Part 2

Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä. Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan. Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.

Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille; toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin. Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa, koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta, joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat; silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin on miehiään.

Tämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon hänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa tytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä kohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat hänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli tehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin ne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn eräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa varattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi saamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa mainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa sopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi sanan kuullessaan huudahtivat: _Rameau!_ Silloin raivo säihkyi hänen silmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.

Olitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte: hän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän on pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo enemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta paljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän eikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on moniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia ajatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja, juhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy, -- ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen haudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset musiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet synkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar, joka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla tuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä eläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.

Hän puhuttelee minua: "Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä teette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin aikaanne puupalasten työntelemiseen?" (Siten nimitetään halveksivasti shakin tahi damipelin pelaamista.)

Minä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen huvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.

Hän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal ja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.

Minä. Entäs herra de Bissy?[20]

Hän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21] näyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin niitä saattaa oppia.

Minä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin verrattomille kyvyille.

Hän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja muussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä aloilla?

Minä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko paljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi mies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se siitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri muistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin jälleen. Mitä olette toimitellut?

Hän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä mitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on ollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin tällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut, olen sen ajattanut.

Minä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne viisaan miehen näköinen.

Hän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät silmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat, suuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos tämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi kerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.

Minä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen rinnalla.

Hän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle. Olen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn kernaasti.

Minä. Voitteko aina hyvin?

Hän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.

Minä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama kuin...

Hän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha tuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen rakasta veljenpoikaansa.

Minä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet joskus?

Hän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.

Minä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?

Hän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen aavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee vain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin palkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin tahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat duodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin ollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa ihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin yhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee olla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken sanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä toivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. -- Tarvitaan ihmisiä, -- mutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He ne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys niin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa. Asiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne jäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin puku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus hänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu aina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä mukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on siihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille, että paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä nerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään mitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos siitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin eräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona, jolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti meille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole kansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa kuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta niistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat inhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen luonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa tahi heittää likaviemäriin.

Minä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki luulevat olevansa nerokkaita.

Hän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en usko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.

Minä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi vihata neroa?

Hän. Iäksi päivikseni.

Minä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne siitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule onnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä suuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni. Vaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset tavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan, suuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina ihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet, tullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden keskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään muistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä. Suokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle mainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti hyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että päinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta voikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee mieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä harhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän kunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento joutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia lakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia, toiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta vahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne rikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin tuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä joutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet tyhjentämään myrkkymaljan?

Hän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu? Eikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö hän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän, halveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita halveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja eriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille ihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.

Minä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla huonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan joutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että nero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi häijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies. Jos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen, kärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä päättäisitte?

Hän. Että hänet on heitettävä järveen.

Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso, huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä. Mutta Voltaire?

Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.

Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa, kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29] tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias, mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi, kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin olisi meille jäänyt _Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre, Athalie?_

Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.

Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden kuin mitä itse huomaattekaan.

Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta, vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin, herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin te tiedätte mitä sanotte.

Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.

Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi, että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias, hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa, jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä, mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle. Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?... Mutta antakaahan kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.

Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta; kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.

Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.

Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita, sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille, joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme; meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut, tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30] lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32] suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun, hän ei enää saa teitä liikutetuksi.

Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?

Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, -- että jos kaikki tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään erinomaista?

Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa, ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta, jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.

Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten luopuu omasta olemassaolostaan.

Hän. Se on totta.

Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.

Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette. Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen, senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään, niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan _Mahometia_,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen. Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan kuullut soitettavan _Loistoisan Intian_[37] alkusoittoa, en koskaan laulettavan _Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö_ sanomatta itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan." Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]

Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa sen vaivan.

Hän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas rupesi laulamaan _Loistoisan Intian_ alkusoittoa ja _Tuonelan tummat rotkot_ aariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja minulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti olla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo kaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista lisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi soitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin, omatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat sinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät gavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua miestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä, jatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret levällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui siihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli niitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa, astuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja katseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka päivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään heidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40], Frétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä, korskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi, ylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten hän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet suuri mies; saisit lukea _Kolmen vuosisadan historiasta_,[43] että olet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies, ja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan, joka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen näköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän kuorsaisi niinkuin suuri mies... (Ja tämän sanoessaan vaipui hän pehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen unta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota suloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi silmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)

Minä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista unta?

Hän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen palannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä peitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti; minulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin panee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään. Mutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin kurjimus.

Minä. Se on kuitenkin surullista.

Hän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.

Minä. Mitä sitten?

Hän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen hyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta joka teitä huvittaa.

Minä. Se on totta.

Hän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa hän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen levollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen oppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari kuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.

Minä. Mikä ylistyspuhe!

Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää; ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.

Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.

Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.

Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja halveksivat niitä muissa.