Chapter 2

Mut miksi?

FALK

_kuohahtaen._

Siksi, että inhottavaa on käydä sieluansa näytellen, kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, -- paljastaa tunteitansa lauseparsin, kuin naiset, jotka paljain käsivarsin kaduilla käyvät! Svanhild, -- Teitä toiseksi ma luulin -- noin en noiden muiden moiseksi --

_kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle katsellessa._

Te kuuntelette --?

SVANHILD.

Ääntä, joka palaa jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa maailman, silloin saapuu lintu tuo, -- kas tuoss' -- sen äsken kätki lehvät nuo -- ma uskon, että joka ihminen, mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä, sai Luojaltansa pienen lintusen -- mi hälle yksinomaan laulaa täällä.

FALK

_ottaa maasta kiven._

Ei lintuaan siis laskea saa harhaan, se ettei eksy toisten kukkatarhaan.

SVANHILD.

Se totta on; mut mull' on omani. Ei vallassani sana, laulunääni; mut sävelet kun soivat päällä pääni on niinkuin sielussani syntyisi runoja -- -- viivy ei ne -- karkkoovat --

FALK _heittää kiivaasti kiven;_ SVANHILD _kirkaisee._

se osui! Lakkas laulut ihanat!

_kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin._

Pahasti teitte!

FALK

_intohimoisella kiihtymyksellä._

Tein vain opin mukaan: silmästä silmä, hammas hampaasta! Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan nyt tuo, ei runon mailta lahjoja. Tekonne kostin Teille täten vain!

SVANHILD.

Mun tekoni?

FALK.

Niin! Tähän saakka velloin aaltoili soinnut syvät rinnassain. Ne surmasitte! -- sävel kuolinkelloin vainaille soikoon!

SVANHILD.

Ma?

FALK.

Te teitte sen. Te nuoren voitonuskoin löitte maahan --

_halveksivasti._

kun *kihlauduitte*.

SVANHILD.

Käsitä ma en!

FALK.

Helposti tuohon selityksen saahan; mies kohta leipään pääsee, -- kuuluu vievän perheensä aina taakse Atlantin --

SVANHILD

_samassa äänilajissa._

Lisäksi saanee perinnön hän sievän; -- Lindistä puhunette?

FALK.

Paremmin Te kait --

SVANHILD

_hillitysti hymyillen._

Ei sisareni elonvaihe lie outo --

FALK.

Itse ette -- --!

SVANHILD.

Onnen-aihe minulta evättiin noin suuri, syvä!

FALK

_melkein lapsellisella ilolla._

Te ette siis! Oi kiitos Jumalan! On taivaan Isä sentään hellä, hyvä! Te ette ole toisen morsian; -- Tuskalle altis lienee mulla luonne -- --

_Aikoo tarttua hänen käteensä._

Mua kuulkaa, Svanhild --

SVANHILD

_osoittaa nopeasti taka-alalle._

Katsokaahan tuonne!

_lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa_ ROUVA HALM, ANNA, NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER _ja_ LIND. _Edellisen kohtauksen aikana on aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään._

ROUVA HALM

_Svanhildille._

Rovastin perhe saapuu kohta ikään. Sa kauan viivyit?

NEITI SKÄRE

_katsahdettuaan Falkiin._

Vaivaako sua mikään?

SVANHILD.

Päänsärky lievä; nuha enintäin.

ROUVA HALM.

Ja kuitenkin käyt täällä avopäin? Tee keitä; siisti sali, vaativainen ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.

SVANHILD _menee sisään rakennukseen._

STYVER

_Falkille._

Tunnetko politiikkaa rovastin?

FALK.

Hän lisäverotust' ei taida sietää.

STYVER.

Mut kuinka ois, jos joskus jotakin hän runokokeistani saisi tietää?

FALK.

Se ehkä auttais.

STYVER.

Niinkö, -- usko pois, tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa. On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.

FALK.

Alusta tuota paras karttaa ois!

STYVER.

Alusko rakkaus?

FALK.

Puhuin *aviosta*, sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.

