nauttia?

Hän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut minut tyytymään mihin tahansa.

(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja tyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt ihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)

Mutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että muukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä antamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin rytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen lausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän se kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa oli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla, vihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua naista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa, joka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa mesimakealla äänellä, -- sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa, joka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi pitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi lyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä kestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa melkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit, ja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa: _Voi minua onnetonta!_ nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään säveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten oktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin intohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu, loukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä tahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan kulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta, tuo: _Renaudin voittaja, jos ken se voi olla_ ja tuo aaria: _Totelkaamme harkkimatta_ oopperasta _Loistoisa Intia_ mainittiin musikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat minut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä vauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin, ottakaamme kulaus!

(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi juonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä, huomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän hajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)

Minä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin nähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea siveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?

Hän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa aistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu, höllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä; tahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja pahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi, mutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin sukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on samaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja tuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.

Minä. Rakastatteko lastanne?

Hän. Rakastanko tuota pikku villiä? Olen häneen aivan hullaantunut.

Minä. Ettekö aio vakavasti koettaa ehkäistä hänessä tuon kirotun isänveren alkuhiukkasen vaikutusta?

Hän. Se olisi luullakseni hyvin turhaa työtä. Jos hänestä on määrä tulla kelpo mies, niin en aio sitä estää; mutta jos tuo alkuhiukkanen tahtoisi, että hänestä tulee isänsä kaltainen heittiö, niin se vaiva, jonka olisin nähnyt tehdäkseni hänestä kunnon miehen, olisi hänelle hyvin haitallista. Kun kasvatus alati vaikuttaisi eri suuntaan kuin tuo alkuhiukkasen vietti, niin olisi ikäänkuin kaksi vastakkaista voimaa häntä vetämässä, ja hän kulkisi kierona elämän tiellä, niinkuin näen lukemattomia, jotka ovat yhtä saamattomia hyvässä kuin pahassa. Juuri sellaisia me sanomme "mokomiksi", mikä on peljättävin kaikista haukkumanimistä, sentähden että se osoittaa keskinkertaisuutta ja äärimmäistä ylenkatsetta. Suuri heittiö on suuri heittiö, mutta hän ei ole mokoma. Ennenkuin tuo isänveren hiukkanen olisi päässyt voitolle ja vienyt hänet siihen täydelliseen alennuksen tilaan, jossa minä olen, tarvitsisi se äärettömän paljon aikaa; häneltä menisivät hänen parhaat vuotensa hukkaan. Nykyään en siis puutu asiaan; annan hänen olla oloillaan, tarkastelen häntä. Hän on jo herkkusuinen, liukasteleva, veijari, laiskuri, valehtelija; pelkäänpä, että hän tulee sukuunsa.

Minä. Ja teette kai hänestäkin säveltaiteilijan, jotta yhtäläisyys tulisi täydelliseksi?

Hän. Säveltaiteilijan! Säveltaiteilijan! Joskus katselen häntä kiristäen hampaitani ja sanon: jos sinä milloinkaan oppisit tuntemaan ainoankaan nuotin, niin luulenpa, että vääntäisin sinulta niskat nurin.

Minä. Ja miksi niin, jos saan kysyä?

Hän. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Minä. Siitä on kaikkea hyötyä.

Hän. Niin, kun on erinomaisen etevä; mutta kuka voi taata lapsensa, että hänestä tulee erinomaisen etevä. Voi panna vetoa kymmenentuhatta yhtä vastaan, että hänestä tulee vain minunlaiseni viheliäinen viulunvinguttaja. Tiedättekö, että olisi ehkä helpompi löytää lapsi, joka on kelvollinen hallitsemaan kuningaskuntaa -- josta tulee suuri kuningas, -- kuin suuri viuluniekka?

Minä. Minusta näyttää, että miellyttävät taidot, vaikkapa vain keskinkertaisetkin, vievät siveettömän, irstailuun ja ylellisyyteen vajonneen kansan keskuudessa miestä nopeasti eteenpäin onnen etsinnässä. Olen itse kuullut seuraavan keskustelun erään suojelijan ja erään suojatin välillä. Tätä jälkimmäistä oli neuvottu kääntymään edellisen, hyväntahtoisen miehen puoleen, joka voisi auttaa häntä.

-- Mitä te osaatte, herraseni?

-- Osaan jotenkuten matematiikkaa.

-- No niin, opettakaa sitten matematiikkaa; ryvetettyänne itseänne kymmenen, kahdentoista vuoden ajan Pariisin kaduilla, on teillä ehkä kolme-, neljäsataa frangia vuotuista korkoa koossa.

-- Olen opiskellut lakitiedettä ja perehtynyt lakiasioihin.

-- Jos Pufendorf[166] ja Grotius[167] tulisivat takaisin tähän maailmaan, niin he kuolisivat nälkään johonkin portinpieleen.

-- Osaan sangen hyvin historiaa ja maantietoa.

-- Jos olisi vanhempia, jotka pitäisivät tärkeänä lastensa hyvää kasvatusta, niin menestyksenne olisi taattu; mutta niitä ei ole.

-- Olen jokseenkin hyvä soittoniekka.

-- No miksi ette sanonut sitä heti ensiksi? Ja osoittaakseni teille, mitä hyötyä tästä viimeksimainitusta taidosta saattaa olla, minulla on tytär: tulkaa joka päivä kello puoli kahdeksasta yhdeksään; te annatte hänelle tunteja, ja minä maksan teille kaksikymmentäviisi louisdoria vuodessa; te syötte aamiaisen, päivällisen, välipalan ja illallisen meillä; loput päivästänne on teidän omaanne; saatte käyttää sen etunne mukaisesti.

Hän. Ja miten sen miehen sitten kävi?

Minä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas mies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.

Hän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki muu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä -- sen sijaan että ahtaisin pojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa uhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen -- kun minulla on kultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän kolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni taivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet vielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen hänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä voi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen; sitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin, nostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan hänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se itseluottamus, jonka hän minussa huomaa.

Minä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän, syvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran...

Hän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä siveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa tapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki lopussa.