# Rakkautta ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rakkautta-11916/index.md Sen sanottuansa puki hän nutun päällensä nosti sen kauluksen pystyyn, otti erään avaimen naulasta ovenpielestä, kopeloi nutun taskuaan ja lähti ulos. * * * * * Minä olin siis voittanut. Vieläpä uskoin ihan tosissani, että koko Tohmajärven naisasia oli tavallaan voittanut minun kauttani. Siitä ei siis sen enempää. Voitto kuin voitto! Nyt me pyöräilimme, iloisina, reippaina. Laskettelimme ensin lukkari Iittiläisen asunnon ohi, sivuutimme Päivisen hovin ja käännyimme sitten sanotun hovin mökkien ohi Lahdenperälle. Koetin pysytellä Petterin rinnalla, erillään herra Ratisesta. Petteri alkoi jo puhelun: "Eikö neitiä väsytä jo?" "Ei", iloitsin minä. Hän jatkoi: "Tämä pyöräurheilu on siitä hyvä, jotta samalla saa nähdä aina vain uutta luontoa ja jotta se voimistuttaa, etenkin jalkaterä- ja polvilihaksia." Minäkin uskoin sen, tai ainakin olin uskovinani. Hän lisäsi: "Vaikka kyllähän niitä tavallaan voimistuttaa kolmiloikkauskin ja pituus- ja korkeushyppy... Pidättekö muuten kolmiloikkauksesta?" "Pidän", joudutin minä väärää vastaustani, kuten yleensä tämmöisessä tapauksessa tekevät, turvautuen nopeaan, viattomaan valheesen. "Entäs pituushypystä?... Pidättekö siitäkin?" jatkoi Petteri tiedusteluaan ja taas minä valehtelin ihan mitään ajattelemattakaan. Hän alkoi nyt puhua juoksusta, selittäen: "Marathon juoksusta minä en pidä, mutta noin kolmen mailin matka on kohtalainen ... terveydellisessä suhteessa." "Niin minustakin!" Ja niin me jatkoimme. Herra Ratinen oli pelkkänä vastuksena, enkä keksinyt keinoa, millä päästä hänestä eroon. Nämä pyöräilymatkat uudistuivat joka päivä. Erään kerran keksin keinon, jolla sain herra Ratisen hetkiseksi poistumaan: Jättäydyin jälelle ja pudotin salaa nenäliinani tielle. Kolme kilometriä taas pyöräiltyäinme valitin minä hellettä, tapasin nenäliinaani ja kauhistuin, tullen surulliseksi. "Ai-jai, mikä vahinko! Kun on Amalia-tädiltä muistoksi saatu nenäliinani pudonnut." Mutta oitis muutin ääneni mairittelevaksi ja ehätin imarrellen: "Mutta te, herra Ratinen, olette aina niin kohtelias ja hieno kavaljeeri... Ehkä olette hyvä ja pyöräilette sitä etsimään." Ratisen täytyi tietysti lähteä, vaikka häntä se harmittikin aika lailla. Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin: "Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette Helsinkiin." "Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni alas ja vedin surullisesti: "Nii-iin... Muutoin vain." Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen: "Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska." Minä huokasin, niin että hän sen kuuli. "Vai kuinka?" kysäsi hän hetken kuluttua. Surullisena venytin minä siihen: "Mitäs minun elämästäni on väliä... Me naiset olemme luodut vain kärsimään." Teeskennelty surumielisyyteni oli jo muuttua todelliseksi. Keskustelu kallistui jo elämän suurta kysymystä: rakkautta kohti. Lähestyimme sitä tosin muiden asioiden kautta kierrellen: Puhuimme naisasiasta. Minä surkuttelin sitä osaa, mikä on meidän naisten kannettavaksi maailmassa langennut. Sanoin että olemme--tarkotin juuri itseäni--semmoisessa asemassa, että ei kukaan kohtaloamme sure, ei meitä sääli. Tarkotukseni oli herättää sillä Petterissä säälin tunne itseäni kohtaan. Niin jatkui keskustelu. Petteri väitti nyt, kohteliaasti naisia puolustaakseen: "Mutta jos ei olisi naisia, niin ei olisi miehiäkään... Ja silloin olisi koko elämästä kuitti!" "Nii-iin", venytin haaveillen ja niin jatkui puhelumme. Mutta jo ajaa huristi Ratinen meitä kohti ja keskeytti kaiken. Sain nenäliinani. Kiitin sen noutajaa, pysähdyimme ja levähdimme tiepuolessa, jossa Petteri voiteli polkupyöräni laakerit ja pumppasi ilmaa sen renkaaseen. k) TUNNUSTUS. Nyt tulee tässä hyvin hellä paikka. Tämän kertomuksen ihanin, runollisin kohta. Vihdoinkin oli näet herra Ratinen matkustanut Joille, omille asioilleen ja me pyöräilimme kahden kesken. Ajaa hurautimme Kemiin kylän läpi, käännyimme Kiteelle vievälle tielle ja jatkoimme kunnes tulimme siihen, missä maantie koskettaa Tohmajärven kaunista pohjukkaa. Alkumatkalla olin minä iloinen: heittäydyin aivan vallattomaksi tyttöseksi ja puhuin Petterille kaikenlaista leikkiä. Kysäsin kerrankin häneltä: "Ketä te, herra Ikonen, rakastatte?" "En minä sitä sano", ujosteli Petteri suu leveässä hymyssä. Minä vilkasin häneen ja väitin leikillä: "Minäpä tiedän." "O-hoh!" väitti hän vastaan. "Tiedänpäs!" tenäsin minä vain siihen ja nyökäytin päätäni