STYVER

_nähdessään, että neiti Skäre lähestyy._

On sulle outoja ne aartehet, joit' täynnänsä on naisen aatokset.

NEITI SKÄRE

_hiljaa._

Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.

STYVER

_vastahakoisesti._

Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.

_Etääntyvät keskustellen._

LIND

_lähestyy_ ANNAN _seurassa ja sanoo hillitysti_ FALKILLE

Mua kovin painostaa tuo salaisuus, mun täytyy heti --

FALK.

Älä vielä haasta vieraille tunteestanne autuaasta, se Teidän on --

LIND.

Tuo käännehän on uus; -- en sulle, Falk, mun ystäväni varmin, ois saanut haastaa nuorest' onnestain! Ei mikään *sumenna* mun aivojain, --

FALK.

Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*? Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat, julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!

LIND.

Monesta syystä arvellut oon tuota, kenties yks seikka niist' on painavin; en kaikkiin näet täällä täysin luota, tääll' ehkä hiipii joku toinenkin, mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan; se epämiellyttävää oisi tosiaan.

FALK.

Unhoitin aivan, että veli on määrätty *korkeampaan* arvohon. Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa; voit ennen pitkää uottaa ylennystä; mut täysin sotisi se vasten tapaa, ett' tänään vartoisit jo nimitystä.

LIND.

Mut Guldstad --

FALK.

Mitä hän nyt aikaan sais?

ANNA

_kainosti._

Se on vain Lindin mielikuvitusta.

LIND.

Ma epäilen tuon miehen aikomusta, hän meidät mielellänsä erottais. Käy taukoomatta luonanne tuo veikka, hän rikas on ja vielä naimaton; armaani, syitä tuhansia on, vain pahaa meille ennustaa tää seikka.

ANNA

_huoaten._

Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.

FALK

_osaa-ottavasti Lindille._

Vuoks houreen älä onneasi heitä; salaisit kauemmin mun mielestäin.

ANNA.

Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!

_Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille._

FALK

_katselee Lindin jälkeen._

Hän rientää nuorta tappiotaan päin.

GULDSTAD

_joka on seisonut portaitten luona keskustellen_ ROUVA HALMIN _ja_ NEITI SKÄREN _kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle._

Taidatte täällä mietiskellä runoa?

FALK.

En, näytelmää.

GULDSTAD.

No, älkää hemmetissä; niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?

FALK.

On tässä toinen pihdin pitimissä, yhteinen ystävämme, kuka ties; -- mut kirjailemaan hän on vasta mies. Aamusta iltaan mennessä hän sai idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.

GULDSTAD

_ovelasti._

On loppu hyvä!

FALK.

Tietänette kai, se että aina päättyy nuorten *lempeen*. Mut osa vain on tämä kolmikosta; nyt alkaa runoniekan tuska, josta pusertuu toinen jakso, kihlatuita kuvaava suuri, laaja ilveily, näin ainekset kun vihdoin käytetty on draamaan avion, se seuraa muita.

GULDSTAD

_hymyillen._

Ma luulen, että runo-into tarttuu.

FALK.

Miks niin?

GULDSTAD.

Näät kirjailijain joukko karttuu, runolle aatellut myös olen ruveta, --

_salaperäisesti._

mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.

FALK.

Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?

GULDSTAD.

Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.

FALK.

Te itse!

GULDSTAD.

Tokko kelpaisinkaan siksi?

FALK.

Ken sitten sopivampi sankariksi. Mut sankaritar? Hänet maalta saamme, hälystä kaupungin kai käymme pois?

GULDSTAD

_sormellaan heristäen._

Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! --

_Äänilajia vaihtaen._

Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?

FALK.

Ei tuomioon mun tietoni voi riittää; hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. --

_Hymyillen._

Mut olkaa varuillanne, ettei vain »runonne» joudu käsiin pilkkaajain. Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne, kertoisin aivan toisin puheitanne.

GULDSTAD

_hyväntahtoisesti._

Tyytyisin, estää en vois tekojanne.

FALK.

Aivanko niin?

GULDSTAD.

