# Rakkautta

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rakkautta-11916/index.md

Se oli kuin pisto minun rintaani. En tässäkään suhteessa salaa näennäisiä heikkouksia. Sanattomana, synkkänä kuin ukkospilvi alkoi sielustani kohota mustasukkaisuus, enkä minä jaksanut sitä alas painaa. Puhelu jatkui. Nyt jo huomautti äitini:

"No joutaisi tuo Ellikin jo saada miehen... Siinä vain syö ja kuluttaa ukkolukkarin pieniä tuloja!"

Heittäydyin keinutuolin selkämän varaan ja varjostin vasemmalla kädelläni silmäni. Veri tuntui nousevan päähäni. Mustasukkaisuus alkoi kiihdyttää tunteitani Petteriä kohtaan. Rouva Halinen jatkoi:

"No onpa siitä miehenkin saamisesta lukkarilla omat menonsa: Nytkin jo kuuluu Elli kiusaavan taas uutta pukua semmoisella tuskalla, jotta ei anna enää rauhaa ukkolukkarille enemmän kuin äidilleenkään."

Tunsin hetkisen jotain vahingoniloa. Mutta se oli pian ohi menevä. Kun rouva Halinen oli ensin panetellut Elliä, arvosteli hän sen kykyä, sanoen:

"Mutta kyllähän se miehen osaa verkkoonsa vetää, kun vain seuraan pääsee!... Tämänkin Pekkalan Oskarinhan se oli jo kietonut senkin seitsemään paulaan... Ja luultavasti se olisi siitä jo miehenkin saanut jos ei Oskari olisi joutunut sinne Kuopion puolelle muuttamaan!"

Hän syyhytti suutansa rauhallisesti. Minä aloin hermostua. Kun yksinäinen kärpänen surahti korvissani, kiukustuin minä sille, tavotin hermostuneena sitä lyödä otsaltani ja ärähdin kiukkusen:

"Äs!"

"No ... mitä sinä nyt siinä äsähtelet!" pisti siihen äitini. Se välinpitämätön, tai tungetteleva kysymys kiukutti minua. Nousin keinumasta, läksin suuttuneena huoneeseeni ja ähisin mennessäni:

"No mitäs täällä pidetään semmoista siivoa, jotta kärpäsiäkin on niin että ei enää uskalla niiltä kunnolla suutansa avata!"

Tuommoiseksi näet muuttui sieluelämäni yht'äkkiä ... näin herkäksi ja omituiseksi että äsähtelin ja suutahtelin ihan jonninjoutavasta! Ei siis ole suotta kirjoitettu siitä valtaavasta voimasta, jolla rakkauden tunne meihin vaikuttaa. Luonteeni omintakeiset piirteet alkoivat nyt jo paljastua, sillä kun olemme suuren tunteen vallassa, on meissä kaikki todellista, omaa, eikä joutavaa kissan-kultaa. Toivoin olevani yksin. Avasin akkunan, istahdin sen ääreen ja katselin ulos harmaalle Tohmajärven selälle. Taivas oli jo umpipilvessä. Vesiripset riippuivat puiden lehdistä, heinistä ja kaikesta. Alkoi tiuhkuva usvasade. Ei näkynyt elävää olentoa, ei kuulunut ääntä. Muutamat sanat olivat siis järkyttäneet herkän, kaikelle alttiin sieluni aivan tyyten. Ilman pimenevä tunnelma lisäsi mielialani painostusta. Lukkarin Ellin haamu nousi eteeni ja kaikki näytti peittyvän elämän yleiseen harmauteen.

Niin istuin kauvan. Hälisen rouva oli pestyjä vaatteita tarkastellessaan löytänyt sukkani ja kysyi äidiltä:

"Itsekö se Maiju on nämä sukat neulonut?"

Äiti puuhaili jotain ja vastasi tavallaan ynseästi:

"No johan se nyt itse!... Joka on niin laiska jotta ei muuta tekisi kuin oikuttelisi ja tuolla polkupyörän selässä rullaisi hameitaan repimässä!"