veitikkamaisesti. Hän kysyi: "No?" "Neiti Elli Iittiläistä", pistin minä ja vilkasin taas häneen. Hänen hymynsä leveni vieläkin laajemmaksi, koruttomammaksi ja hän kielsi leveällä ihmettelevällä: "O-hoh!" "Mitä?... Enkö arvannut oikein?... Arvasinhan?" ilakoin minä edelleenkin. Hän katsoi nyt silmiini ja sanoi leveästi, vakuuttavasti: "Ei toki!... Ei sinne päinkään!" Oli syntyä äänettömyys. Minä olin hyvilläni. Tekeydyin nuhtelevaksi ja venytin leikillä: "Hy-yi teitä herra Ikonen, kun ette rakasta Elliä!... Elli on niin herttainen ja kaunis tyttö... Eikö totta, herra Ikonen." Petterin sielussa hautui minun kuvani. Mietteissään, hiljakseen pyöräänsä polkien virkkoi hän: "Ka kuka kenestäkin pitää... Mutta en minä vain Ellistä pidä." "Hy-ii teitä", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme kohtasivat ja me vaikenimme. * * * * * Se oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat maaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen alla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin oikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen matkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta laaksoon. Petterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna polki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän hyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt. Vauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin että kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme, loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen satumaailmassa. Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni, laskeuduin maahan ja ihastelin: "Ai miten kaunis paikka tämä on." "On tämä!" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli: "Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!" "Nii-iin!" kuiskasin minä ja ehdotin. "Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen." "Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt se alkoi ... se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin: "Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen ... näin ihanan luonnon helmaan!" "Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme, nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa. Mutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän housujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli: "Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä ajaakaan." En vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli kuiskaten kuin väsyneenä: "Mikähän kukka tuo on ... tuo yksinäinen?" Hän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi: "Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?" "En", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää: "Tämä kuuluu... Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on", käänsi hän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan hänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve kupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että jouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä: "Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä... "Ai miten monta!" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin. "Ja yksi emi", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen syliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin: "Yksi ainoa emi..." Taas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin: "Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa..." "Onhan se." Huokasin taas ja haaveilin: "Ei ystävää ... ei ketään jonka hyväksi eläisi ... joka ymmärtäisi ... joka..." "Maiju!" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi tukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin häntä vastaan. "Rakas Maiju", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti huuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta. "Petteri!" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin siihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen, kuiskaten: "Nii-iin... Ette sa-aa." No nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä autuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen uupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme vielä kaksi tai kolme kertaa--lukua en varmasti muista--ja nousimme. Petteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään kotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa. l) LOPPUSOINTI Oli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli kirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa ja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä aurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta onnea. Ja minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli täynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille hyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä sopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee. Ja kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs, ahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja lepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin minua enää entiseksi tunsivatkaan. Eräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin silitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän kauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin onnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi vain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt heittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen: "Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja vehnäistä?" Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili: "Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista ... voita ja vehnäistä!" En loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin silitysrautaa ja vannoin: "No on se semmoista ... on ihan kuolemaansa asti!" "Nii-iin!" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin: "No näettehän." Äiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula huulien välissä: "Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!" * * * * * Oli toki eräs huoli: Petterinhän täytyi matkustaa Helsinkiin. Alistuin toki siinäkin kohtalon alle tyynenä, tietäen että eromme on ainoastaan ohi menevä. Sitä innokkaammin nautin nyt hänen kirjeistänsä. Olimme salakirjevaihdossa. Joka päivä sain häneltä kirjeen ja tuon tuostakin pyöräilimme onnemme paikalle verestämään muistojamme ja jakamaan toisillemme onnea yhä uusilla ja uusilla suudelmilla. Niin tuli eron hetki. Olin tekosyynä matkustanut edeltäpäin Sortavalaan, saadakseni siellä rauhassa sanoa hänelle jäähyväiseni ja siunata hänen matkansa. Ei kukaan näet vielä tiennyt että olimme salakihloissa. Mutta miten katkera oli sittenkin eron hetki! Ai-jai sentään! Olimme kävelleet Vakkosalmella, missä toisemme ensi kerran tapasimme. Olimme istuneet siellä syyskesän kuutamossa, itkeneet onnesta, vaikka ei se itkeminen tahtonut Petteriltä oikein sujua ja olimme uudistaneet valamme, rohkaisseet ja rauhottaneet toisiamme ja saaneet voimaa ja uskoa alkaa elämä näennäisesti erillään ollen. Niin tuli eron hetki. Saatoin häntä "Valamo"-laivalle. Laiva oli jo lähtövalmis. Petteri katseli sitä ja lausui minulle: "On tämä toki iso laiva ... niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin." "Niin!" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet ja selitti: "Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian se tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!" Mutta jo vihelsi laivan pilli. Kapteeni kaivoi tikulla ruuan jäännökset hampaansa kolosta, kellisti juhlallisesti vatsaansa ja lausui komentosanan ja laiva alkoi solua meren ulappaa kohti ja silloinhan siinä tuli ero pakostakin. Palasin asuntooni, sulin oven ja itkin katkerasti. Kauvan seisoi Petteri laivan kannella, katse lähtörantaan käännettynä ja ajatteli minua... Vihdoin laskeutui hän hyttiinsä, muutti päällensä jokapäiväisen pukunsa, että ei uusi puku matkalla russautuisi, ja heittäytyi sitten laivan salongin divaanille vähäksi aikaa virumaan ja levähtämään. Siinä virui hän melkein ajatuksettomana siksi, kunnes laivatyttö tuli tekemään matkustajille vuoteita divaanille ja ajoi hänet pois tieltä, mutisten jotain siitä porosta jota oli Petterin kengistä divanin sametille karissut. Unisen näköisenä raapi Petteri silloin kainaloaan ja lähti pois, nukkumaan. * * * * * Päivät menivät, toiset tulivat. Tohmajärvellä oli autiota ja tyhjää... Elin kesän muistoissa, unohtaen nykyisyyden. Kirjoitin Petterille ahkerasti ja sain joka päivä häneltä viestin. Hän kirjoitti niin avomielisesti pyrinnöistänsä, tunteistansa ja kaikesta. Ei ollut niissä kirjeissä mitään koristeltua, ei salannut hän mitään. Ja miten ihmeen nopeasti hän edistyikin kaikessa! Minä aivan hämmästyin ja ihastuin häneen yhä enemmän. Kerran hän kirjoitti muun muassa näin: "Rakas Maiju... Nyt on minulla jo pituushypyssä seitsemänsataa neljäkymmentäviisi ja kaksikymmentä kolme sadasosaa (745,23) pistettä ja kolmiloikkauksessa seitsemän sataa yhdeksänkymmentä viisi ja kolme kymmenesosaa (795,3). Se on jo hyvä tulos näin alussa. Ainoastaan herra Simosen tulos oli kolmea (3) pistettä parempi." Petteri näet lukujensa lomassa urheili. Iloitsin hänen voitoistansa ja onnittelin häntä.