Ei tässä auta hätä; ammattineuvoja ois typerätä sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.

_Poistuu taka-alalle._

FALK

_ohimennen Lindille._

Sa olit oikeassa, kauppamies tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.

_Poistuu._

LIND

_hillitysti Annalle._

Niin varmasti mun vaistoni sen ties; nyt asiasta tehtävä on avoin.

_Lähestyvät_ ROUVA HALMIA, _joka seisoo_ NEITI SKÄREN _kanssa rakennuksen luona._

GULDSTAD

_Styverin kanssa keskustellen._

On kaunis ilma nyt.

STYVER.

Miks'ei, kun vaan on sillä tuulell' --

GULDSTAD

_leikillisesti._

Onko rakkautenne vaarassa?

STYVER.

Se on kyllä kohdallaan --

FALK

_joka on saapunut siihen._

Mut *kihlaus*?

STYVER.

Sitä uhkaa paha enne.

FALK.

Hurraa! ma kuulen vielä kilinää runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!

STYVER

_loukkautuneena._

En yhteyttä voi ma ymmärtää välillä runojen ja kihlaukseni.

FALK.

Sa älä tutki lemmen olemusta, se herkkä on, ei siedä kosketusta.

GULDSTAD

_Styverille._

Teit' auttaa voisinko, se sanokaa, niin tuumimme.

STYVER.

Tuot' olen aprikoinut, mut päivän pitkään päätökseen en voinut ma päästä, esittää en asiaa.

FALK.

Sua auttaa voin ma sanoin muutamin: Kevyttä päivää tokko siitä asti oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti --

STYVER.

On joskus painostanut kovinkin.

FALK

_jatkaen._

Velvollisuudet raskaat, joille palttua kernaasti antaisit, jos kävis vain se päinsä --

STYVER.

Viisainta, jos kieles talttua vois heti! Hoitanut oon asiain;

_Guldstadin puoleen kääntyen._

ens kuussa menot kovin lisääntyvät; kun menee naimisiin, niin saahan vaimon --

FALK

_iloisesti._

Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät, tuo oli sävel laulu-aikas aimon! Ymmärsin heti, että tarvitset vain sakset lujat sekä lentimet!

STYVER.

Saksetko?

FALK.

Tahdon-sakset, joilla niteet leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet pois lentääksesi --

STYVER

_raivostuneena_.

Raa'aksi nyt käyt! Lainrikoksesta syyttävän mua näyt! Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet! Julkista häväistystäkö sa hakenet, -- mua sanas solvaa!

FALK.

Hupsua on tuo. Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!

GULDSTAD

_hymyillen Styverille._

Hämäryys sanojanne hiukan painaa! tahdotte ehkä?

STYVER

_rohkaisee mielensä._

Pientä pankkilainaa.

FALK.

Vai lainaa!

STYVER

_reippaasti Guldstadille._

Siirtäjätä vekseliin, mi nousisi noin sataan taaleriin.

NEITI SKÄRE

_joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa._

No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!

GULDSTAD.

Mit' onkaan siellä?

_Lähtee naisten luo._

STYVER.

Ei ees puheen lomaa.

FALK

_kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan._

Hurraa! nyt torvet meille toitottaa, ett' Amorissa veljen Styver saa!

_Vetää hänet mukanaan toisten luo._

NEITI SKÄRE

_haltioituneena herroille._

Tää lemmen näky eikö meitä jalosta! He kihloiss' ovat!

ROUVA HALM

_liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan._

Kahdeksas, mi talosta on tästä täysin turvattuna luopunut;

_Falkin puoleen kääntyneenä._

muut serkkuja, -- kaikk' kera asujain -- --

_Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa nenäliinalla._

NEITI SKÄRE

_Annalle._

Saat onnittelijoita laumoittain!

_Hyväilee häntä liikutettuna_.

LIND

_tarttuu Falkin käteen._

On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.

FALK.

So; -- kihlattuna liittynyt oot kait autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi; ei mässäystä! säätävät sen lait!

_Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme._

No, kauppaneuvos!