Välillä hän höllytteli sormellaan puseronsa kaulusta ja lisäsi sitten:

"Kolmet hameet repi sen selässä rullatessaan jo tänäkin kesänä, niin pistin jo koko pyörän aittaan lukon taa."

Ensimäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla. Jossain rähähtivät tappelevat koirat. Sitten vaikeni taas kaikki. Sade alkoi hiljakseen kiihtyä. Kohta näytti kaikki uppoovan veteen. Kuului vain sateen rapina. Tyyni järven pinta näytti ikäänkuin kiehuvan, kun isot, raskaat vesipisarat putoilivat siihen yhtenä ainoana rapinana. Katselin sitä kauvan, kun elottomana ja vihdoin eikös jo ota ja pääse rinnastani heikko, surullinen huokaus! Ellin kuva vilahti silmissäni ja mustasukkaisena äänsin minä silloin ynseän:

"Mokomakin!... Luulee parempikin olevansa!"

* * * * *

Niinä aikoina puhuivat kaikki Tohmajärven herrastytöt ja niiden äidit jo yksinomaan Petteristä. Häntä kehuttiin. Hänen rikkauttansa ja hänen siivoa käytöstänsä ylistettiin. Ei ihme että hänen kuvansa yhä vain kirkastui minun sielussani ja painui sen syvyyteen aina vain kauniimpana. Mustasukkaisuus lisäsi vain tunteitteni lämpöä hetki hetkeltä. Vieläpä luulen että juuri tuo mustasukkaisuus pelasikin pääosaa koko jutussa.

Joskus minä tutkin, onko minulla syytä olla mustasukkainen, enkö voi olla varma Petterin vastarakkaudesta, kun hänen oma isänsä oli kerran jo asiasta puhunut. Mutta minä en voinut rauhottua, sillä enhän minä ollut varma. Vähäpä siitä mitä isät puhuvat lastensa nimessä! Olihan minun oma isänikin kerran sanonut, että olen muka rakastunut herra Kuittiseen, ja kumminkaan ei asiassa ollut rahtuakaan perää: En voinut herra Kuittista sietääkään. Samoin voi tietysti Petterinkin isä puhua poikansa asioista vaikka ihan paljasta pötyä.

Niin kului viikko, toinenkin. Minä kartoin lukkari Iittiläisen Elliä, vaikka olimme siihen asti olleet paraat ystävykset. Halusin tavata Petteriä, ikävöinkin jo hänen seuraansa, mutta mistäpäs sitä olisi saanut nyt äkkiä tilaisuutta seurusteluun!

Eräänä päivänä silloin satuin kulkemaan Haarasen kaupan ohi ja näin Ikosen hevosen pihalla seisovan. Aavistin että Petteri on kaupassa ja oitis poikkesin sinne, ilman asiaa, muka ostoksille. Aioin kysyä semmoista hyvin hienoa tavaraa, jota tiesin siellä ei olevan. Eikö se ole kauheaa, että tämmöisiä päähänpistoja alkoi jo ilmestyä aivoihini.

Ja minä olin arvannut oikein. Petteri oli kaupassa. En ollut häntä huomaavinanikaan, vaan kiirehdin muka ostamaan. Puotilainen riensi hattu kourassa minua palvelemaan, kysyen pää kallellaan kumarassa, makeasti:

"Mitäs saisi neiti Lassilalle olla?"

Löyhyttelin kasvojani, kun olisin ollut hyvin helteinen ja selittelin aivan tosissani, ikäänkuin kiireessä, helteisenä:

"Onko teillä semmoista ... semmoista ... no"--pyörittelin kädelläni kuvioita kuin sanoja muistista hakien ja jatkoin: "minä en tiedä mitä se on suomeksi ... semmoisia '_petit corset'_ ranskaksi... Tiedättehän? _Petit corset ... petit corset_."

