# Rakkautta

## Part 1

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rakkautta-11916/index.md

RAKKAUTTA

Traagillinen lemmen tarina

Kirj.

Maiju Lassila

1912

a) TUTUSTUMINEN.

"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.

"Vai tuliko tässä erehdys?" arveli siihen mies hölmön näköisenä, lyöttäytyi jo matkaani ja toisti: "Niin jotta ettekös te todellakin ole se vallesmanni Lassilan tyttö?"

Nyt katsahdin minä häneen, pyöräyttää kiepautin sitte takapuoltani närkästyneenä, ylpeästi, mutta tietysti samalla sirosti ja viehkeästi, keikautin nenääni ynseästi ja äänsin sitä kyytiä poistuessani halveksivasti:

"Fyi!"

Mutta tuo ukon pahuus vaan ei hellittänytkään. Hän ei ymmärtänyt tarkotustani, vaan pysytteli mukanani kuin mikä kerä ja hyvitteli:

"Sitähän minä, jotta oikeaanhan minä osasin... Tunteehan teidät jo vanhempienne ulkomuodostakin."

Minua hän suututti, varsinkin kun näkemässä oli joukko Sortavalan kaupungin herroja kuten: pormestari, seminarilaiset ja Nissisen ylioppilaspoika. Koetin tekeytyä semmoiseksi, että tuo tungetteleva muka ei puhelekaan minulle, eikä kuulu seuraani. Kokosin hameeni oikeaan käteeni, niin että pienet, korkeakantaiset kenkäni näkyisivät ja astua sipsuttelin sitte hyvin lyhyin askelin, nenä hieman pystyssä, veikistelin ja koetin hymyillä niin huolettomasti, veikeästi ja nenä pystyssä kun vaan voin ja niin sitä sitten mennä heiluttelin.

Mutta mies vain pysyttelihe muassani, eikä ole tietävinäänkään. Ajatelkaa sitä takkiaista! Nyt se jo selitteli:

"Minä olen se entinen Kiteen Haarajärven Ikonen, joka osti tämän Peijonniemen Mäkitalon kahdeksalla kymmenellä tuhannella markalla."

Vilkasin taakseni ja olin harmista haleta huomatessani Nissisen pojankin katsovan miten minä nyt kävelin tämän tuhman näköisen ukko runtuksen kanssa. Mutta rauhallisena jatkoi vain tämä:

"Kyllä kai olette jo siitä talon kaupasta kuullut puhuttavan?"

No en minä mokomassa leikissä ollut vielä ennen ollut! Katselin toisaalle ja koetin jouduttaa kulkuani Vakkosalmea kohti, päästäkseni pois näkyvistä ja eroon tästä Ikosesta. Mutta se vain jatkoi:

"Se oli huokea hinta niin hyvämaisesta talosta... Hirsimetsä yksistään jo maksaa yli kuusikymmentätuhatta ja halkoja kasvava metsä antaa aikanaan rahaa, minkä vain ilkeää tinkiä."

Vihdoinkin saavuimme toki Vakkosalmelle. Ikonen oli kaivanut piipun taskustansa ja selvitteli sitä, puhaltamalla varteen niin voimakkaasti että posket pullistuivat punaiseksi ja näyttivät halkeamaisillansa olevan. Hän selitteli vielä:

"Arvelin ostaa uuden piipun varren, mutta se Kotilaisen pahennus olisi nylkenyt kolmatta markkaa korttelin pituisesta lankivarresta, niin päätin tuhertaa vielä tällä vanhalla."

Nyt oli minun mittani täysi. Vilkasin näkyykö ketä ja kun ei näkynyt, käännyin päin ja sanoin Ikoselle jyrkästi ja suoraan:

"Jos te ette nyt jo eroa minusta sukkelaan, niin minä kutsun poliisin."

Ikonen näytti hölmistyvän. Hän raapasi korvallistansa ja yritti:

"Ka..."

"No mitä asiaa teillä on minulle, kun siinä jälestä kääpytte?" keskeytin minä jo suuttuneena, tiuskaisemalla. Nyt selitti hän hölmönä:

"Ka enhän minä itse... Mutta kun se meidän poika on ikänsä käynyt papinkoulua ja nyt tänä kevännä pääsi ylioppilaaksi, niin se ämmä, se pojan äiti on ruvennut toivomaan, jotta se naisi teidät ... niin jotta ei joutuisi ihan talonpoikaistytön kanssa..."

