Part 5

"Milloin matkustatte pois", kysyi h‰n.

"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa -- h‰n on sellainen --"

Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.

"Onnellista."

Nyˆk‰ytin p‰‰t‰ni ja hymyilin.

Kadulle paistoi aurinko n‰‰nnytt‰v‰sti. Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

"Hyv‰sti, t‰ytyy kiireht‰‰", sanoin.

"Hyv‰sti, ehk‰p‰ viel‰ tapaamme."

Kuljin kotia.

J‰in tuijottamaan kauaksi ikkunastani p‰iv‰n paahtamille, harmaille kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siell‰ mit‰‰n minulle. Ei yst‰v‰llist‰ ajatusta, ei ymm‰rryst‰, ei mit‰‰n.

Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

Miss‰, miss‰ oli sitten minun paikkani?

II

Olen kotona maalla. T‰‰ll‰ on minun paikkani. T‰‰ll‰ on j‰lleen nuori. T‰‰ll‰ t‰ytyy kuunnella rintansa ‰‰nt‰. T‰‰ll‰ odottavat minua mets‰ni, omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.

Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat kuin hohtavat unelmat, ne minua ymm‰rt‰v‰t. Ne puhuvat minulle auringosta, rakkaudesta, joka hedelm‰n kantaa. Te kultaiset, el‰m‰ni kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette vapaat v‰yl‰t niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja unelmille h‰nest‰ -- h‰nest‰ -- h‰nest‰ --

III

Voimakkaana levi‰‰ mets‰ t‰m‰n ihmisasunnon ymp‰rill‰. Oma mets‰ni, jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni, joita kohti olen tuhannesti k‰teni ojentanut ja kaivannut.

Kaivannut.

Kuljen yksin mets‰ni polkuja ja ajattelen.

Niin, h‰nt‰ min‰ aina ajattelen.

Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin h‰n siin‰ vierell‰ni kulkisi ja pienimm‰nkin ajatukseni lukisi.

"Ota minua k‰dest‰. Se on sinua varten."

H‰n hymyilee.

Rakastan h‰nen hymy‰ns‰. Vuosia olen sit‰ rakastanut.

Mets‰ sakenee edess‰mme. Sammalet hohtavat vihreytt‰ns‰ ja uppoutuvat houkutteleviksi pehmeikˆiksi. Puiden latvat p‰‰mme p‰‰ll‰ humisevat ikuista hymni‰ns‰. Jokainen puu on v‰r‰j‰v‰ kieli, johon tuulet puhaltavat ja soittavat eri s‰veleit‰, jotka kietoutuvat samaksi mahtavaksi hymin‰ksi, hymniksi el‰m‰lle.

"Tunnusteles mets‰n tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."

"Se on mullan, veren tuoksu."

"Katso mik‰ pyh‰kkˆ tuolla."

"Min‰ vien sinut sinne", kuiskaa h‰n ja min‰ painaudun lujasti pitkin h‰nen ruumistansa.

"Kuinka sinun poskesi hohtavat."

"Niinkˆ --"

"Ja huulesi polttavat."

"Polttavatko --"

Min‰ kuljetan huuliani pitkin h‰nen kaulaansa ja painan ne h‰nen paljaalle rinnallensa.

H‰n tempaa minut syliins‰ ja min‰ kierr‰n k‰sivarret h‰nen kaulallensa ja kuiskaan h‰nen korvaansa:

"Sin‰ -- sin‰ --"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut.

Ruumistani polttaa. Ja min‰ tied‰n, mit‰ min‰ tahdon. Tahdon kerrankin tyydytt‰‰ kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ‰‰ri‰ ei koskaan tavoita -- mutta meid‰n t‰ytyy, vaikka tuskasta huutaisimme --.

Ja min‰ kuiskaan:

"Sinun pit‰‰ rakastaa minua voimakkaasti kuin mets‰n peto -- ruumis sairaana kuin muillakin el‰imill‰, jotka maassa tuolla kiemurtelevat, kun eiv‰t haluansa tyydytt‰‰ saa -- niin -- niin sinun pit‰‰ --"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut. H‰n ymm‰rt‰‰, _etten se ole en‰‰ min‰, ei minun oma ‰‰neni, vaan el‰m‰ minussa, tulevien sukujen el‰m‰, joka kauttani el‰m‰‰ns‰ kaipaa_. Ja h‰n ymm‰rt‰‰, ettei minulla ole oikeutta tukahduttaa sen ‰‰nt‰.

Ja h‰n tempaa minut luoksensa.

H‰nen hengityksens‰ on lyhytt‰ kuin el‰imen.

Mutta min‰ k‰rsin, k‰rsin siit‰ itsekseni ja kaipaan -- kauas -- minne, minne min‰ kaivannen aina?

IV

Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin peitt‰v‰t maata, t‰t‰ ihmisten maata. Vuosikymmenet vieriv‰t, ihmiset vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymm‰rt‰m‰tt‰, mit‰ tapahtuu ja mit‰ on tapahtunut.

Mit‰ on tapahtunut? Rinnassani nyyhkytt‰‰. Mit‰‰n ei ole tapahtunut.

Olen harhaillut t‰‰ll‰ vain yksin, yksin, kaivannut sit‰, jota miss‰‰n ei ole -- mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellek‰‰n?

Sin‰ lep‰‰t nyt siell‰ kylm‰ss‰ haudassasi -- sinne sin‰ jouduit -- mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

* * * * *

Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, ett‰ mit‰‰n muuta mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sit‰ ennen ymm‰rt‰nyt.

En ole ennen ymm‰rt‰nyt.

Seison ‰‰netˆnn‰ ja katson.

Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat s‰rkyv‰n puhtaina taivasta vasten. Auringon kultaiset s‰teet taittuvat hankiin ja leikkaavat ilmaa.

Mik‰ kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mit‰‰n tiennyt, ‰‰nettˆmyys, kuulakkuus, joka tunkee l‰pi syd‰meni.

Nyt n‰en, ett‰ ulkopuolella meit‰ on kauneutta, lepoa, jota mik‰‰n ei h‰iritse, puhtautta, i‰isyytt‰, joka yksin tuskan vaientaa.

I‰isyytt‰, jossa el‰m‰ oli vain lyhyt uni, ‰‰netˆn huokaus. -- Vain unta, satua, vain sammuva kaipaus --

Rakastan kuitenkin sit‰ satua, sit‰ kipe‰‰ kaipausta, kuinka sit‰ rakastan kaikkine tuskinensa.

Polvistun maahan ja kiit‰n kaikesta, mit‰ olen saanut, ja kaikesta, mik‰ on saamatta j‰‰nyt.