Puotilainen ei tietysti ymmärtänyt koko semmoisesta puheesta mitään ja pudisti epäävästi päätään, ollen samalla ymmällä, sillä hän ei ymmärtänyt ranskan kielestä ei tään taivaallista. Minä vain jatkoin:

"Mutta parasta ... kaikista, kaikista hienointa lajia mitä on ... semmoisia _petit corset_".

"Ei ... ei ole semmoisia!" oli puotilainen aivan pyörällä. Aloin silloin pahoitella:

"No voi, voi sentään!"

"Niitä oli kyllä, mutta ne ovat jo loppuneet", valehteli nyt puotilainen epäröiden, pulasta selviytyäkseen ja kysyi:

"Mutta eikös saisi mitä muuta olla?... Meillä on hyviä naisten sukkia ja...

"Ei!" keskeytin minä nopeasti. Itsepäisesti jatkoi siihen puotilainen, päätään kallistellen:

"Ja naisten käsineitä ... ja..."

"Ei ... ei", keskeytin taas kiireesti.

"Ja hiusneuloja on ... ja hyviä rintaneuloja!"

Nyt minua jo alkoi suututtaa ja minä pelkäsin jotain sopimatonta tulevan ja yritin keskeyttää. Mutta sitä itsepäisemmin kumarteli puotilainen:

"Ja hyviä naisten housuja ... ihan äsken tulleita!"

Olin ihan punastua. Hyi! Selvitäkseni olin nyt vasta huomaavinani Petterin ja huudahdin:

"Ai ... herra Ikonen täällä!... Sitäpä ei olisi odottanut!"

Hän kumarsi, nosti lakkiansa, hymyili tyynesti ja selitti:

"Tulin ostamaan selkäsiimaa ja koukkuja... Nyt alkaa paras pitkällä siimalla pyyntiaika!"

Ja miten toinen oli nyt asemamme kuin ensi kerran, Vakkosalmella tavatessamme!

Nyt olin minä neuvoton, hän ikäänkuin perehtyneempi ja sen johdosta rohkeampi. Syntyi pieni keskustelu. Koetin olla ystävällinen, mutta samalla huoleton, iloinen, ettei hän saisi sitä käsitystä, jotta muka tungettelen. Niin luontevasti, yksityiskohtia myöten, näyttelin jo rakastuneen naisen osaa.

Mutta kohtaus loppui äkkiä. Petterin isä oli saanut asiansa toimitetuksi ja huusi poikansa ulos, kiirehtien kotiin lähtemään. Jäin yksin ja nyt aloin miettiä miten saada tilaisuus seurustella Petterin kanssa rauhassa enemmän. Tilaisuus olikin tulossa: Olihan meillä tulossa perhejuhla: äidin nimipäivät, joille tavallisesti kutsuttiin koko Tohmajärven herrasväki, jopa joskus muutamia siistimpiä, rikkaampia isäntämiehiä. Päätin nyt tarmolla toimia niin, että herra Ikonen kutsuttaisi perheinensä, vaikka hän ei ollut vielä isän erityinen tuttavakaan. Kärsimättömänä odotin vain juhlan tuloa ja vannoin näyttäväni Ellille, että hänen aikomuksensa ovat turhaan raukeavat.

Ja nyt alkoi odotuksen ja epätietoisuuden aika. Sieluelämäni liikkui herkkänä, kuin auer tuulenhenkäyksissä. Haaveilut ja unelmat ilmestyivät. Iltasilla nukkuessani toivoin yöllä näkeväni kauniita lemmen unia. Mutta mikä ihme siinä lie ollut, että minä en niitä koskaan nähnyt. Se oli mielestäni pahan enne. Siksipä usein, kun aamusella heräsin, tuskastuin koko maailmalle, löin, tai viskasin tyynyäni ja sähähdin tuskaisen, hermostuneen:

"Äs!"

c) ENSI PAULANI.