Minä en jaksanut suuttua, niin hölmöltä hän näytti. Hymyäni salatakseni puristin huuleni yhteen ja keikistelin päätäni. Sillä aikaa ehti Ikonen selvitä, tuhraili jo piippunsa vartta ja puheli:

"Ja siivo poikahan se on se meidän Petteri. Ei polta vielä tupakkaakaan, eikä juo, niin kuin muut hänen ikäisensä herrat täälläkin Sortavalassa juovat."

Heilautin taas lanteitani ylpeästi ja lähdin hiljakseen kävellä tepsuttamaan. Itse asiassa minä halusin nyt jo kuulla enemmän, en tosin asian ja pojan tähden mutta kun tämä höperö ukko minua huvitti. Hänen typerät puheensa ja eleensä panivat minut hyvälle tuulelle. Hänen pojastansa minä tietysti en yhtään välittänyt, enkä sen vuoksi kuunnellut.

Tai oikeastaan... Kyllä minä nyt valehtelin lukijalle... Mutta kuka sitä nyt rohkenisi ihan suoraan puhua tämmöisissä asioissa... Naisia lemmen asiathan ujostuttavat. Suoraan sanoen on asia niin että minä olin jo kuullut Petteristä ja tästä ukosta puhuttavan: He olivat äsken muuttaneet Tohmajärvelle ja kaikki Tohmajärven rouvat--jopa jotkut herratkin--puhuivat Petteristä, sovitellen häntä jo milloin kenenkin sulhaseksi. Isänikin oli kerran sanonut:

"Onhan se rikas poika ... kun ei sen isä ukko olisi semmoinen törkyläjä!"

Kaikki tämä oli minut tehnyt uteliaaksi ja ehkä oli jo alkanut sydämessäni varttua pieni, tiedoton uteliaisuusmainen taipumus. Näin on nyt asia, vaikka valalle vietäisi.

Siksipä toivonkin nyt saavani nähdä minkä näköinen on Petteri. Tekeydyin toki välinpitämättömäksi. Astua keikuttelin huolettomasti, iloisesti. Ikonen seurata kuhnustelikin mukanani ja selitteli:

"Eikä sillä pojalla itsellänsäkään ole mitään vastaan. Mutta kun se on äitiinsä niin ujoluontoinen, jotta ei rohkea itse puhua, niin se ämmä sanoi, jotta vaikka minä alottaisin ... jos sattuisi vaikka vallesmannia itseään tapaamaan."

Sitä puhuessansa pani hän isosta nahkakukkarosta tupakkaa, yhä rinnallani pysytellen. Minun teki jo mieleni nähdä minkä näköinen hänen poikansa on. Ukko veteli jo savuja ja jatkoi kuin itsekseen:

"Tuleekin tämä lapsen kouluttaminen maksamaan, jotta ei sitä vähä-varaisen kannattaisi tehdä..."

Välillä hän pyyhkäsi peukalollansa nenänsä alusta, rykäsi, sylkäsi tiepuoleen ja jatkoi:

"Mutta mihinpä noita meidänkään varoja säästää, kun ei ole muita perillisiä kuin tämä ainoa poika ja minä sen ämmän kanssa en tässä enää suuria tarvitse. Siihen jäävät loputkin tälle pojalle... Kunpa hän sitte osaisi heitä hallita ja saisi sopivan eukon."

Hyvätuulisuuteni lisääntyi. Ainoastaan vaivoin voin hillitä ilmi-nauruni ja salata liiallisen hymyilyni. Ukko lisäsi taas:

"Kun sattuisi näkemään jotta pääsisitte tuntemaan sen pojan... Tottapahan sitte mies jo itse lopun asiaansa ajaa!"

Ja oitis tarjoutuikin siihen tilaisuus. Eräässä tien-polvessa tuli vastaamme pystynenäinen, suomalaisnaamainen ylioppilas ja Ikonen sanoi:

"Ka tässäpä tämä meidän Petteri tuleekin!"

Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut:

"No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin minä lyöttäännyin yhteen matkaan..."

Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle. Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi vieläkin nipukammallensa.