GULDSTAD

_tyytyväisenä._

Onnen enteheksi ma kummallekin tätä arvelen.

FALK

_katsoo ällistyneenä häneen._

Murheenne kantaa voitte vaieten kuin mies.

GULDSTAD.

Tuo puhe selvitystä sietäisi.

FALK.

Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi. Teill' oli toiveet --

GULDSTAD.

Niinkö? Tosiaan?

FALK.

Sit' ette kieltää voine kokonaan; Te neiti Halmista kai tarkemmin kysyitte --

GULDSTAD

_hymyillen._

Heitä lienee kaksikin?

FALK.

Te toista -- sisartako tarkoititte?

GULDSTAD.

*Sisarta* juuri, häntä, -- tuota *toista*. Hän sietäis huomiota erikoista. Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte lähemmin hänet, että varjohon tääll' ansiotta joutunut hän on.

FALK

_kylmästi._

Vioista kaikista hän lienee vapaa.

GULDSTAD.

Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois; hän hallitse ei seurustelutapaa --

FALK.

Mi puute.

GULDSTAD.

Perehtyä siihen vois hän helposti, jos joutuisi vain mukaan; lyön veikkaa, että --

FALK.

Kiista siitä pois.

GULDSTAD

_hymyillen._

Käsittää nuorta naista voiko kukaan!

FALK

_hullunkurisesti._

Ne talvirukiin lailla orastaa, kun lumessa ja roudassa on maa.

GULDSTAD.

He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa --

FALK.

Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat --

GULDSTAD.

Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa --

FALK.

Niin pikku naikkosemme vihannoivat!

LIND

_tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen._

Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa varmuuden -- kaikki valoisalta näyttää!

GULDSTAD.

Kas siinä sulho; meille kertokaa, millaiset tunteet yljän mielen täyttää.

LIND

_vastenmielisesti kosketettuna._

Ei tarvis niitä muille toitottaa.

GULDSTAD

_leikkiä laskien._

Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!

_Lähestyy naisia._

LIND

_katselee hänen jälkeensä._

Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!

FALK.

Erehdyit miehen suhteen, --

LIND.

Kuinka niin?

FALK.

Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.

LIND.

Siis Svanhildia?

FALK.

Ulkopuolla aivan

_leikillisesti._

ma olen. Uhri vieraan asian!

LIND.

Sa tarkoitat?

FALK.

En nähnyt lukevan sun lehteä?

LIND.

Et.

FALK.

Maksais ehkä vaivan; näät miehestä vain siinä kerrottiin, min terve hammas joutui hohtimiin, kun serkku poti vammaa onnetonta.

NEITI SKÄRE

_katselee vasemmalle._

Nyt saapuu pappi!

ROUVA HALM.

Liekkö heitä monta?

STYVER.

Kahdeksan lasta --

FALK.

Tuo on melkein hurjaa!

NEITI SKÄRE.

Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!

_Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla. Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa, astuu sisälle yksi kerrallaan._

ROUVA HALM

_rientää tulijoita vastaan._

Tuhansin tervetulleet!

STRÅMAN.

Kiitos vaan!

ROUVA STRÅMAN.

Pidotko Teillä on --

ROUVA HALM.

Ei laisinkaan!

ROUVA STRÅMAN.

Jos häiritsemme --

ROUVA HALM.

Häiritsette! Miksi? Saavuitte tänne aivan parahiksi; kihloihin taivas Annan mennä soi.

STRÅMAN

_puristaa Annan kättä mahtipontisesti._

Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras aarteista, sitä syö ei täällä koi, ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.

ROUVA HALM.

Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin pienoiset myötä.

STRÅMAN.

Vielä neljä muuta lapsosta meiltä kotiin jäi.

ROUVA HALM.

Vai niin.

STRÅMAN.

Niin hentoa on kolme pikku suuta, ne ettei menetystä isän armaan viel' itke.

NEITI SKÄRE

_rouva Halmille hyvästellessään._

Lähdön aika on jo varmaan.

ROUVA HALM.

Myöhempään toki ennen istuttiin!

NEITI SKÄRE.

Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää; kiireesti heille uutinen tää lennättää; tädeille suurta iloa se suo. Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; -- huomenna tulvii onnittelijoita sun ympärilläs, välttää et voi noita!

ROUVA HALM.

Hyvästi sitten!

_Toisille._

Tarjota kai saan teetilkan? Käydään sisään katsomaan!

ROUVA HALM, STRÅMAN, _hänen vaimonsa ja lapsensa sekä_ GULDSTAD, LIND _ja_ ANNA _lähtevät sisään rakennukseen._

NEITI SKÄRE

_käydessään lemmittynsä käsivarteen._

Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo, kuu valta-istuimellaan siellä loistaa! Mut ethän huomaakaan!

STYVER

_tylysti._

Mun rauhass' suo aatoksein vekselistä ensin poistaa.

_Poistuvat vasemmalle_. FALK, _joka edellisen kohtauksen aikana on taukoamatta katsellut_ STRÅMANIA _ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan. Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa._

FALK.

Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta --! Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää. He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta, kankaalle jotka kulon jälkeen jää; -- vain autiutta, minne kantaa näkö, -- ken vehreyttä tuo vielä elohon!

SVANHILD

_tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa kaiteelle._

Vain yksi -- yks --!

SVANHILD.

Te täällä pimeessäkö?

FALK.

Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on. Sisällä ettekö Te pelkää tuolla, luo lamput siellä valon vainajiin --

SVANHILD.

Hyi!

FALK

_katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa._

Muinoin hänkin oli uljas niin; hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla; nous kirkon tapaa vastaan taistohon, hän riemulauluun puki lemmenaatteet --! Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, -- kaksjalkainen hän turman näytös on! Ja nainen, puettuna roikkuvaan hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin, on runotar, mi kaipuun kauneimpaan ois miehessänsä herättänyt henkihin. Tulesta jäljellä on tuskin sauhu! *Sic transit gloria amoris!*

SVANHILD.

Kauhu mun mielein täyttää aatellessain tätä: kadehdi kenenkään en elämätä.

FALK

_reippaasti._

Luonnottomuutta vastaan tästä alkain me kaksi vannoudumme suureen sotahan.

SVANHILD

_päätään puistaen._

Ja lankeamme oman miekan otahan niin totta kuin lie tanner alla jalkain.

FALK.

On voitto sen, ken voimiaan ei hajota. Me arkihengen seurakuntaan emme voi enää kera lauman laakeen vajota! Vuoks yksilöllisyyden taistelemme vapaina totuuttamme rakastain. Me emme kuulu joukkoon vaappuvain. Henkenne hehku liekehtien palaa, sananne aatoksiimme voimaa valaa. Suvaita pakkoa Te ette voi, verenne kierron täytyy olla vapaa; Te ette seurata voi toisten tapaa, äänenne yhteiskuorossa ei soi.

SVANHILD.

Sokaissut tuska on mun, uskokaa, monasti rintaani se pusertaa! Ratani itse tahdoin kerran rastia --

FALK.

Aatoksissa?

SVANHILD.

En, tosi teossa. Tädeiltä riitti silloin neuvoja, -- Kyseessä oli heikko, hauras astia -- --

_Lähemmin._

sanotte »aatoksissa»; julkisesti ma -- maalariksi aioin antautua.

FALK.

Tulokset?

SVANHILD.

Tyhjät; lahjain puute esti; mut vapaus vain kutsui yhä mua; sivellin näyttämöksi silloin vaihtui --

FALK.

Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?

SVANHILD.

Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa; hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa -- --

FALK.

En kuullut ole *tätä* milloinkaan!

SVANHILD.

He toki ovat olleet varuillaan.

_Hymyillen._

He »tulevaisuuteni» menneeks luulis, jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.

