Part 6

Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea; minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin sitten kun _Zarès_[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen _Väärän jalomielisensä_ kärsittyä haaksirikon -- kaikki haukutut soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana. Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää. Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia, joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire, d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin _Filosofit_-näytelmän[109] suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä enempää kuin ketään muutakaan.

Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän puhua hyvää minusta.

Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten vuoro.

Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko kallista leipää se!

Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111] tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin, jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?" "Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire." "Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?" "Ei..." Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin..." En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä itsekään, -- Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä, jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan, jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114] Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään: "Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!..." Meidän kesken sanoen tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. -- Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon ja nenäkkyyksiin, -- heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.

(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee siitä, -- vastasi hän minulle, -- että huonosta seurasta samoin kuin irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa, mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa; pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.

Minä. Mitä olette lukenut?

Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115] Labruyèreä[116] ja Molièreä.

Minä. Ne ovat oivallisia kirjoja.

Hän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?

Minä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.

Hän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?

Minä. Huviketta ja opetusta.

Hän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.

Minä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen inhoa.

Hän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä sanoa. Niinpä lukiessani _Saituria_ ajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. _Tartuffea_ lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää tuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo kirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä ja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta on. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon opittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden työssä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen ulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä parempi _olla_ röyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää; röyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa aina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani; minulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt järjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen, minkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän lukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina ovat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava vain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton; sillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa välttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä sattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki mitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään siihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on hämmästyttävän tuottelias.

Minä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä muutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.

Hän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää naurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei ole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa oli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole ollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin ja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te olette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis se, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän narri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa sitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole mitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää; että niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi paha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen tahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko olisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin; minut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi; paheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut. Kun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne; sillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin mahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon hyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. -- Seurassamme ovat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja näyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja Moette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja olin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat, _l'Avant-Coureur, les Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire, le Censeur hebdomadaire_,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.

Minä. _L'Année littéraire! l'Observateur littéraire!_ Sehän on mahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.

Hän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon ruokakupin ääressä. Tuo kirottu _Observateur littéraire!_ Jospa paholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku papinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun onnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän tuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme, päivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä, jolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa itselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli saapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja palaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa kerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan riitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme pielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi, että velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja, eikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin. -- Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä, hänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet. "Kuinka, abbé", sanon hänelle, "tekö olette kunniasijalla? Sehän on varsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte lautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin edespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes te siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla kerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen, Palissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle minun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin, _che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni_".[121] Abbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi nauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni, rupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja vasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää alemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra, joka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään merkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken...

-- Te olette nenäkäs tungettelija!

-- Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.

-- Te olette heittiö!

-- Niinkuin toinenkin.

-- Kerjäläinen!

-- Olisinko muutoin täällä?

-- Minä ajatan teidät ulos!

-- Päivällisen syötyäni menen itsestäni.

-- Neuvon teitä niin tekemään...

Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan. Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään. Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme. Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:

-- Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?

(Isäntä:) -- Tahdon, että hän menee ulos.

(Rameau isännälle:) -- Kyllä menen. -- (Neiti Husille:) En minä ole häntä loukannut.

(Neiti H. R:lle:) -- Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja...

(R. neiti H:lle:) -- Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin monta minunlaistani tolvanaa.

(Neiti H.:) -- Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra abbé'lta.

-- Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?

-- Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu...

Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti; levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle, "abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:

-- Hyvä herra, tässä on tämä narri.

-- Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla hänestä puhuttavan.

-- Hän on pahoillaan.

-- Niin, olen kovin pahoillani.[122]

-- Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.

-- Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.

En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni. Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa. Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa. Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen, että olin perin tärkeä henkilö.

Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä, mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan, niin saavat he sata sijalle.

Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä. Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.

Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.

Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista, niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa, nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän, hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen, että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs tuttavistani.

-- Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?

-- Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.

-- Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?

-- Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.

-- Kukas sitten? -- (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?

-- Niin, hän, -- toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen, yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa, täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni, joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?..." Ei kukaan tiedä, mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys, kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki anteeksiannettavaksi.

Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.

Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku kolikon arvoinen.

Minä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?

Hän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän, jälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi sulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku kättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään, niin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä, josta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen lauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin itse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin hoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, jos _Micou_ suosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan käteeni. _Criquette_ saa helposti vatsanväänteitä; minä silloin hieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt ne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden vaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi; en ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen lukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi Suuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin selkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan lähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä enemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden apostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä kukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani. Isännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä hiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset hänestä kertovat.

Minä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?

Hän. Miksen kuuluisi?

Minä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa hyväntekijöistään.

Hän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla oikeudekseen halventaa suojattiaan.

Minä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei mikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.