Chapter 5

Ei, *rangaistuksen*, -- hyvin ansaitun. Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ajoissa valmistaudu iskuhun, -- ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa. Aatetta loukannut jos lienee kukaan, niin saapuu sanomat, sen vartija, saa silloin kukin ansionsa mukaan.

STRÅMAN.

En koskaan ole tehnyt liittoa, mi Teidän aatteeseenne minut nitoo. Oon perheenisä, olen nainut mies, -- kakstoista mull' on lasta, Herra ties; -- alati päivätyöni mua sitoo, on mulla kappeleita, pappila, laumoittain henkisiä lampaita, -- keriä täytyy, vartioida noita; pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; -- tallissa, läävässä mua aina kaivataan; -- miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?

FALK.

Pian matkustakaa täältä talveks kotiin; kylmältä turvekaton alla säilyy. Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy; sen uljaat pojat valmiina on sotiin, tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.

STRÅMAN.

Ja, nuori mies, jos lähden kotihin perheeni kera, sekä niidenkin, jotk' eilen valtakuntain muodostivat, -- niin eikö tänään paljon toisin lie? Mun köyhempänä kohtaa paluutie --

FALKIN _tahtoessa vastata._

Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.

_Käy lähemmäksi._

Nuor' olin muinoin kerran minäkin, uljaana iskin ketään pelkäämättä. Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin; se henkeä ei karkaise, vaan kättä. Hiljaisen kodin tunturin sain takaa, maanpiirini ol' papintoimi vakaa. -- Kotini --! Tiedättekö mikä se on?

FALK

_lyhyesti._

En koskaan sitä tiennyt.

STRÅMAN.

Uskon sen. Se koti on, miss' sijaa viidelle on, vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen. On koti siellä, missä aatoksesi vapaina leikkivät kuin lapsoset, ei turhaan haasta siellä sydämesi, vastaasi soi kuin henkes sävelet. Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat, mut kukaan nää ei, että vanhenet, ah, siellä himmenevät muistot armaat kuin metsän taakse harjut kotoiset.

FALK

_väkinäisellä ivalla._

Te lämpenette --

STRÅMAN.

Siitä, mikä muuttuu pilkaksi Teille! siinä ero on. Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu; ma voitin taas, miss' saitte tappion. Pilvistä katsottuna moni sana totuuden ehkä näyttää valheelta; Te lennätte, ma pysyn alempana, -- on toinen kotka --

FALK.

Toinen taasen kana.

STRÅMAN.

Niin olkoon, ivatkaa vain minua. Oon kana; -- mutta poikue on mulla siipeini alla, liian liki tulla ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön, jos omiani uhkaa mikään vaara. Tuhmaksi katsotte Te moisen työn, hullumpi viel' ehk' asian on haara, ma ehkä mielestänne ahnas oon; -- mut itsekukin tästä vastatkoon!

_Tarttuu_ FALKIN _käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla voimalla._

Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen vuoks niiden, jotka Herra mulle soi, ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen, tylsäksi yksinäisyys minut loi. Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun vajosi ikimainingeiden taaksi, niin palkaks päästä pitkän taistelun toi mulle voitonviestin toinen haaksi. Sijasta sulkain, jotka särki lento, sijasta unten, tiellä raukeevain, helmaani saapui Herran ihme hento, ylistäin otin, minkä Hältä sain. Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain, vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; -- mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; -- sen myrkytitte sanoin saastaisin! Te todistitte taitehikkaasti, ett' onneni ol' hourun uskoa, ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti eloni täytti; -- rauhain vaadin ma takaisin kokonaan, ei murut riitä --

FALK.

Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?

STRÅMAN.

Epäilyn kiven tielleni Te laaditte, Te yksin vain sen voitte poistaa siitä. Väliltä minun sekä omieni luomanne esteet ottakaa taas pois --

FALK.

Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois, mill' ehjäks liittää onni, joka meni?

STRÅMAN.

Ma uskon, että rakentamaan riittää sanoilla särjettyä uskoa taas sanat; siteen uupuvan voi liittää todistamalla toisin; -- -- totuutta vain haastakaa, -- voin silloin voiton niittää --

FALK

_ylväästi._

Ei onnen vaski kulje kultana.

STRÅMAN

_katsoo kiinteästi häneen._

Lausunto muuan ehkä mieleen painuu, totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:

_Sormeaan kohottaen._

Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!

