Part 28

Kesä-illan lauhkea länsituuli humisee puiden oksissa puutarhassa, jossa hedelmät taivuttavat niitä maahan ja uudet kukkaset nostavat niitä taivasta kohti. Siellä on hedelmiä ja uusia kukkasia samassa oksassa. Sanotaan että semmoinen vuosi tulee olemaan siunattu, ja siunattu se olikin mitä taivaan ja maan hyvään tahtoon tuli. Oli niinkuin armollinen Jumala joka päivä vuoden kuluessa olisi pyytänyt ministeriöltään täällä alhaalla selvitystä kansan tarpeista; tarvittiinko lunta vai sadetta, vaiko päivän-paistetta ja sateen perästä taas kirkasta taivasta; Hän tiedusti tahtoivatko ennemmin viiniä vai leipää; suotakoon heille molempia! Saakoot kerran oikein perussäännöllistä ilmaa. -- Niin teki todellakin -- armollinen Isä taivaissa.

Hedelmäpuiden maahan-painuneitten oksien alla makasi kaksi ihmistä pitkässä ruohikossa; eräs vanha ihminen ja eräs pikku ihminen. Tuo vanhus olisi voinut olla nuorempi jos hän ei olisi elänyt niitä vuosia, jolloin mielettömän maanviljelijän suru kynsi viiruja kasvoihin ja ajoi hiuskiehkurat päästä. Tuo pieni ihminen on puoli kolmatta vuotta vanha pyöreä- ja puna-poskinen maailman-asukas, varustettu noilla kultaisilla kiehkuroilla, joita pienokaiset näyttävät tuovan auringosta, josta kotoisin ovat. Pikku ihminen tekee par'aikaa lehdistä ja ruohoista ristintapaisen päähineen tuon suuren ihmisen paljasta päätä varten, koska pahansuova luonto ei pidä murhetta siitä. Suuri ihminen sallii tällä tavalla koristaa päälakeansa eikä sitä pahaksi pane, vaan katselee pienokaista hymyilevin silmin.

Pikkunen taittaa sitten ruohon-korren ynnä lehden ja pitää niitä suuren ihmisen edessä, sanoen: "Tämä on ruoho ja tämä on lehti. Sano nyt: ruoho ... lehti".

Vanhus koettaa lausua nuo sanat, ja välistä se häneltä onnistuukin. Pieni ihminen ilostuu siitä ja taputtaa käsiänsä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria puhumaan...!

Kaukaa kuuluu vaunujen ratina. Pieni ihminen hyppää ruohikosta huutaen: "pian isä tulee!" Hän ojentaa kätensä vanhukselle, ikäänkuin auttaakseen häntä maasta, ja taluttaa häntä tietä myöten, varoittaen: "pidä vaari, äläkä kaadu, tässä on suuri kivi, älä astu siihen!" ja vanhus tottelee siivosti ja välttää kiviä.

Tyttärenpoika opettaa vaaria käymään.

Kolme porrasta vie verandalle. Päästä sinne, sepä vaikeata. Pikku ihminen käy edellä ja neuvoo suurta: "Ole varoillasi tässä! Astu ensin oikealla jalalla; ei tuolla, vaan tällä; vielä askel, kas nyt se kävi!"

Niinkuin se, joka hyvin on tehnyt tehtävänsä, antaa hän vanhuksen tulla perässä ja juoksee riemuiten edellä. Hän kompastuu ja kaatuu, mutta ei loukkaa nenäänsä eikä itke, vaan juoksee iloisesti eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Verandan toisessa päässä istuu nuori rouva. Hänen kasvonsa ovat suuresti muuttuneet siitä kun viimein häntä kohtasimme. Neitsyellisen ankaruuden sijaan on tullut äidintunteen hellyys. Tyttönä ollessaan oli hänen kasvoissansa jotakin miehuullista, nyt niissä on pelkkää naisellisuutta. Niissä ei ole enää luettavana: "minä itse", vaan sen sijassa: "me". Ei yksikään hänen ajatuksistansa enää yksinänsä kule, vaan ne etsivät aina toveria itselleen, ja se antaa hänen kasvoillensa tuon verrattoman hellyyden sädeloisteen, joka ilman sanoja ilmoittaa naisen onnea.