"Tämän tunteekin siitä ukko vallesmannista itsestänsä", lisäsi vielä isä, vetäsi savut ja sanoi:

"Ka minäpä lähdenkin tästä nyt sinne hevosta syöttämään. Kävelyttele sinä nyt tätä ryökkinää yksinäsi!"

Ajatelkaa sitä ukkoa! Olin jo vähällä ruveta häpeilemään hänen puheitaan. Hän oli jo poistumaisillansa, kun huomasikin vielä kysyä Petteriltä:

"Mitenkäs se on ... onko sinulla rahaa, jos satut tarvitsemaan?"

Petteri ei tiennyt mitä moiseen vastata. Ukko toki pelasti pulasta, lisäten poistuessaan:

"No ota sieltä Siitosen kaupasta se housukangas ilman mitään ja sano jotta tottapahan isäukko sitten maksaa."

* * * * *

Olimme nyt kahdenkesken. Kuin sopimuksesta lähdimme me rinnatusten kävelemään... Mikä minut pani niin tekemään: heittäytymään tuntemattoman miehen seuraan, sitä en minä jaksa vielä nytkään käsittää. Varma vaan on--uskokoon lukija tai olkoon uskomatta--ettei siinä ollut mitään niin sanottua tarkotusta: ei halua päästä hänen kanssansa naimisiin. Olinkin silloin vielä lemmen asioissa aivan kokematon tyttö. Olisinhan sitä paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet.

Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri ja kysyi:

"Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"

"Olen" vastasin minä, kokien huolehtia askelieni siroudesta ja kysyin vuorostani:

"Onkos herra Ikonen täällä ensi kertaa?" "Ei... Minä olen täältä Sortavalan lyseosta päässyt ylioppilaaksi, niin että näiden paikkojen täytyy silloin olla minulle tuttuja", selitti Petteri ja kysyi taas:

"No mitäs neiti pitää Vakkosalmesta?"

"Kuinka niin?" hymyilin minä jo vilkastuen, puhetta kehittäen ja kun Petteri tapaili sanoja myönsin minä.

"Minä pidän koko Sortavalasta... Entäs te, herra Ikonen?"

"Minäkin pidän tästä hyvin paljon... Kun me olimme ylioppilastutkintoa suorittamassa, niin kaikki toverit olivat sitä mieltä että Helsingin puistoistakaan ei voi verrata tähän Vakkosalmeen muita kuin korkeintaan Kaivopuistoa."

Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi:

"Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?"

"Olen... Olettekos te?" veikistelin minä.

"Olen... Minä jo luin sen viime kevännä", hymyili Petteri, koettaen astua tahdissa, vaikka se ei onnistunut. Vilkastuneena kysyin nyt jo:

"No mitä te pidätte hänestä?"

"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin. Minäkään en löytänyt nyt puhuttavaa ja siksipä minä, vaikka ei niistätyttänytkään, otin käsilaukustani nenäliinan ja niistin sillä nenäni, niin sirosti kuin voin. Sen tehtyäni keikautin hieman päätäni ja sanoin kuin närkästyneenä:

"No samaa minäkin ajattelen ... Lassi Maijula kirjoittaa paljon yksinkertaisemmin ja selvemmin... Vai mitä te, herra Ikonen, ajattelette?"

Petteri joutui pikku pulaan sillä hän ei ollut Lassi Maijulan kirjaa lukenut. Syntyi hämi. Mutta onneksi sattui joku porhaltamaan ohi polkupyörällä ja nyt sai Petteri aiheen kysyä:

"Ajaako neiti polkupyörällä?"

"Ajan... Ajatteko te?" vilkastuin minä tekeytymällä.

"Ajan... Viime viikolla teimme polkupyöräretken Kirjavalahteen, ja ensi viikolla on aikomus käydä Impilahdella", selitteli Petteri ja kysäsi:

"No mistä pyöristä neiti eniten pitää?"

Minä en tiennyt pyörien nimiä. Olin joutua hämilleni, mutta selvisin toki ja vastasin hyvin iloisella äänellä:

"Minä pidän Kotisen kaupasta ostetuista pyöristä. Entäs te?"

"Niistä minäkin pidän... Ne ovat 'tarmo'-pyöriä. Niissä on hyvät gummit ja laakerit eivät kuumene vähästä ajosta."