_Menee rakennusta kohti._

STYVER

_tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään._

Rovasti, rientäkää kuin tuulispää! Käy itku --

LAPSET

_ovella._

Isä!

STYVER.

Rouva odottaa!

STRÅMAN _menee sisään rakennukseen._

STYVER.

Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.

_Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy._

Falk!

FALK.

No!

STYVER.

Kait sulanut on mieles jää?

FALK.

Miks niin?

STYVER.

Tuot' älä enää koskaan toista; huomannet, ettei puolustaa voi moista, kun mies ei vaieta voi salaisista tiedoista; -- niiss' ei mitään kertomista.

FALK.

Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.

STYVER.

Niin on!

FALK.

Mut suhteissa vain suurten miesten.

STYVER

_innokkaasti._

Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten. Ymmärrät, että menestystäin haittaa, jos luulee esimies, ett' työssä on vierelläin runohepo, joka laittaa hirnahtain silloin tällöin laulelon. Sa tiedät, että runoratsun kuosia »virastot» eivät taida oikein suosia. Pahinta on, jos huhu siivet saa, ens käskyä ett' en voi noudattaa, tärkeitä asioitt' en pitää salassa.

FALK.

Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?

STYVER

_salaperäisesti._

Se miehen julkisen voi paikastaan pakoittaa milloin hyvään luopumaan. Miehiltä valtion tie menee tukkoon, elleivät suutansa he laita lukkoon.

FALK.

Tyranniutta kopistut' on sitoa suu tukkoon, jos hän suosii -- puheenpitoa.

STYVER

_kohauttaa olkapäitään._

On noudatettava sit' aina lakina. Ja sitäpaitsi nykyhetkenä, kun palkkain tarkistus on tekeillä, on heitettävä koko hupsu pakina työ-ajan luonnosta ja käytöstä. Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä, etteivät --

FALK.

Salkkua he sulta riistä?

STYVER.

»Kopiokirjaa», joka salat sitoo, kuin rintasolki oikeastaan nitoo viraston, ryntähät sen panssaroi; paljastus harmia vain tuottaa voi.

FALK.

Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut puhumaan pulpettisi aarteista.

STYVER.

En luullut, että rovasti ois vaipunut niin syvään liejuun, joka onnensa on löytänyt, joll' lapset, vaimo on, eloa uhmaa avull' lompakon? Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi, niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi, ma, jok' en vielä noussut virassain, vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa, ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa, niin, ynnä muu!

_Kiivaammin._

Jos oisin rikas vain, niin sotisopaan heti puettuna jokainen hetkeni sois taisteluna. Ja laillasi jos yksinäinen oisin, niin arkilumen läpi tien ma loisin aatteiden kukkuloille, usko pois!

FALK.

Pelasta itses!

STYVER.

Ma?

FALK.

Jo aika ois! Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta: voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!

STYVER

_peräytyy askelen._

Ma hänet jättäisinkö --?

FALK.

Paikalla; -- jos pois on helmi, mitä kuoresta?

STYVER.

Tuot' ehdottaa voit keltanokalle, mut lakimiehelle ei sovi se! En huoli, mitä kihlauksesta määrää säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, -- suhdetta moista etsii niistä turhaan, ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»; jos täten seikkaa kävis pohtimaan, ei rikos lakia se vastaan oisi --

FALK.

Itsekkin huomaat!

STYVER

_tiukasti._

Mutta kuitenkaan, -- ei moinen kysymykseen tulla voisi. *Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen; ei suuria hän vaadi elon suhteen, oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani kotiini, ahkera oon toimessani. Liidelkööt toiset kera joutsenten, voi vähemmätkin tulla toimehen. Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa yön Linnunradan maidon-hohteesta, se ettei sammuttaa voi onnen-janoa, ett' tuoda voita sielt' on vaikea --

FALK.

Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina mieleesi, että henki työssäs on; -- mies ajan, yhteiskunnan olkohon, mut yhteistyön hän aateloikoon aina. Tietysti kauneutt' on pienempää; mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*. Ei jokaisella ole, joka muovaa savea, *silti* aina voimaa luovaa.

STYVER.

Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea; sinulta emme tahdo tietä sulkea, me maassa; ilmassa sun laulus helää. Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei; mut työtä aika vaatii, virttä ei, -- mi kuolee sikäli kuin miesi elää. Suur oikeudenkäynti nuoruus on, ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; -- sovinto tee, et mistään vahingon saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.

FALK

_reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan._

Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, -- nään armahduksen sentään takaa tuomion! Ma tiedän, että kaksi elää voi hehkussa innon, jonka usko loi; sa saarnaat ajan sanomata katalaa: ett' ihanne ois muka jotain matalaa!

STYVER.

*Ens sijan* sille suon; jo ohi on sen kukoistus -- se kypsyy satohon.

_Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa_ NEITI SKÄRE: _»Ach, du lieber Augustin»._ STYVER _vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen vallassa._

Taas kutsuu hän mua samoin sävelin, ne silloin soi, kun hänet kohtasin.

_Asettaa kätensä_ FALKIN _käsivarteen ja katselee häntä syvästi silmiin._

Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu, niin soittimesta armahani kaikuu kuin ensi lemmen soinnut riemuineen. Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu, ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu, luo laulu sillan *aikaan menneeseen*. Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi, taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi, niin riemurinnoin riennän kotihin, soi *siellä* menneisyys taas sävelin. Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, -- niin vahingotta päättyi multa retki!

_Menee sisälle rakennukseen._ FALK _kääntyy huvimajaa kohti._ SVANHILD _astuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa syliin._

FALK.

Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme! Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, -- on *muista eroova* sun kevätaikas! Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille, käy kalmanhaju, missä kaksi käy, se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy, sieluissa hauta valheen, mi ei näy, teoissa, työssä kuolon velttous lymyy. Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen, tää arvoistako satain menojen? Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa, heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa, rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, -- valmiiksi suureen sielunteurastukseen!

SVANHILD.

Matkustakaamme!

FALK.

Minne matkustaa? Maailma eikö samanlainen liene muuallakin, tiet eikö samaan viene valheeseen, joka toden muodot saa? Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme, surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk' *uskoo* -- mitä *valhettelee* kukin! Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin turkeissa, usko vahva huulillansa, syämessä valhe, -- sitä tarjoo maamme, -- ja kunnon mies on kukin pohjaltansa! Itselleen, muille totta ei he haasta; rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; -- säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa, mut Kroisoksia ovat sittenkin; *itsensä* karkoitti he Edenin kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa; mut tiedä ei he siellä istuvansa, he ovat mielestänsä Herran kansa, he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan; kun Belzebub käy heidän joukossaan mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, -- käy silloin kuiske kautta miesten parven: pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!

SVANHILD

_lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä._

Kummasti käsi hellä johti mun keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi. Eloa, jonka mailla haaveilun ma elin, nimitän nyt päivätyöksi. Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; -- sain *sinut* silloin, -- löysin valon parhaan!

_Katselee_ FALKIA _hiljaisella, hellällä ihmetyksellä._

Mi voima sulla, voimallinen puu, metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa, siimeessäs lepo sieluun laskeuu --?

FALK.

Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.

SVANHILD

_katsoo arasti rakennusta kohti._

He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa, edusti sukuaan he loppuun saakka. Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa, kun sitä lamaa rikkauden taakka? Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi, kun päivä kukin puuttehensa toi. Hirmuista -- moista totuutena opettaa, eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!

FALK.

Jos meitä koskis se?

SVANHILD.

En tajua? Ei olosuhteet mitään vaikuta? Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan, lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan. Helpompaa ei kuin käsky raamatun: ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan, kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.

FALK

_syleilee häntä_.

Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä! *kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!

ROUVA HALM _ja_ GULDSTAD _tulevat oikealta taka-alalta._ FALK _ja_ SVANHILD _jäävät samaan asentoon huvimajan luo._

GULDSTAD

_matalalla äänellä._

Kas tuolla!

ROUVA HALM

_yllätettynä._

He!

GULDSTAD.

Kait uskonette nyt?

ROUVA HALM.

Tää kummaa on!

GULDSTAD.

Mun vaistoni sen tiesi, ett' tätä aina hautonut on miesi!

ROUVA HALM

_itsekseen._

Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!

_Eloisasti_ GULDSTADILLE.

En usko sittenkään --

GULDSTAD.

Siis tutkikaamme.

ROUVA HALM.

Nyt hetikö?

GULDSTAD.