Hänen pöydällänsä on silkkiä, eri-värisiä helmiä sekä hopea- ja kultalankaa. Niistä hän neulalla kutoo pientä myssyä, paljoa pienempää kuin mitä mikään ympärillä olevista voisi käyttää.

Pojan huuto häiritsee häntä: "Isä tulee, vaunut tulevat!" Hetken kuluttua vaunut ovat siellä ja isä hyppää ulos niistä.

Se on pulska mies, käytös vapaa, ja katsanto suora. Hänen kasvoistansa luetaan, ett'ei hän kellekään maailmassa ole velkaa kiitosta eikä kumarrusta, paitsi omaisillensa. Koko sydämensä on hän antanut omaisillensa ja he täyttävät sen kokonaan.

Mies ja vaimo syleilevät toisiansa niin hellästi, niin lempeästi kuin pelkäisivät että niitä haavoja, jotka toinen oli saanut toisen tähden, vielä kirvelisi, ja kuitenkin on muisto niistä nyt sulaa onnellisuutta.

"Mitä sinä kudot?"

Rouva ei vastannut; tuo punastuva hymy häntä kaunistaa; hän kätkee kutimen selkänsä taakse, mitä "hänen" tarvitsee sitä nähdä?

Mutta "hän" sen arvaa kuitenkin, käyväthän hänenkin ajatuksensa samaa suuntaa.

Nyt tulee pienen ihmisen vuoro. Tuo pieni ihminen on aika Herkules, hän vetää isän puolehensa kaulasta, hän pakoittaa isän istumaan, pitäen hänen polvestaan kiinni, ja nyt lapsellisen puheliaisuuden virta saa vapaasti juosta, hän kertoo vaarista, joka lähestyy, kuinka kiltti hän on ollut tänään; hän oppi kaksi sanaa ja käveli jo ilman sauvaa; huomenna pitää hänen koettaa astua yli suuren kiven, joka on tiellä.

"Eikö niin, vaari? anna isän kuulla että osaat sanoa: ruoho, lehti".

Vanhus teki pojalle mieleen, ja pieni ihminen nauroi niin että kyynelet tulivat silmiin eikä huomannut että toistenkin silmiin kyyneleitä nousi.

Hän on todellakin opettava vanhalle vaarillensa puhumisen ja käymisen taidon. Hän on sitä kerran osannut, mutta -- on sen unohtanut jälleen.

"Ja missä on äitimme?" kysyi aviomies.

"Talouden toimissa".

"Pyydä häntä tänne. Minun on niin hauska nähdä teidät kaikki ympärilläni kun olen kotona". --

Mutta sepä ei ole helposti aikaan saatu; talossa on niin paljon tekemistä. Lehmät, kanat, jotka hautovat muniansa, kasvitarha, hedelmät, siat j.n.e., puhumattakaan palvelijoista. Ne kaikki antavat niin paljon tekemistä, että piankin hengästyy. (Ja kuitenkin hän ei voi olla puuhaamatta!) Viimein hän kuitenkin tulee kun häntä kauan on huudettu, mutta silloin ei kenenkään muun tarvitse sanoa mitään: nuori aviomies saa todellakin kuulla tarpeeksi nuoremmista sekä vanhemmista perheen jäsenistä, karjasta ja siipi-eläimistä, ymmärtäväisistä ja ymmärtämättömistä koti-eläimistä, hedelmistä sekä juurikasveista; kuinka kaikki ovat tehtävänsä tehneet, saa hän nyt kuulla, jotta ylpeydellä saattaa luulla olevansa aurinko koko tässä planeti-järjestelmässä, jonka ympäri pyörivät vaimo ja lapsi, porsaat ja kanat, melunit ja kaalinpäät, niinkuin kierto-tähdet ja kuut auringon ympäri.

Oi! se puoliso on todellakin kunniarikkain hallitsija maailmassa, jota kaikki hänen kodissaan rakastavat -- eläimetkin -- jopa puutkin.

Kuinka ihanasti aurinko laskee, valaisten heidän kasvojansa loisteellaan.

* * * * *

Pimeä ja myrskyinen yö.

