Part 7

Hän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei heistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni, että he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni, että kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät petetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän kaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä päässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia osaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä siksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi olennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla pitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja että me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä meille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen apinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee haikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on sepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää nuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee haikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin nimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on väärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen ystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa, jonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi pitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa tuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet. Palissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias David valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on maannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin vaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle halulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on maannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on vaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden ja Palissot uskotella perättömiä -- oli miten oli, Palissot on esittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon Helvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä epärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat, jotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen ruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä mieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa kuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa yhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden eikä muun tuntoa, -- joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka laskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on esittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi: häpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä enkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan Helvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin eläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä tiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää käsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki tuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön itseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä, joita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä, voisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän sopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin, kun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan mokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia ja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset ihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään, ja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin eläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa kanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet kunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä miehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä; jos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle seuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta suloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja sanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko, että heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on heidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen ajattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen alusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja ne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se määrännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä. Mutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina kuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä te ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme, että meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme järjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja synnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta luonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä maailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne toinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on toinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta jäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla, niin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin saatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte heidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa, teitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden tuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein, ravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta yllämainituilla ehdoilla.

Minä. Te olette oikeassa.

Hän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä jutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä pari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä hälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen katkonaisia ja kumeita huutoja: "Auttakaa ... auttakaa ... minä tukehdun ... kuolen...!" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta. Riennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme, aivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin sellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan ja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille parin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla nopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas käskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!

Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta! Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.

Hän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?

Minä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.

Hän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en tiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.

Minä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen luonnettanne?

Hän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen halveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin; useammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te pysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.

Minä. Totta kyllä. Mutta miksi olette näyttänyt minulle koko riettautenne?

Hän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten siksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista teille loputkin.

Minä. Kuinka niin, jos saan kysyä?

Hän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.

Minä. Mutta tuota suuriarvoista luonteen eheyttä, sitä teillä ei vielä ole. Huomaan teidät silloin tällöin horjuvaksi periaatteissanne; on epävarmaa, oletteko saanut pahuutenne luonnolta vai opettelemalla, ja oletteko opettelemalla kehittänyt itseänne niin pitkälle kuin mahdollista on.

Hän. Sen myönnän, mutta parastani panen. Olenhan ollut siksi vaatimaton, että olen tunnustanut löytyvän täydellisempiä olentoja kuin minä olen. Olenhan puhunut teille Bouretista mitä hartaimman ihailevasti. Bouret on mielestäni maailman ensimmäinen mies.

Minä. Mutta heti Bouretin jälkeen tulette te?

Hän. En.

Minä. Palissot sitten?

Hän. Niin, Palissot, mutta ei Palissot yksin.

Minä. Kukas sitten voi olla ansiokas olemaan rinnan hänen kanssaan toisella sijalla?

Hän. Avignonilainen uskonpetturi.

Minä. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuosta avignonilaisesta uskonpetturista, mutta se lienee aivan hämmästyttävä mies.

Hän. Niin onkin.

Minä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.

Hän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen Abrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin lukuisia kuin taivaan tähdet.

Minä. Juutalaisenko?

Hän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää sääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut mitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian meno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme salaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka silloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun me johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta? Tätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi. Hän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä omallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies osasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia, joiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin ennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein liikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei hänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää... Ihmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän antaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi ajaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on tuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.

Minä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa kertomustanne.

Hän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä; se on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt jäinkään?

Minä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja uskonpetturin kesken.

Hän. Niin, hedelmä oli siis kypsä... Mutta tehän ette kuuntele minua! Mitä mietiskelette?

Minä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla, milloin matalalla.

Hän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?... Eräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä, änkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki jäsenet vavisten.

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Me olemme hukassa!

-- Hukassa? Kuinka niin?

-- Hukassa, sanon minä, auttamattomasti.

-- Selittäkää, mitä tarkoitatte.

-- Malttakaahan hetkinen, että saan tointua pelästyksistäni.