Nyt paikalla ja ponnekkaasti.

ROUVA HALM

_ojentaa hänelle kätensä._

Siis Herran haltuun!

GULDSTAD

_vakavasti._

Hält' ehk' avun saamme.

_Astuu alas._

ROUVA HALM

_katselee taakseen poistuessaan._

Mitenkä vain, kun -- eläis lapsein onnekkaasti.

_Menee sisään rakennukseen._

GULDSTAD

_lähestyy_ FALKIA.

On kiire kait?

FALK.

En puolta tuntia ma viivy --

GULDSTAD.

Sitäkään ei tarvita.

SVANHILD

_aikoo poistua._

Hyvästi!

GULDSTAD.

Varrotkaa!

SVANHILD.

Ma?

GULDSTAD.

Vastatkaa vain ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; -- me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.

FALK

_yllätettynä._

Me?

GULDSTAD.

Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.

FALK

_hymyään hilliten._

Oon valmis.

GULDSTAD.

Hyvä; siis mua kuulette. Puol' vuotta seurustelleet olemme, loruillen --

FALK.

Niin.

GULDSTAD.

Ja usein kiistellen; me tuolloin tällöin kallistimme lasia; ol' johdettavananne suuri asia, ma olin mies vain arki-olojen. On sentään niinkuin jokin säie ois meit' yhdistänyt, joka tuhansia nuoruutein haihtuneita aattehia unhosta jälleen esiin tuoda vois. Mua katsotte; mut hapset harmajat olivat muinoin ruskeet, tuuheat, ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt on hikihelmin ryppyiseksi syönyt. Kylliksi siitä! olen liikemies --

FALK

_kevyesti ivaten._

Käytännön terve järki, Herra ties.

GULDSTAD.

Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.

_Asettuu heidän väliinsä._

Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy. Nyt puhukaamme; hetki lähestyy, mi onnea tai katumusta tuottaa.

FALK

_jännityksellä._

Puhukaa!

GULDSTAD

_hymyillen_.

Eilen kerroin alkavaksi urani runon --

FALK.

Haaveettoman.

GULDSTAD

_nyökäyttää hitaasti päätään._

Niin!

FALK.

Saanemme aiheen kuulla laulelmiin --?

GULDSTAD

_katselee hetkisen_ SVANHILDIA _kääntyen jälleen_ FALKIN _puoleen._

Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.

SVANHILD.

Nyt lähden.

GULDSTAD.

Kuunnelkaa, niin teette teon, jot' en ma pyytäis muilta ensinkään. Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on liiaksi rikas teeskentelemään. Kasvunne näin, näin umpun aukeevan; rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; -- olitte mulle kauan tytär vainen, mut olla voitteko nyt -- morsian.

SVANHILD _vetäytyy arasti poispäin._

FALK

_tarttuu_ GULDSTADIN _käsivarteen._

Jo riittää!

GULDSTAD.

Tyyntykää; hän haastaa. Hän valitkoon; -- -- Te myöskin kysykää.

FALK.

Ma -- sanotte?

GULDSTAD

_katselee kiinteästi häneen._

Nyt perikatoon raastaa saatamme kolme ihmiselämää. Nyt teeskentely vähän hyödyttää; vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma, niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma. Te häntä rakastatte. Riemuiten ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden; mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä, juur hänen onnettuutensa on näkevä.

FALK

_kuohahtaen._

Te rohkenette!

GULDSTAD

_levollisesti._

Kokenut oon mies. Jos hänet voitatte --

FALK

_uhmaten._

Niin?

GULDSTAD

_hitaasti ja sanojaan korostaen._

Hän kenties pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, -- kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa, kun aika kalman leiman painaa kukkaan.

FALK

_puhjeten puhumaan itsensä unohtaen._

Se mahdotonta on!

GULDSTAD

_katsoo merkitsevästi häneen._

Niin aattelin myös nuorena. Ma muinoin rakastin erästä; eros tiemme. Sorja muistossa hän oli; -- muttei eilen tässä puistossa.

FALK.

Eilenkö?

GULDSTAD

_vakavasti hymyillen._

Eilen. Näitte papin vaimon --

FALK.

*Hän* --?

GULDSTAD.