Hietaa tuiskuaa Pesth'in katuloilla, tuulen ajamana; nukkuvat välistä säpsähtävät unessaan, kun tuuli raivossaan ajaa tomua ja romua ikkunoita vastaan ja katto-tiilit särkyvät pudotessaan alas kivikadulle. Tämä Pesth'in tuuli ei ole noita tavallisia hauskoja tuulia; se tuulee vasten kasvoja, joka haaralta. Joka kadulta se tulee sinua vastaan, et milloinkaan voi kääntää sille selkääsi. Se on hävytön tämä tuuli! Jos et seiso tukevasti jaloillasi, se heittää sinut seinää vastaan.

Mutta kukahan tähän aikaan olisi ulkona? On kaksi tuntia kulunut jälkeen sydän-yön; puotipalvelijatkin nukkuvat ja kahvilat suljetaan.

Nähdään kuitenkin yhden olennon vaivalla pyrkivän eteenpäin tuulta vastaan. Tuolla miehellä on hattu otsalle painettuna; hän on huolimattomasti puettu, käyntinsä on horjuva ja epävakainen.

Milloin hän syöksee päin tuulta, milloin väistyy salaisen vastustajansa edestä; ja nojaa seinää vasten, pitäen kiinni molemmin käsin, jott'ei tulisi heitetyksi paikasta pois.

Tämä ei ole noita iloisia yökulkijoita, jotka rallattaen pyrkivät kotia päin, vaan eivät osaa.

Hän horjuu äänetönnä eteenpäin. Kerran hän seisahtuu erään lyhdyn alle, jonka liekkiä tuo kotimainen samum-tuuli kaikin voimin pyytää sammuttaa. Siinä hän katselee levottomasti eteenpäin.

Me tunnemme nuo kasvot. Tuo partaleuka oli muinoin sileä, nämä siivoomattomat viikset olivat kerran erään ihanan rouvan suudelmien todistajina, sen, joka veitikkamaisesti ja suloisesti, uneksivaisesti ja kavalasti kuiskasi: "armas Tihamér".

Tuota kaunista rouvaa ei ole enää.

Lemmittyä ei kukaan lemmi.

Ei hän itsekkään, hän ei pidä mitään huolta itsestään.

Hän ei pidä väliä missä puvussa tuo ihminen ilmestyy, jota hänen nimellänsä mainitaan; tarvitseeko hän jotakin, tehdäänkö hänelle murhetta, saako hän unta tai iloa, se on yhden tekevä! Usein ei hän anna tuolle ihmiselle mitään syötävää, vaan sammuttaa nälän viinaan, joka saattaa hänet unohtamaan, ken hän on; saattaa hänet unohtamaan menneen ja nykyisen ajan. Tulevaisuutta? Ken sitä ajattelee?

Päivällä ei hän jätä asuntoansa; ainoastaan yöllä hän kulkee katuja myöten ja aamulla haparoi kotia päin. Hän ei mene niihin paikkoihin, missä häntä tunnetaan. Hän upottaa itsensä moskaväen sekaan; siellä ei kukaan häntä etsi eikä kysy.

Ja jos sattumus vie jonkun tuttavan hänen tiellensä, ei hän tätä katsele, vaan väistyy, tai kenties hän ei todellakaan sitä nä'e.

Rypistettyjen kulmien alta hänen silmänsä alati tuijottavat, ylöspäin, ikäänkuin muste-pilkku riippuisi otsansa edessä, muste-pilkku, jota hän yksin näkee -- eikä kukaan muu. Kurja onneton!

* * * * *

Yksi on kuitenkin häntä onnettomampi. Ferdinand Harter, joka naama sileänä, kulkee maailmassa; kaikkialla hän kulkee, missä entiset tuttavansakin oleskelevat, ja kantaa hymyhuulin suurta mustepilkkua otsallansa -- mustepilkkua, jonka kaikki näkevät, paitsi hän itse.

* * * * *

Ja Föhnwald?

Chlum'in laaksossa on kahdenkymmenen sylen suuruinen kumpu.

Siinä kasvaa nyt metsäkukkasia. Mehiläiset surisevat kukkien ympäri; surisevat näin:

"Me olemme ilman sotilaita. Me lennämme, ko'omme ja käymme sotaa. Kun kukkas-aika on lopussa, meidät tapetaan, heitetään pois eikä meitä sureta..."

Sankarilla on hyvä aika kuunnella mehiläisten surinaa ja uneksia siitä.