Me nousimme jo Kuhavuoren rinnettä myöten. Oli tyyni, kaunis poutapäivä. Kukat näyttivät torkkuvan puolipäivän valossa. Järven selät, reunat ja vuoren rinne näyttivät runollisen autioilta. Se yksinäisyyden, hiljaisuuden runous alkoi painua sieluihimme, muodostaen mielialaamme, jonka oli herkentänyt tämä äkkinäisen tutustumisen synnyttämä oudostelu. Varsinkin Petterin mieli alkoi siitä ylentyä ja minäkin koetin parhaani mukaan tekeytyä luonnon kauneuden ja runollisuuden vaikutukselle alttiiksi. Kaikki se vuorostaan lisäsi taas Petterin ujostelua. Oli alkanut hetkisen vaitiolo. Vihdoin huomasi Petteri tutun kukan tien vieressä, osotti sitä kenkänsä kärellä ja lausui sen latinalaisen nimen, ääntäen:

"_Chrysanthemum segetum_."

Minä siihenkin vain hymyilin. Petteri lisäsi hetken kuluttua:

"Täällä Kuhavuorella kasvaakin joskus harvinaisiakin kasveja."

Ja taas me vaikenimme. Molemmat koetimme astua edustavasti: minä sirosti, Petteri omalla tavallansa. Puheen puutteessa kysyi taas Petteri. "Pidättekö kasviopista?"

Mutta vihdoinkin saavuimme Kuhavuoren laelle. Edessämme avautui kappale Pohjolan helmeä: runojen ylistämää Suomea. Näkyivät Laatokan lahtien sinertävät pohjukat ja salmet. Näkyi Liikolan järvi ja Vakkojärvi ja Hympölä. Näkyi lammikoita. Ne lymyilivät maisemien lomissa kuin piiloutuneet kauniit, ujostelevat neitoset. Toisaalla näkyi kauniita saaria, vaaroja ja kukkuloita, Paussuvuori ja Riuttaluoto, kauniita rantoja ja ihania laaksoja. Näkyi Liikolan hovi ja joku herrastalo, ja kunnollisia talonpojan taloja, näkyi pari tunnettua huonomaista mökkiä ja tunnetuiden rahtilaisten ränsistyneitä talorähjiä joiden ovissa kilisevät puusaranat ja vihtarakset riippua retkottelevat säppien asemesta sekä ränsistyneissä seiväsporteissa että ovissa ja nälkäiset hevoskaakit ruopivat kylkiänsä paljaaksi kolutulla rantaniityllä. Ihana Suomen maisemaidylli hohti täydellisenä kuin kaino kukka kesäillan yksinäisyydessä. Ei ihme että minä tekeydyin hurmautuneeksi ja huudahtelin muka ihastuneena.

"Ai miten ihanaa!... Miten hurmaava näköala."

Petteri hymyili sille näylle ihastuneena, puolinauraen, niin että suu oli auki ja nenä nousi pystyyn. Minua se huvitti. Hymyilin niin että silmäni suurenivat ja otsanahka meni kureesen. Kun olin vielä huudahdellut lausui Petterikin:

"Tästä näystä voi nauttia vaikka miten monta kertaa!"

Ja nyt hävisi meidän välillämme ensi ujostelu kun saimme ihastuneena osotella toisillemme yhä uusia ja uusia kauneuksia ja huudahdella niille toinen toisemme mielihyväksi. Petteri jo innostui:

"Kyllä se täytyy sanoa, että tämä Suomi on ihana maa... Eivät sitä runoilijat suotta ylistä."

Minä koetin aivan haltioitua ja huudahtelin: "Kun saisi aina tämmöisestä näystä nauttia!"

Samana hetkenä ajoi tietä myöten juopuneita Sortavalan miehiä. Ne löivät hevosluuskaansa, kirosivat ja eivätkö sitten ota ja ala hoilata rumaa laulua. Tekeydyin kuin en muka olisi kuullut, en nähnyt koko tapausta ja sotkeakseni sitä hyräilin:

"Kun kaunihin maan sä annoit ja taivaan kuin sinisen."

Niin pelastuimme toki siitä pulasta, ja ylistelimme taas näköalan ihanuutta. Minä haltiuduin ja huudahtelin ja nyt ryhdyimme me puhumaan isänmaasta, ylistämään sen kauneutta ja sen kansaa. Petteri puhui siitäkin koruttomasti ja hyvin kansanomaisesti. Aloimme laskeutua alas vuorelta ja vähä vähällä lähenin minä häntä sisällisesti.

