Part 3

Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma, että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen olevansa molemmat oikein aika roistoja. -- Halveksiako niitä muissa? Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton, laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa. Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn, pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat, joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää toistamiseen minulle tapahdu!

Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?

Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon? Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia, hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet, miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää! Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos! Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi, purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit. Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode, ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta, nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana, hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.

Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin luulettekaan.

Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.

Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.

Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.

Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa täyttää paikkanne.

Hän. Eipä helposti.

Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä, noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette. Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame, anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani, esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi: "Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä eläissäni, ei ikipäivinäni..." Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi vakavaan ja maltilliseen ääneen:)

Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään, olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö menisin!... Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen, somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.

Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä. Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.

Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten mielenne ja olkaa kerjäläinen.

Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä halveksiminen, se on sietämätöntä.

Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?

Hän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni: Kuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää, kussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista ei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka tyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda lanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet sulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät hienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa! Olisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää valaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin? Eikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi edistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä niinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta miestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä kuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin porvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu, että kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi puolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku jalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori ja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi suurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä päivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän siihen menehtyy?

-- Mutta entäs pappani?

-- Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.

-- Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena tyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään kunnian voittanutta.

-- Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.

-- Entäs rippi-isäni?

-- Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne mennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se teille muutaman naulan sokeria ja kahvia.

-- Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön tuon: _Tule kammiooni_ laulun[53] vuoksi.

-- Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun näyttäydytte hänelle pitseihin puettuna...

-- Saanko siis pitsejä?

-- Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia... Kauniit hohtokivikoristeiset renkaat korvissa...

-- Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?

-- Saatte kyllä.

-- Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee ostamaan hansikkaita myymälästämme?

-- Niin juuri ... kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset edessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija edellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.

-- Tanssiaisiinko?

-- Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin ... (hänen sydämensä jo hykähti ilosta...)

-- Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?

-- Eipä mikään.

-- Näyttääpähän olevan.

-- Se on kirjelippu.

-- Ja mitä varten?

-- Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.

-- Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut? Se ei käy päinsä.

-- Messuun mennessä.

-- Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin varhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa ennenkuin muut ovat nousseet...

Hän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä, tyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani... Mitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa! Etkö häpeä? raukka!... Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät sinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita. Minä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he nojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja heillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin ennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin aatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua, älyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset mielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole kyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo seikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä ja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen johtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo omantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen hyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä hyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.

(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla; monet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta esiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus naurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys, niin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin perinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin tavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa vallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?

Minä. Ei mikään.

Hän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.

Minä. Niin onkin.

Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?

Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan olette alentunut, onneton!

Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani; kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja. (Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.

Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.

Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, _o stercus pretiosum!_ Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55] joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten, näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa; ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat, kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään...

(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin, että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)

Minä. Varokaa, -- sanoin hänelle, -- teette vielä itsestänne raajarikon.

Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se nyt käy kuin käykin.

(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen, onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti. Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus _concert sprituelissä_[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä, näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma, jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani. Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä, missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?

Minä. Mainiota!

Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin...

(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin ääreen.)

Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.

Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan, tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja niin saan ehkä oppilaan lisää.

Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan hukkaan.

Hän. Minä en väsy koskaan.

(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä -- viulusonaatin esitettyään hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä -- olisivat turhat, päätin antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä, polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan, esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin. Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli, ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa hallittavissa.) No niin, -- sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan, -- näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti, ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä kyllä suoriudumme.

Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän pelkkää sanaannekin.

Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa pakko osata sitä mitä opettaa?

Minä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.

Hän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi omalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut äveriäs[63] niinkuin nykyään.

Minä. Enpä vielä kovinkaan.

Hän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä... Muistattehan?...

Minä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.

Hän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.

Minä. Niin, niin.

Hän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat villasukat, takaa valkealla langalla parsitut.

Minä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.

Hän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?

Minä. Aika surkean vaikutuksen.

Hän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?

Minä. Niinpä niin.

Hän. Annoitte matematiikan tunteja?

Minä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö niin?

Hän. Niin juuri.

Minä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten kanssa hyviin tuloksiin.

Hän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi geometrian. Nyt, kun olette suuri herra...

Minä. Enpä niinkään suuri.

Hän. Kun teillä on rahoja taskussa...

Minä. Varsin vähän.

Hän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]

Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa; sillä kotirauha täytyy olla.

Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra, ja herrahan sitä olla pitää... Minulla oli vaimo[68]... Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?

Hän. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä, ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.

Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen neiti hänen tyttärensä saattanee olla?

Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.

Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla sormensa koskettimilla.

Minä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen kasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja josta on niin vähän hyötyä.

Hän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?

Minä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky miehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.

Hän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä.

Minä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi hänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet alttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka ruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne rohkeasti.

Hän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen niinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä? Eikö tanssinopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi säädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä kunnollisesti.

Hän. Eikö laulunopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.

Hän. Eikö musiikinopetusta?

Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi parin ajan, en enempää.

Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan...?

Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa, jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.

Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on! Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi parikin?

Minä. Totta kai.

Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia, jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni, joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen niitä, niin he eivät niitä opettaisi.

Minä. Miksi eivät?

Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä, pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.

Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! -- huudahdin, -- miten on mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?