-- Niin, tointukaamme! -- sanoi juutalainen hänelle, sen sijaan että olisi sanonut: "Sinä olet oikein pääveijari; en tiedä, mitä sinulla on minulle ilmoitettavaa, mutta sinä olet oikea pääveijari; sinun pelästyksesi on teeskenneltyä."

Minä. Ja miksi olisi hänen pitänyt sanoa niin?

Hän. Siksi, että tämä oli vilpillinen ja oli mennyt yli kohtuuden rajojen, se on minusta selvää, älkääkä keskeyttäkö minua enää. "Me olemme hukassa! ... hukassa! ... auttamattomasti!..." Eivätkö nuo toistuvat _hukassa!_ huudahdukset teistä tunnu teennäisiltä?... "Joku petturi on antanut meidät ilmi pyhälle inkvisitionille, teidät juutalaisena, minut uskonpetturina, katalana uskonpetturina..." Katsokaahan, kuinka tuo konna punastumatta käyttää mitä inhotuimpia sanoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kuin luullaan, mainitakseen itsensä oikealla nimellään. Te ette tiedä mitä se maksaa, ennenkuin on niin pitkälle päässyt.

Minä. Enpä tietenkään, mutta tuo katala uskonpetturi...

Hän. On vilpillinen, mutta se on hyvin ovelaa vilpillisyyttä. Juutalainen pelästyy, hän repii partaansa, hän kieriskelee maassa, hän näkee poliisit ovensa edessä, näkee itsensä puettuna san-benitoon[130] näkee auto-da-fé'nsa[131] valmiina. "Ystäväni, hellä ystäväni, ainokainen ystäväni, mikä nyt neuvoksi?" -- "Mikä neuvoksi? Olla piileskelemättä, olla olevinaan täydellisesti levollinen, käyttäytyä niinkuin tavallisesti. Tuon tuomioistuimen oikeudenkäyntijärjestys on salainen, mutta hidas; täytyy käyttää hyväkseen siitä johtuvaa odotusaikaa myydäkseen kaikki. Minä lähden vuokraamaan tahi vuokrautan kolmannella henkilöllä laivan, niin, kolmannella henkilöllä, se on parasta; talletamme siihen omaisuutenne, sillä juuri teidän omaisuuteenne he ennen kaikkea tahtovat päästä käsiksi, ja me lähdemme, te ja minä, etsimään toisen taivaan alta vapautta palvella Jumalaamme ja noudattaa hyvässä turvassa Abrahamin ja omantuntomme lakia. Siinä vaaranalaisessa tilassa, jossa olemme, on pääasia ettemme menettele varomattomasti..." Sanottu ja tehty. Laiva vuokrataan ja varustetaan elintarpeilla ja miehistöllä; juutalaisen omaisuus on laivassa; huomenna päivän koittaessa he lähtevät purjehtimaan; iloisesti voivat he syödä illallista ja rauhassa nukkua; huomenna he pääsevät vainoojiaan pakoon. Yöllä uskonpetturi nousee, sieppaa juutalaiselta hänen salkkunsa, hänen rahapussinsa ja jalokivensä ja lähtee. Ja te luulette, että siinä kaikki? No, erehdytte. Kun minulle kerrottiin tämä juttu, niin arvasin sen, minkä nyt olen jättänyt teille sanomatta, koetellakseni älynne terävyyttä. Oikein olette tehnyt pysyessänne rehellisenä miehenä; teistä ei olisi tullut kelpo veijaria. Tähän saakka tuo uskonpetturi on ollut vain pikkuveijari, hän on halveksittava roisto, jonka kaltainen ei kukaan tahtoisi olla. Suurenmoista hänen häijyydessään oli se, että hän itse oli antanut ilmi hyvän ystävänsä israelilaisen, johon pyhä inkvisitioni kävi käsiksi hänen herätessään ja josta muutaman päivän kuluttua laitettiin aimo ilotulitus. Ja siten uskonpetturi pääsi Vapahtajamme ristiinnaulitsijain kirotun jälkeläisen rikkauksien riidattomaksi omistajaksi.