Ja niin jatkui nyt kävelymme ensin kaupungilla, sitten jo, aivan ilman sopimusta, kävelimme ulomma halki kuuluisan Lahden kylän. Sivuutimme erään ränsistyneen mökin. Aidalla riippuivat siinä vanhat, paikatut housun rutaleet, ja erään oven edessä oli äsken suolakalasta tyhjennyt kalapytty, josta levisi semmoinen paha haju, että Petterin täytyi myöntää:

"Kylläpä täällä haisee väkevältä!... Menemme tätä toista tietä."

Käännyimmekin toisaalle. Eräs vaimo kantoi toisesta mökistä likavesisankoa, viskasi sen sisällön tunkiolle ja kumartui sitten sylkemään, antaen sylen hitaasti valahtaa suusta. Pelastuakseni tästä omituisesta asemasta aloin huudahdella:

"Ai miten kaunis näköala tuolla... Katsokaa herra Ikonen ... tuo tuolla etäällä... Mikä soma maalaisidylli!"

"Onpa todellakin!" tokasi Petteri käsittämättä mitä näköalaa tarkotin ja niin jatkui kävelymme kunnes olimme jo hyvät tutut. Kävelimme jo paluumatkalla. Keikailin ja tekeydyin jo vapaasti. Salavihkaa vilkasin minä toki aina Petteriin nähdäkseni miten se vaikuttaa. Niin saavumme Vorssin salmelle, pysähdyimme, katselimme ulappaa. Annoin lumoavan, hurmaavan katseeni liidellä kauvas yli vesien, kaipaavana, haaveilevana. Petteri katsahti minun kauniisiin silmiini, hymyili leveästi ja siten ikäänkuin joi koko sielullansa minun armaan katseeni tenhoa, ujostui ja virkkoi kuin muun puutteessa:

"Ei ole tämäkään näköala hullumpia!"

Niin lähenimme me toisiamme. Ja kun me sitten tuossa puolen päivän aikaan erosimme, kysyi jo Petteri:

"Ehkä minä saan luvan lähettää neiti Lassilalle polkupyörämatkoiltani näköalakortteja?"

Minä kiitin. Olin häneen, en tiedä mistä syystä, huomaamattani mieltynyt. En ollut ennen koskaan vielä rakastunut ja olin siis koko asiassa ihan kokematon tyttö, enkä osannut pitää varaani. En tiennyt miten rakkaus alkaa ja niin jouduin minä aivan huomaamattani ja kokemattomana ensi lemmen seikkailun suuriin kärsimyksiin, joista nyt ryhdyn kertomaan. Ja kun minä kerran ryhdyn, niin minä kerronkin asian ja kuvaan koko rakkauden ihan niinkuin se on,--maalatkoot ja koristelkoot hänet sitten muut vaikka miten kauneilla ja imelillä väreillä hyvänsä. Kunpa nyt vain lukija jaksaisi näistä, joskus näennäisistä pikkuasioista, nähdä ja löytää sen syvän näkymättömän ja suuren, joka on niin kätketty, että joskus on ihan vaikea sitä niistä löytää, varsinkin kokemattoman, kuten esimerkiksi sipulista on mahdoton löytää sen haju ja kumminkin se on siinä ihan varmasti, kuten jokaisen, joka on sipulia pidellyt on pakko aivan kyynelsilmin se myöntää. No juuri se näkymätön, se joka itkettää vaikka ei näy, se se nyt on tässä kertomuksessa se kuuluisa rakkaus.

No niin! Kertomushan onkin jo oikeastaan alkanut. Tuli siitä iltapuoli. Kun minä isäni, vallesmanni A.U. Lassilan kanssa ajoin kotiin, olin minä tavallista oudommalla, runollisemmalla mielellä, tietämättä itse miksi. Se oli jo ... arvaahan lukija ... no ... sinnepäin menossa... Tuli ilta. Olimme jo kotona. Leppoisa yö peitti hämyihinsä kartanon ja puutarhan ja järven vesiulapan. Väki nukkui. Istuin silloin yksinäni, katselin autiolle järvelle ja haaveilin jostain epäselvästä, ihanasta, tutkimatta edes mitä se oli. Niin kului tunti, toinen. Tuli puoliyö. Minua rupesi haukottamaan ja nukuttamaan. Haukottelin pitkään, venytellen samalla itseäni, riisuuduin ja kätkeydyin vuoteeseeni, ja uni maistuikin ihan erinomaiselta.