Juuri sytytti tuon liekin aimon. Ma monta vuotta häntä murehdin; ei ole sielussani unehtuva tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva, min kerran keväässä ma kohtasin. Nyt käytte samaan uhkapelihin, Te sytytätte samat liekitkin, -- senvuoksi huudan: Varokaa! -- tuon kaltaiset raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!

FALK.

Teenhörppijoille julistanut oon ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa --

GULDSTAD

_täyttää ajatuksen._

Sen, että rakkaus aina uhmatkoon murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa. Se ehkä lienee totuus totisin, mut katsokaamme seikkaa toisinkin. Selittää *rakkautta* ei kukaan saata; mi aiheuttaa tuon uskon iloisen, ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*, tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata. Käytännön kysymys on *aviomme*, samaten *kihlauskin*, ystäväin; helposti toteen näyttää tilastomme, tuo että sopii juuri *tälle näin*. Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*, ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*; hänestä ellei Teille *vaimoa* oo luotu --?

FALK

_jännityksellä._

Niin?

GULDSTAD

_kohauttaa olkapäitään._

Te ootte hukassa. Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se, mies mieleinen myös olkoon perheelle, ne että on kuin samaa lihaa, luuta. Ja avio on meri suunnaton, mi vaatimuksia vain täynnä on, jotk' eivät edes rakkautta tunne. Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne, on kaikki taidot talon hyväks käytettävät, velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät, joit', aatellessain neidin läsnä-oloa, ois minun tässä luetella noloa.

FALK.

Siks --?

GULDSTAD.

Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen, eloa, lempiviä katsokaa, he turvautuvat korskaan puheenparteen, kuin omistais *he* monta miljoonaa. Päistikkaa vihille käy sitten tie; he kodin saavat, alkaa onnen kesä; ens ajat uskon, voiton huumaa lie; mut vihdoin tilille se heidät vie! On vararikon tehnyt silloin pesä! Pois ruusut vaimon poskipäiltä on, pois kukoistus on sielun aatoksien; pois miehen voiton huuma, hehkutan on pätsi lieskojensa leimuvien; pois, vararikkoon koko pesä nääntyi, vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi se kaikkein nähtäväksi elohon!

FALK

_puhjeten kiivaasti puhumaan._

Tuo valhett' on!

GULDSTAD

_horjumattomasti._

Ja totta äsken juuri. Niin ainakin *Te itse* väititte, kun taannoin tässä kävi taisto suuri teeseurueen ja Teidän keskenne. Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi, kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on; on puhe kuolemasta armoton, kun noutamaan sua saapuu Manan miesi. Kuulitte, että säveltänyt pappi on kihloissa ollessansa niinkuin mies; -- ei ihme, että alkoi aika rappion, kun kahleisiin löi hänet kotiliesi *Rakastajattareksi* hälle suotu ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu. Ja kopisti, mi virret kauniit viritti? Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui, se untelosti niinkuin sirkka sintti, syvimpään uneen runotarkin nukkui ykstoikkoisessa erämaassa lain. Näette -- --

_Katselee_ SVANHILDIA.

Viluttaako?

SVANHILD

_hiljaa_.

Tuskin vain.

FALK

_pakoittautuu leikilliseen äänilajiin._

Kun tulokset on kielteisiä aivan, niin kuinka mielestänne maksaa vaivan pää-omaa uhkapeliin sijoittaa, miss' ylimalkaan tappiota saa. On niinkuin uskoisitte itsenne luoduksi juuri vararikon tekoon!

GULDSTAD

_katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään._

Nuor', uljas Falk, -- Te suotta ivaatte. -- *Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin, ikuisen huuman pitkiin vekseliin, nuoruuden taukoomattomahan huvihin, luuvalo kuin ei löisi jäseniin; -- perustaa ruusunpunaposkiin voi sen, kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin, varmuuteen, että säilyttää voi moisen kauneuden turvaamatta tekosuortuviin. Sen perustaa voi suureen mieli-alaan, kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä, sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan halk' elon niinkuin ensi hetkenä. Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; -- on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!

FALK.

Te vaarallinen viettelijä vasta, -- miljoonamies ja rikas pohatta, *mun* omaisuuteni kun paareilla taas kantoi poies pari sotilasta.

GULDSTAD

_terävästi._

Te tarkoitatte?

FALK.

Helppo sanoa; se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän, kait *raha* on, -- tuo ihmekapine, mi vanhanpuoleisille leskille suo pyhimyksen kulta-sädekehän.

