Part 4

Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa, mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo, että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara, otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?

Minä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on pikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se sikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?

Hän. Niin.

Minä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?

Hän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka luulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten arvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle opettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan ollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja aikaa.

Minä. Miten te menettelitte?

Hän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin tuolille. "Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on väsyttävää!" Lavertelin joitakin uutisia: "Neiti Lemierren[70] piti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän on jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen saadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72] kerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on kuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain viime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin enkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdä _Rakastelevassa Merkuriuksessa_;[75] arvoituskohtaus on verrattoman koomillinen!... Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä sanoo, ei mitä tekee... Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!..." Ja sillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa, jonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota torutaan, minä jatkan: "Se Clairon on tosiaankin käsittämätön. Puhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen neiti ... mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen, jota ... piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin monet muutkin olivat jo pitäneet."

-- Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.

-- Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty. Huhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.

-- Kuinka niin parempi?

-- Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on tapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.

Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin, naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.

Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun, turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."

Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni, sehän on soi".[77]

Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin, vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään..."

Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta eihän se niin huonostikaan mene."

Äiti: "Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa."

-- "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."

-- "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."

Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi hän sinulle käsiään..." Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin säestystunniksi.

Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?

Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa, huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.

Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.

Hän. Se on totta.

Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?

Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene, että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi. Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan, että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet nimitätte! ... no! auttakaahan minua toki, id...

Minä. Idiotismeiksi.

Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää ammatti-idiotismeiksi.

Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.

Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies, sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies, pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja. Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja; kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät. Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin. Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.

Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.

Hän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän ihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki kävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan ahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa tinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja harjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä ovatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.

Minä. Suurten idiotismiensa vuoksi.

Hän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt on melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina -- niitä, näette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on yhteisiä tyhmyyksiä -- yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon liiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että taitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta yleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin luottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen mielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin kultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista vyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen puuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että vyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te sanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan tuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen, että minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas siinä idiotismi.

Minä. No annatteko sitten hyvää opetusta?

Hän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81] on tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin oppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne ansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.

Minä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?

Hän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa toiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä rikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä, finanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä autoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko muita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit syövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa. Me kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta. Ennen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin puolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias, verhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito, kokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti Deschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi saamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan oikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta tahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja joita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että, kun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta näkökulmasta.

Minä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.

Hän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon ääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos koskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja olenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin, ruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.

Minä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.

Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.

Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?

Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä, ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin, lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään; "Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan, sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme, että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu; d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla. Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme musiikin soida!

Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta, huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen. Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin voisitte olla varsin ylpeä.

Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi; myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.

Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?

Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka näen vain tyranneja ja orjia.

Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?

Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette, että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin kernaasti luoda niskoiltaan.

Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien velvollisuuksien täyttäminen?

Hän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain on rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta varten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se viepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin eteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa ylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän oikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän vääryytensä, siinä koko salaisuus.

Minä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?

Hän. Joutavaa! Se on opettajan asia.

Minä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti, laiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?

Hän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi poikani vaimo.

Minä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?

Hän. Se on heidän säätynsä mukaista.

Minä. Jos he tahraavat kunniansa?

Hän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata kunniaansa, jos hän on rikas.

Minä. Jos he hävittävät omaisuutensa?

Hän. Sitä pahempi heille!

Minä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi valvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte myöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.

Hän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on varovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.

Minä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?

Hän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma, jota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä hänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne mukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?

Minä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin silloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.

Hän. Ei minustakaan.

Minä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän ajanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.

Hän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.

Minä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään koskaan tunne virkistystä.

Hän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.

Minä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.

Hän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.

Minä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se ikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa ylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne onnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä. En halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee hieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja silmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani kädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani huuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen katseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni seurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle vastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä äärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta onnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen neuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan miehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja lasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini tehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä sanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen tekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni. _Mahomet_ on ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että olisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. -- Eräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin poika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus siirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen vanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä vanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän maahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä pienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka vanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa koettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti liikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän asuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi sitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui siitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni sykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.

Hän. Te olette perin omituisia olentoja!

Minä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi kuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on mahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.

Hän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen kotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne mukaan todella olla rehellinen mies?

Minä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.

Hän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia, olematta rehellisiä.

Minä. Teistä vain näyttää siltä.

Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.

Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.

Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin mukavin.

Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.

Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni mukainen.

Minä. Sen myönnän.