Jotain saman tapaista oli Petterikin kokenut. Ostettuaan housukankaan ja polkupyöräraketteja ajoi hän isänsä kanssa kotiinsa mieli vakavana. Vähä vähältä alkoi hänen koruttomaan sieluunsa painua minun armas kuvani. Kotiin tultuaan ajatteli hän minua, istuen yksin viisitoista minuuttia yli kello yhden yöllä. Mutta sitten voitti väsymys hänetkin. Hän riisui kenkänsä, tarkasteli niitä ajatuksissaan, asetti ne rinnatusten sänkynsä viereen, riisuutui, kävi ruokahuoneessa ryyppäämässä maitoa ja peittäytyi sitten vuoteeseensa umpikorviin, etteivät itikat pääsisi häntä kiusaamaan.

b) ALKUASTE.

Ja miten pikku asioista alkoi nyt kehittyä suuren asian juoni! Tuskin sitä itsekään jaksaisin uskoa, jos en olisi elänyt ja kokenut. Kerron sitä nyt tässä:

Elämässäni oli alkanut jonkunlainen uusi aika. Sielussani oli jotain kirkasta, kepeää. Taivaan sini näytti heleämmältä. Lintujen laulu tuntui toiselta kuin ennen ja oli kuin olisi tyynille järven selille ja metsiin ja kaikkialle ilmestynyt joku aivan uusi runollinen tunnelma.

Niin kului päivä, toinen. Olin iloinen, onnellinen, herttainen ja kaikille hyvä. Mutta jo alkoi sieluun ilmestyä uuden tuttuni, Petterin rauhallinen kuva. Alussa minä sille naurahtelin, ilkamoin, kuten tytöillä on tapa tehdä, kun ne yksinään harjoittelevat veitikkana olemista ja sanoin itsekseni:

"O-hoh!... On niitä nyt muitakin nähty!"

Mutta irti en minä siitä tunteesta päässyt. Se lemmen tunne ilmestyy meihin kuten kiusotteleva, itsepäinen kärpänen ilmestyy häiritsemään sen rauhaa, joka lepoa kaipaa, surahtaa kerran, toisen, istahtaa paljaalle otsalle, tai paljaalle päälaelle. Me emme ensi surahduksella siitä välitä. Sitten alamme me sitä hätistellä pois, mutta tietysti turhaan: Yhä itsepäisemmin surisee se vain ja palaa aina uudelleen meitä vaivaamaan, ja lopulta me hermostumme, kiusaannumme, olemme voimattomia kärpäsen edessä ja silloin se on jo meidän rauhamme ollutta ja mennyttä kalua.

Jotain samanlaista sain nyt minäkin kokea.

Petteri oli jo lähettänyt minulle kahdeksan kuvapostikorttia. Albumini oli jo ennestään täysi. Minun täytyi siis ottaa entisiä pois, saadakseni hänen lähettämillensä tilaa. Otin pois tyttöjen ja vanhempien ihmisten lähettämiä.

Nyt tuli taas postikortti. Minä olin häntä ajatellut ja nämä kortit olivat kun tuulahduksia, jotka tulivat hänen luotansa. Nyt minä jo järjestin albumini uudestaan: Ratisen Hermannin kortit siirsin alusta loppuun ja niiden sijalle asetin herra Ikosen lähettämät.

Tuommoisten, näennäisesti ihan jonnin joutavien seikkojen kautta, se asia alkoi nyt kehittyä! Eikö se ole suorastaan ihmeellistä! Kaikki kehittyi jostain pikkuisesta, kuten joku suuri sairaus pikku näppylästä.

Ja nyt minä jo aloin häntä ajatella, ikävöidäkin. En käsitä mikä hänessä veti minua. Luulen että hänen rehellisten, koruttomien ja yksinkertaisten kasvojensa kuva, hänen sielunsa koruttomuus ja hänen aina leveähkö, rehellinen hymynsä painui vain minun sieluuni, sieluuni, joka ei enää muuta tehnytkään kuin janosi vain elämän totuutta, sen syvyyttä ja vakavuutta--mistä hän mokoman janon lie saanutkin--ja jolle kaikki pintapuolisuus ja koreilu oli niin vierasta että se aivan pelkäsi sitä kuin lapsi pelkää mörköä pimeässä.