Joutuivat siitä vihdoinkin sanotut äidin nimipäivät. Isä poltteli piippuansa ja äiti laati hänen kuullen luetteloa niistä, ketä olisi kutsuttava. Hän alkoi:

"No papista ja näistä muista paremmaisista nyt ei ole puhettakaan ... ne kutsutaan... Mutta miten on sitte tämän kauppias Surakan kanssa."

Hän odotti vastausta. Minä olin kärsimätön Ikosen joukon puolesta, peläten että sitä ei kutsuttaisi. Hermostuneena pistin minä jo, kun isä viivytteli vastausta:

"Ettekö te nyt, isä, kuule kun äiti kysyy?"

"Mitä?" tokasi isä rauhallisena. Äiti toisti:

"Niin että miten se on tämän Surakan joukon laita?"

"Surakanko!" tarttui isä, kaivoi hammastansa tikulla, nitristeli ikeniänsä, puhdistaessaan kielensä kärellä tikun jälet, kävi sitte sylkäsemässä ja ilmotti:

"No joutaa tulla... Puhuuhan sitte Nykösen kanssa jauhon hinnoista, niin ei se ukko ole muiden vastuksena."

"Surakka siis kutsutaan", merkitsi äiti listaansa, kokoili siten kaikki ajatellut luetteloonsa ja lausui:

"No muitapa niitä ei jumalan kiitos olekaan!"

"Mamma ... Ikoset!" kuiskasin minä silloin äidin korvaan. Äiti katsoi isän silmiin kysyvästi ja kysäsi:

"Niin ... mitäs sinä siitä sanot?"

"Kenestä", kangerti isä, hampaan kaivutikku suussa.

"Ikosesta... Siitä joka muutti sinne Peijonniemeen?"

Isä oli ottanut peilin, tarkasteli suutansa kita auki, koristi sitte kurkkuansa kolme toinen toistaan kovempaa kertaa, kävi sylkäsemässä ja kielsi sitten:

"Se on niin siivoton ukko, koko se Ikonen."

Minä hermostuin siitä ja äsähdin:

"Mitä te, isä, tuolla tavalla ihmisistä puhutte!"

"Tuo kurkku pakana, kun ei selviä!" koristeli isä taas. Minä ärryin jo ja äsysin ikään kuin itsekseni:

"Ikäänkuin nyt ihmisillä olisi ero... Ja ikäänkuin Ikonen ei maksaisi isälle palkkaa niin kuin muutkin", pistin minä lopuksi ilkeästi.

Isä ei viitsinyt ruveta riitelemään. Saatuansa kurkkunsa lopullisesti selväksi, otti hän piippunsa ja lupasi äidille:

"No kutsu minusta nähden! Mutta kutsu sitte myös se tukkipotrossikka Halinen, niin puhuu sen Ikosen kanssa metsäkaupoista, jotta se ei muita häiritse!"

Iloisena, nenä pystyssä lähdin minä nyt huoneesta. Isä sytytti pitkävartisen piippunsa ja puheli laiskasti, minua tarkottaen:

"Onkohan tuo missä jo siihen Ikosen poikaan ihastunut kun se sitä joukkoa jo tänne koettaa raahata."

Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:

"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä sen hamerahoiksi."

* * * * *

Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna siroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti minua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.

Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä seuraavan tapauksen:

Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin hänen puhuvan äidille:

"Hyvää päivää, täti!... Äiti käski sanoa hyvin ... hyvin paljon terveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin hyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme lettileipää... Missäs se Maiju on?"

"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan... Maiju hoi!... Oletko sinä siellä?... Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini hosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja huudahteli:

"Ai-jai!... Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"

Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä kun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä ja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo suututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen närkästyneenä:

"Äs!"

Mutta Elli ei älynnyt mitään. Hän suinasi nyt hattuni, minusta mitään välittämättä ja vasta sitten kysyä heläytti asiansa:

"Kuule, Maiju!... Oletko sinä jo nähnyt nuorta herra Ikosta?"