GULDSTAD.

Se kait on sentään paljon parempata. Se arvonantoa lie hiljaista, mi esineelleen samaa kunniata suo kuin tuo riemu kuumehoureessa. Onnesta velvoituksen on se tunne, sulosta, minkä huolenpito suo, tahdosta toisen päästä toisen luo, toivosta kantaa tieltä kivet nuo, joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne. Se käsi hellä, parantava on, se miehen voima on, mi avun antaa voi, se tasapaino lienee loputon, se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. -- Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin saavuttamiseks Teille tarjota.

SVANHILD _tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin;_ GULDSTAD _kohottaa kätensä ja estää hänet siitä._

Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin! Aatelkaa, ettei tarvis katua.

FALK.

Mist' tiedätte --

GULDSTAD.

Sen silmistänne tietää ja näkee, että häntä lemmitte! *Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.

_Puistaa hänen kättään._

Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää. Vakuuttaa voinetteko minulle, ett' ootte hänen tukenansa horjumatta matkalla elon, lohtu tuskassa, kuin öisin ma, --

_kääntyy_ SVANHILDIN _puoleen._

niin minun sitä torjumatta hyljätkää se, min tahdoin tarjota. Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en; Te saitte onnen; parempata sois en.

FALKILLE.

On totta, -- äsken puhuitte myös rahasta, ei yksinomaan ole vain se pahasta. Oon yksinäinen, perijää ei mulla, mit' omistan, se yhteiseks saa tulla. Te ootte poikani, hän tyttäreni, ma muutan rautatehtaalleni rajalla; Te kodin perustatte sillä ajalla, kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. -- Mun tunnette, nyt itse miettikää, ei helposti saa ottaa elämää, asemaa erikoista muihin nähden; -- ja, valita Te saatte, -- Herran tähden!

_Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys._ FALK _ja_ SVANHILD _katsovat arasti toisiinsa._

FALK.

Oot kalpea.

SVANHILD.

Ja äänetön sa.

FALK.

Niin.

SVANHILD.

Ol' pahin hän.

FALK

_itsekseen._

Hän löi mun voivuksiin.

SVANHILD.

Hän kovin löi.

FALK.

Kaikk' iskustansa turtui.

SVANHILD.

Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.

_Lähestyy_ FALKIA.

Mitenkä rikkaita me olimmekaan, kun hyljännyt ol' meidät maailma, kun aatoksemme myrskyn voimalla yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan. Henkemme voiton varmuudesta paloi, uskoimme sielun ikirakkauteen; hän saapui maallisine lahjoineen, ja riisti kaikki, -- epäilystä valoi!

FALK

_hillittömän kiivaasti._

Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet valheesta sen, mi muille totta on.

SVANHILD

_puistaa äänettömästi päätään._

Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet löi maahan, virkoa ei elohon.

FALK

_epätoivoon puhjeten._

Me kaksi, Svanhild --

SVANHILD.

Turha toivo heitä; valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä. Sa sanot muut? Sa etkö uskone, ett' aatelleet on muutkin niinkuin me, *mies* että salamoita uhmaa kyllä, -- hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö, hänt' ettei taivaanrannan longat yllä, ne vaikka raivoais kuin raju-yö?

FALK.

Hajoitti voimiansa kukin muu; *ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta. He meluss' elon huutaa täyttä suuta, sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.

SVANHILD.

Jos ikivallat perikatoon ohjaa sun rakkautes, min varass' elo on, -- niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?

FALK.

Käy kaikki silloin perikatohon.

SVANHILD.

Pyhästi vannotko sa minulle, se ettei koskaan kuihdu kukan lailla, ei tuoksutonna nuoku elon mailla, vaan *iät kestää*?

FALK

_lyhyen äänettömyyden jälkeen:_

*Kauan* kestää se.

SVANHILD

_tuskalla._

Oi, »kauan», »kauan»; -- sana köyhien! Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle? Sen kuolema, kuin home kukkaselle. »Iäiseen eloon uskon rakkauden» -- siis aika vaihtua on sanojen: »Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»

_Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa._

Onnemme päivä painu ei, kun vihme auringon kyynelten käy läntehen; -- se sammukoon kuin outo taivaan ihme syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!

FALK

_kauhistuen._

Mit' aiot?

SVANHILD.