Lempi oli alkanut täyttää sieluani aivan huomaamattani. Se oli jo saanut aikaan pienen mielen muutoksen. Minä jo haaveilin ja uneksin, joskus laulelin haikeita lauluja ja vietin suuren osan päivistä kuvastimen edessä koristellen itseäni.

* * * * *

Oli kulunut joku aika. Poutaiset päivät oli loppuneet. Taivas harmaantui pilviseksi. Ei kuulunut riemuitsevien lintujen laulua. Harmaana lepäsi Tohmajärven selkä ja yksinäinen kalalokki lensi sen yli voimakkain siivenvedoin.

Sinä päivänä tuntui minusta elämä tavallista oudommalta, yksinäisemmältä. Liekö siihen sitten osaltaan jouten olokin vaikuttanut, siitä en ole ihan varma. Isä ja äiti ja koko talon väki näytti haukottelevan, torkkuvan aivan. Mustikin oli kätkeytynyt nurkkaan ja kissa nukkui sängyssä käppyräksi vetäytyneenä.

Mutta puolen päivän aikana tuli toki vieraaksi tukkikauppias Halisen rouva. Hän oli lihava kuten äitinikin ja tiesi kaikki Tohmajärven salaiset asiat. Juotiin kahvia. Äitini ja rouva Halinen puhuivat kanojen munimisesta. Äitini valitti:

"Mikähän lie näille meidän kanoille tullutkin, kun ne eivät enää muni sen vertaa jotta edes itse näkisivät minkälainen on muna!"

"Käyppäs osta tältä uudelta ... tältä ukko Ikoselta niitä uusi-sorttisia, rotukanoja, niin ne munivat", neuvoi siihen rouva Halinen. Niin johtui puhelu Ikosen herrasväkeen ja lopuksi nimenomaan Petteriin.

"Onhan se rikas poika ... se ukko Ikosen poika, kun ukko itse kuolee--", arveli rouva Halinen. Äiti tarkasteli isän vanhoja sukkia ja jatkoi:

"Minkälainen mies hän mahtanee sitte muuten olla."

Istuin keinutuolissa, keinuin kuin ajatuksissani ollen ja koetin tekeytyä, kun en kuunteleisi koko keskustelua. Rouva Halinen selitti: "Eihän siitä ole mitään pahaa kuulunut ... ainakaan tähän asti."

Hänkin tarkasti nyt välillä isän sukat ja selitti sitten Petteristä lisää:

"Eihän se kuulu vielä juovankaan."

"Mitenkä se nyt niin aika mies ei ole vielä juomaan oppinut!" pääsi äidiltäni oudostelu. Halisen rouvakin yhtyi siihen vakuuttaen:

"Ka eipähän tuo kuulu vielä juovan... Jos häntä nyt sitten ei tämä Ratisen poika opettane!"

Minä tulin sitä kuullessani aivan iloiseksi. Sieluntilani ei siis ollut enää täysin vastustuskykyinen. Ja kun keskustelu oli vielä hetkisen siihen suuntaan jatkunut ja rouva Halinen Petteriä kehunut, en minä enää jaksanut iloani salata, nousin keinumasta, syleilin yhtäkkiä rouva Halista ja hyvittelin"

"Täti Halinen!... Te olette aina niin hyvä ja herttainen!"

"No... Mikä sille Maijulle nyt juohtui mieleen, kun nyt tuolla tavalla!" oudostui rouva Halinen. Kiirehdin silloin sotkemaan asiaa, taputtelemalla häntä molemmin käsin molemmille poskille ja hokien:

"Minä pidän teistä niin paljon täti Halinen ... niin paljon niin paljon että oikein!"

Ja sitten taas jatkui puhe Petteristä. Olin yhtenä ilona ja onnena. Mutta äkkiä käänsi rouva Halinen puhetta, ilmottaen:

"Tämä lukkari Iittiläisen Ellihän se jo kuuluukin olevan siihen Ikosen poikaan ihan korviaan myöten rakastunut... Aina vain kuuluu sitä hokevan."