Oitis kiekahdin minä mustasukkaiseksi, enkä vastannut. Elli jatkoi:

"Hän on nii-in miellyttävä ... nii-in miellyttävä, jotta sinä et Maiju usko... Ja sitten hän harrastaa polkupyöräilyä ja luontoa ja on semmoinen idealisti... Minä hänestä pidän paljon enemmän kuin Oskarista", lopetti hän muuttaen äänenpainoansa.

En tiennyt enää mitä sanoa ja peittääkseni suuttumiseni huusin minä keittiöön harmistuneesti:

"Pankaa herran tähden se keittiön ovi kiinni, jotta ei tule tänne ruuan haju ... ihanhan tähän jo läkähtyy!"

Ovi sulettiin. Elli otti puuderirasiani, tartutti siitä puuvillatukkuun aimomäärän puuderia, sipasi sillä, suu auki, kasvonsa niin että ne olivat kuin jauhotut, ryhtyi sitte peilin edessä pyyhkimään enintä pois ja kysyi sitä tehdessään:

"Maiju... Tuleeko herra Ikonen tänä iltana teille?"

"Pyh!... Tulipa tuo nyt tahi ei!" keikautin minä nenääni, tekeytyen hänen silmissään ylenkatseelliseksi Ikosta kohtaan, sillä mustasukkaisuus alkoi jo minua ihan sapettaa.

"On niitä nyt parempiakin nähty!" lisäsin minä vielä ynseästi, peittääkseni tunteeni. Mutta hän vain jatkoi:

"Minä pidän hänestä... Hän on niin kiltti ja niin suuri idealisti ... niin suuri idealisti että sinä et, Maiju, usko!"

Olin harmista haleta. Hän olisi vieläkin puhunut, mutta nyt minä jo ehätin halveksivasti:

"Mhyh!... Semmoista vanhoillisuutta!" Taas aikoi Elli jotain sanoa, mutta ei ehtinyt saada suun vuoroa kun minä kiirehdin, ilmottaen jyrkästi, nenääni nostaen:

"Idealismi on nyt jo voitettu kanta... Kaikki suuret ja modernit ihmiset ovat nyt jo realisteja!"

Mutta ei Elli vieläkään älynnyt, että minä en häntä sietänyt. Hän alkoi taas puhua Petteristä, kehuen:

"Hän on jo lyseossa ollessaan ollut niin hyväpäinen, niin etevä ja varakas, jotta kaikki opettajat ovat hänestä pitäneet."

Nyt loppui jo minun kärsivällisyyteni. Hermostuneena huusin minä hänestä irti päästäkseni, äidille:

"Äiti hoi!... Eikö se äiti nyt tiedä, jotta täällä on vieraita!... Kun nyt ei kahviakaan tarjoa!"

Ja se auttoi. Äiti kutsui Ellin kahville ja minä pääsin hänestä.

* * * * *

Nyt kai jo uskonee lukijakin, että Petteri oli vienyt minun sydämeni, että lempeni siis oli todellista, ei hetken tunnetta ja utua. Sillä jos niin ei olisi ollut, en minä olisi ollut näin tavattoman mustasukkainen Ellille. Nyt minä en voinut häntä sietää. Kiukustuneena tarkastin minä hänen lähdettyänsä puuderirasiani, viskasin hänen käyttämänsä pumpulitukupsen uuniin ja ähähdin ynseänä, mutisemalla:

"Tulee siihen vielä toisten pumpulit likaamaan ja puuderit kuluttamaan!... Mokomakin!"

Muistin hänen kiemailevat liikkeensä, suutuin ja puhelin ylenkatseellisesti:

"Koketeeraa vielä ja keikistelee kuin parempikin... Takaruumiinsakin työntää niin pitkälle jotta se on kuin mikäkin putkula... Ja sitte, kun se sitä kieputtaa näin ... näin ... näin!"

