Part 1

RAKKAUDEN NARRIT

Kirj.

MAURUS JOKAI

Suomennos.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1881.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

1. Eräs suuri mies juhla-puvussa. 2. Suuri mies koti-puvussa. 3. Eräs mies vähäpätöisten joukosta. 4. Aspis. 5. Ihminen uskollinen kuin koira. 6. Daami ja nainen. 7. Kauhistuksen vuosi. 8. Mannermaa-polypi. 9. Pajazzo. 10. Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.

Toinen osa:

11. Mitä etelän kukkasista tuli. 12. Katkeraa leipää. 13. Kaikellaisia rosvojuttuja. 14. Nazareno. 15. Maapallon toisella puoliskolla. 16. Nuori mies kosioretkellä. 17. Uusi ihminen. 18. Kilpailijat. 19. Sotamies, joka vangitsee rosvoja. 20. Salama kirkkaalta taivaalta. 21. Sopimus. 22. Eläin, jolla on sielu. 23. Tule siis. 24. Kaikkivaltiaan hengähdys. 25. "Hyvä!" 26. Kuitti. 27. Rauha.

ENSIMMÄINEN OSA

1 Luku.

Eräs suuri mies juhla-puvussa.

Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi? Ehkä kaikkein viimeisin.

Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa" -- eli Wien'issä -- ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin komitati-laitosta.

Ihanat, iki-muistettavat päivät!

Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.

Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä, poisheitettyjä luita.

Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista maailmassa!

Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron _in corpore_; kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.

Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä takaus.

Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä. Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen komitati-puolueen päämiesten sielu.

Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet, muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.

Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö, joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia, saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista, jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista höyrysaunaa huonompi.

Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.

Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella. Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan. Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot, silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua jäädyttävät.

Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi, mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.

Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan. Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!

Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka, äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka partaa odottavat.

Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme helposti syyn siihen.

Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä -- ääni on sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä sijaltamme.

Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä huoli.

"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö -- jos saan pyytää; antakaa mun kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".

(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)

"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"

Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa etusormeansa perlemo-viuhkallaan.

"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen, niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".

(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)

"Menkää -- jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta hukkaan".

"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen -- _da capo_".

Siihen nainen vaan hymyili.

Nuori herra havaitsi tämän hymyn.

"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".

"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".

"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli, ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan -- näen kuinka hän vetää otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta, että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin vältetystä vaarasta".

"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".

"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija. -- Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".

"Älkää toki olko niin paha -- jos saan pyytää", vastasi tuo ihana nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista kunnioitusta?"

"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee. Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä ympäröi! -- tällä hetkellä -- luulen ma -- ei löydy koko isänmaassa suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni, niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan miehen puoliso".

"Te olette aika narri".

(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)

"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa, koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi kuitenkin jälelle".

"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"

"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on, että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".

Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia tietoja:

"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo kansallis-kunniaa voileipänä syödä".

Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:

"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt minulle asiata".

Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän keskustelunsa.

Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.

Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.

Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi vastalauseen panemisen.

Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.

Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.

Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen _en masse_. Kaikki ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole lain valvojiakaan.

Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.

On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus -- kun yht'aikaa heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.

Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".

Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.

Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli johtajan arvoinen.

Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle naapurilleen:

"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".

"Kuinka? Luopuuko hänkin?"

"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta. Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".

"Ja kuitenkin hän luopuu?"

"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa jossakin -- ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä maamoukka hänestäkin tullee".

"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla neljäätoista vuotta vanhempi".

"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä tätä murhenäytelmää".

"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"

"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi, emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".

"Missä juhlakulussa?"

"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että mentäisiin kaikki _en masse_ ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin pojalle. _Apropos!_ Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano hänelle mitään".

"Hulivili!" -- sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen kanssa.

Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä arvokkaampaan.

Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.

Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät. Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä, korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in -- se oli nuoren Harter'in ristimänimi -- tyytyä laulamaan toista tenoria hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.

Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa, sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi hän hymni-nuoteilla -- ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.

Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla, joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.

Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle, ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. -- Ne olivat kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.

Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.

Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika parka! Kuinka surullista!

"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle työkkärille.

Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.

Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. -- Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista, mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.

Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?

Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.

Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.

Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä, ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.

Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta puhe käsillä. -- "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä, niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti päämääräämme kohti -- tuonne vasemmalle -- toista tietä".

Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi sotamiesten edestä pois sivukadulle.

Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.

"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat: "tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"

Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "_Mes dames, en avant! Promenade_!"

Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli hämmästynyt, mutta seurasi.

Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä -- poikkesi sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.

Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle, kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat eläköön-huudot.

Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.

Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.

Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan Honvédien haudalla.

Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää, hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan. Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle, pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia sanoja.

Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.

Siis -- Elemér todellakin sanoi jotakin.

"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut. Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte; meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen, emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"

Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi emintimältään.

"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua mokomia tuhmuuksia?"

"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen", jatkoi Elemér.

"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa -- eikö niin?"

"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut harmaita hiuksia noista silmäyksistä. -- _Pardon!_ -- enhän ole sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".

"Mene -- minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".

Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin, mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen vihansa.

2 Luku.

Suuri mies koti-puvussa.

Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi. Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä, sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta, ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.

Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.