--Kohta kirjoitti hän taas: "Olen alkanut harjoittaa juoksemistakin ja nyt on minulla jo Suomen mestaruus kolmen mailin juoksussa. Sinun kirjeesi minua rohkaisevat ja minä toivon ahkerana treenaamisella voivani kerran vielä saavuttaa maailman ennätyksen ja päästä urheilukuninkaaksi. Sinun tähtesi, rakas Maiju, minä ponnistan niin kauvan että lopullisen voiton pitää ratketa, vaikka hän olisi miten tiukassa." Eikö tämä ole liikuttavaa, korutonta, avomielistä! Minun tähteni--_ainoastaan_ minun tähteni hän siis pyrki eteenpäin! Kiitollisena, heltyneenä suutelin minä hänen kirjettänsä. Niin jatkui kirjevaihtomme. Minä rohkaisin häntä. Päivä päivältä lisääntyivät hänen pisteensä ja ne hänen voittonsa lujittivat minun rakkauttani ja ihailuani. Kuvittelin miten kaikki Helsingin hienot neidit ihailevat häntä urheilujuhlien tanssiaisissa, tai kun hän voitokkaana yleisön suosionosotuksiin kumarruksilla vastailee. Joka päivä kirjotin hänelle. Kirjotin kauniisti. Pyysin karttamaan Elliä ja hän vastasikin että ei halua häntä nähdäkään. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja näihin kirjeisiin vastatessa alkoi avautua minun runosuonenikin. Vastauskirjeissä tietysti vannoin hänelle ikuista uskollisuutta. Kerrankin kirjoitin runollisesti: "Elän yksin sinulle. En näe enää Tohmajärven ihania kyliä, vaan elän niiden pyhien paikkojen muistoissa, joissa olen sinun kanssasi elänyt elämäni ainoat onnen ja autuuden hetket." * * * * * Niin oli kulunut osa syksyä. Talven henkäys tuntui jo ilmassa: lehdet kellastuivat. Poissa olivat lintusten iloiset parvet, poissa survovat hyttyset. Ei ajelehtinut enää vesilintu Tohmajärven selällä, ei muistuttanut mikään kesästä. Variksia ja harakoita lenteli toki vielä varsinkin viljakekojen ympärillä. Mutta povessani oli silloinkin kesä. Onneni kirkastui kirkastumistansa, sillä joka päivä vei minut yhä lähemmäksi sitä onnen hetkeä jolloin taas saan nähdä Petterin ja juoda sieluni täyteen autuutta hänen huuliltansa ja hänen leveästä, koruttomasta hymystänsä. Semmoisena onnen ja autuuden hetkenä pyöräilin kerta joutessani taas muistojen pyhälle paikalle. Oli ihana syyspäivä. Lehdet olivat keltaisimmillansa. Marjatertut punasivat pihlajia. Ei liikahtanut tuulen henki. Ei kuulunut ääntä. Tohmajärven pitäjä oli kuin ihana syksyn morsian. Silloin minä istahdin tuon muistojen armaan koivun alle ja elin siinä yksinäni nuo onnen hetket uudelleen, onnen punan kaunistaessa minun armaita poskiani. Istuin kauvan, miltei iltaan asti, kuin ihana yksinäinen enkeli, tai kuin joku yksinään istua kököttäjä, keskellä syksyn kaihoisaa, rauhallista runoutta. Ennen lähtöäni uudistin valan, vannoin ijäistä ystävyyttä ja uskollisuutta armaalleni. Otin sitten kellastuneen lehden ja lähetin sen vielä samana iltana Petterille kirjeessä, jossa kerroin valastani. Tätä kellastunutta lehteä säilyttää Petteri nyt kuolemaansa asti elämänsä suurimman onnen pyhänä muistona. Molemmat me nautimme, onnestamme. Kaikki oli hyvin päättymässä. Ja nytpä tästä asiasta ei enää puuttunutkaan muuta kun loppu: häät ja onnellinen avioliitto. Ah minun silloista onneani! * * * * * Sillä kannalla olivat asiat kun eräänä päivänä saapui meille vieraaksi isäni erään koulutoverin poika, maisteri Artturi Turonen. Hän oli hieno n.s. maailmanmies ja tunsi elämän ja koko maailman: nuoresta iästänsä huolimatta oli hän jo ehtinyt kerran saada niin sanotun eläkkeettömän virkaeron, mutta oli ystäviensä avulla saanut uuden viran erään siveellisyysseuran päällikkönä. Hän hoiti sitä tointa erään alaisensa virkamiehen nimessä. Kerta isäni kiroili että Artturi muka on jo siinä tilassa, että ei kelpaa sakotettavaksikaan. Luonnollisesti minussa heräsi silloin säälintunne Artturi rukkaa kohtaan ja niin me aloimme lähestyä toisiamme. Ja nyt tulee tämän lemmen tarinan tragillisin kohta, tapaus, joka aiheutti että kaikki taisteluni raukesivat taisteluksi tyhjästä ja niin menivät hukkaan hyvät humalat. Tämä Artturi oli näet viisas, nerokas ja voimakas ja jalo, mutta hänkään ei jaksanut vastustaa viehätysvoimaani vaan rakastui minuun, takertui minuun kuin terva tappuroihin ja kirjoitteli minusta kauniita novelleja ja kertomuksia, joilla hän ansaitsi aina jonkun markan rahaakin. Enkä minä, yksin jääneenä, tietysti jaksanut häntä vastustaa ja niin sai Petteri parka rukkaset, sillä--ajattele, lukija, sitä kauheutta--Artturi vei minun toisen lempeni.