Minä matkin hänen liikkeitänsä, yllyin ja jatkoin:

"Ja sitten siitä idealismistaan kaakattaa kuin mikäkin haikara... Ikäänkuin siitä mitä ymmärtäisi!"

Matkin hänen kakatustansa ja muikistelujansa, ja niin uskomattomalta kuin tämä minun käyttäytymiseni tuntuukin--kukapa voisikaan uskoa että _minä_ olisin niin tyyten unohtanut itseni ja sulouteni vaatimukset että ruvennut niin rumalla tavalla matkimaan--niin on se kuitenkin totta. Olen sen kertonut ettei voitaisi syyttää minun salanneen huonoja puolia ja piirteitä, jotka rumentavat minua. Olen tahtonut olla rehellinen, sillä mitäpä hyötyä minulle nyt enää tämän salaamisesta olisi.

No niin. Minä siis matkin ja tein jos mitä. Mutta mustasukkaisuuteni siitä vain yltyi ja se taas kiihdytti tietysti lempeäni. Minä hermostuin, tulin jo juonikkaaksikin ja olisin vain laiskotellut. Sydän alkoi yhä suuremmassa määrässä tunkea aivojen toimintaa pois tieltään, tunne-elämä astui järjen virkaa hoitamaan ja silloin tietysti tapahtuu, ainakin alussa, yhtä ja toista outoa. Meitähän voi yleensä silloin, kun sydän toimittaa aivojen virkaa verrata taloon, josta isäntä on lähtenyt matkalle ja vanha, isännän töihin tottumaton ja kömpelö ukko jää pitämään vallattomia lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä aluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena tekee!

No niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo telkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa, vaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi tule.

* * * * *

Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin ja hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin, joskus silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin toimittaa, ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.

Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus. Petteri näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin ärtyiseksi muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan, en minä sitä enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen tungettelunsa hermostutti minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin ohimennen lausua jonkun sanan Petterille.

Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan polkupyörämatkasta, kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän koetti saada rillit pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila... Saanko luvan kysyä", yritti hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan. Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:

"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"

"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:

"Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!"

Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:

"Ei ... kyllä se on uusi vieteri..."

Ja kääntyen asiaansa toisti hän:

"Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"

"Oikein hyvin", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua kiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja selitti:

"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on kotona niin ne kestäisivät päässä!"

Petteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä kysyi:

"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?"

"Tjaa... Mitä se oli kuusikymmentä markkaa", vastaili Ratinen herrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:

"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee pirun hyvästi ... vaikka hienonkin kirja-präntin!"

Löyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi kurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:

"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat, mutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!"

* * * * *

En tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä keskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella ja huomautti äkkiä:

"Missäs se on nuori herra Ikonen!"

"Täällä, äiti", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin lasin. Äiti tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo koholla kädessä ja kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman käden kämmenselällä hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:

"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!"

Petteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen koukkuun ja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin. Vilkasin häneen varkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:

"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan..."

"Jassoo!" sievistelihe äiti ja kysyi:

"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä."

"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!... Pellot kasvavat että ökisee ja nurmiheinän kasvukin on kohtalainen!" selitti ukko, imasi savut ja kysyi vuorostaan:

"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?"

"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää", selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:

"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!... Tämä meidän ämmä on toki vuotta nuorempi."

Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.

* * * * *

Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi. Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.

Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän oli yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän tarttuisi matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella, kiehtovalla äänellä:

"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"

"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani. Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin tepsuttelemalla.

Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin lausui hän:

"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."

"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.

"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:

"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin keritään aina niin paljaaksi kuin lammas... Se on vain luonnon turmelemista."

Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni huudahdella:

"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!... En minäkään pidä kerityistä puutarhoista... Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää ja ... semmoista ... no kodikasta ja kansallista."

"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu. Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:

"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"

"En... Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin:

"Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana näköala!... Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi nauttia vaikka aina."

"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.

* * * * *