Minä. En tiedä, kumpiko minua enemmän kauhistuttaa, uskonpetturinne konnuusko, vai se äänensävy, jolla te siitä puhutte.

Hän. Sitähän teille jo sanoin: teon kauheus kohottaa teidät ylenkatsetta ylemmäksi, ja siinä syy minun suorapuheisuuteeni. Tahdoin, että oivaltaisitte, millainen mestari olin taiteessani, tahdoin pakottaa teidät tunnustamaan, että ainakin olen omaperäinen halpamaisuudessani, tahdoin teidän käsityksessänne saada sijani suurten heittiöiden tasolla ja sitten huudahtaa: _Vivat Mascarillus, turbum imperator!_ No, hei! herra filosofi, kuorona: _Vivat Mascarillus, turbum imperator!_[132]

(Ja sitten hän rupesi esittämään peräti omituista fuugantapaista laulua. Sävel oli milloin vakava ja kerrassaan juhlallinen, milloin kepeä ja ilakoiva; toisin hetkin hän jäljitteli bassoa, toisin taas jotakin ylempää ääntä; käsivarsillaan ja kaulaansa kurottamalla hän osoitti minulle pitennettyjen sävelten paikat, ja esitti, sävelsi itselleen ylistyslaulun, josta näkyi, että hän oli parempi hyvän musiikin kuin hyvien tapojen tuntija. Minä taas en tiennyt, pitikö minun jäädä paikoilleni vai lähteä tieheni, nauraa vai suuttua. Jäin paikoilleni, aikoen siirtää keskustelun muulle alalle, karkoittaakseni mielestäni kauhun, joka sen täytti. Minulle alkoi käydä sietämättömäksi miehen läsnäolo, joka pohti kauheata tekoa, inhoittavaa konnantyötä niinkuin maalaustaiteen tahi runouden tuntija tarkastelee hienon taideteoksen kauneuksia, tahi niinkuin moralisti tahi historioitsija huomauttaa ja tehostaa jonkin sankariteon yksityiskohtia. Vastoin tahtoani kävin synkän näköiseksi; hän huomasi sen ja sanoi minulle:)

Mikä teitä vaivaa? Voitteko pahoin?

Minä. Hiukan, mutta kyllä se menee ohi.

Hän. Te näytätte huolestuneelta, niinkuin mies, jota vaivaa jokin ahdistava ajatus.

Minä. Niin onkin asia...

(Oltuamme kumpikin vaiti hetkisen, jonka kuluessa hän käveli edestakaisin vihellellen ja laulellen, sanoin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa jälleen hänen taiteellisiin lahjoihinsa:) Mitä te nykyään hommaatte?

Hän. En mitään.

Minä. Sellainen on hyvin väsyttävää.

Hän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa tuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se typerrytti minut aivan kokonaan.

Minä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?

Hän. Se on tietty.

Minä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?

Hän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä vallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!

Minä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä on säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?

Hän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?

Minä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen. Sellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja, jotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja oikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä käsitteitä. Kun lausun sanan _laulu_, niin minulla ei ole selvempää käsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat: _maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä, naurettavuus_.

Hän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon neuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen muodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien jäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä muutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-, veisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä on säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? -- se on sanonta, jos esikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva on eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua ikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä. Kuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta -- laulun malli -- on, sitä useammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi laulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme sangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian: _Olen köyhä raukka vainen_,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän ei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä uskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille: _Oi maa, sinä aarteeni saat!_[135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä pamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista herraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa esiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa; se on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota kappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa: _Jo raukee sydämein!_ Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria, ja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten äänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä, eikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa. En puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä; tyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin ilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut: _Musices seminarium accentus_,[137] rytmi on melodian taimitarha. Päättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin säveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi tehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta taitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää, että se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta kummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää resitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on totta.

Minä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä vaikeutta olisi minua estämässä.

Hän. Ja se pieni vaikeus...?

Minä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy jumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja vieläpä -- meidän kesken sanoen -- rakkaan setännekin musiikin olla hiukan matalaa.