FALK

_katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti._

Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. -- Kun ensi kerran Teidät täällä näin, Te muista erositte mielestäin, Te ette ketään voineet päästää luoksi. Pöydässä seura mallikelpoinen, tee lämmin tuoksui, -- jutut, juorut juoksi, miesväki neitten punehtuvain vuoksi kuhersi lailla kesyin kyyhkysten. Pulmista uskonnon ja siveyden puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset, ylisti taloutta naidut naiset, siell' olitte kuin viluvarpunen. Kun vihdoin noussut oli lörpöttely teemässäykseen, arkihummaukseen, -- Te hohditte kuin hopeainen hely, mi vasken joukkoon näytti joutuneen. Olitte raha maasta kaukaisesta, mi käy ei mukaan kurssin tunnetun, töin tuskin kelpas keskusteluhun se voista, taiteesta ja runoudesta. Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs --

SVANHILD

_äänessään totisempi vivahdus._

Takana Styver niinkuin hahmo sankarin, kädessä hattu niinkuin ase ankarin --

FALK.

Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan; Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin, tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.

SVANHILD

_hienolla ivalla._

Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.

FALK

_liikutettuna._

Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, -- hyvin nään ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää. *Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!

_Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä._

Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, -- tääll' lehvään puhkes laulujeni puu; sain siivet; -- luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!

SVANHILD

_lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä._

Nuo sanat miksi mulle lausuitte? Vapaina kohdata ol' ihaninta. Täytyykö lupauksin onnen hinta vain maksaa, eikö ilman kestä se! Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.

FALK.

Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa, oi ylväs Svanhild, -- tahtonne jos vakaa on olla uljas, vapaa, pelvoton!

SVANHILD.

Vapaako?

FALK.

Se on tosi vapautusta, kun tehtävänsä täysin täyttää voi; suojaksi vastaan syntiinlankeemusta kauneuden taivas Teidät mulle soi. Kohota haukan lailla tuulta vastaan mun täytyy korkeuksiin noustaksein; Te ilmakehä ootte siivillein; saan kantovoiman Teiltä ainoastaan. Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, -- koska putoo lehdet puiden. Sielunne rikkauden jos henkein saa, takaisin laulusta ma laulun annan; valossa lampun sitten vanhetkaa kuin kukka kellastuvan kesärannan.

SVANHILD

_katkeroitumisensa peittäen._

Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa, vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain. Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa, se josta pillin taittaa päiväks vain.

FALK.

Parempi seisoakko suossa lie, syyshalla kunnes lehtivaipan vie!

_Kiivaasti._

On Teidän *pakko*, ootte velkapää minulle runsaat Luojan lahjat nää. Runoina unelmanne soimaan jää! Pahasti tein, kun tapoin lintunne, ol' laulun kirjain kirja Teille se. Niin laulakaa, mua ette jättää voi, runoni silloin Teille kiittäin soi!

SVANHILD.

Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon, kun viime virteni syysilman täyttää?

FALK

_katselee häntä._

Te silloin käytte linnun kohtaloon.

_Osoittaa puutarhaan päin._

SVANHILD

_hiljaa._

Kiveä taitavasti voitte käyttää.

FALK

_hymyilee ivallisesti._

Kerskailkaa voimaa sielun vapauden, mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!

_Voimakkaasti._

Sen Teille näytin, vallassanne vaali iäinen on.

SVANHILD.

Te tietänette sen: Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.

FALK

_kylmästi keskeyttäen._

Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.

SVANHILD

_on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään kaidetta vasten tukien päätään käsillään._

FALK

_astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy_ SVANHILDIN _läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:_

Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä sain aatoksiinne, heti näin ma sen.

_Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen._ SVANHILD _vaikenee._

Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; -- täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä vain. -- --

_Odottaa hiukan, mutta kun_ SVANHILD _jää liikkumattomana paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle._

SVANHILD

_kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi häneen ja lähestyy._

Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä. Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin tuuli alla siipenne, -- mua ilman olisitte voimaa vailla. -- Niin kurjaa! Matalata suorastaan, -- itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan, paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol' vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää, vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin, en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»

FALK

_puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa._

Nimessä taivaan --!

SVANHILD.

Mua uskokaa, en lasten leikkiin osaa ottaa saa: Mut Te, Te hengen töihin syntynyt -- tyydytte runon pilviretkeen rentoon. On rihman varass' elontyönne nyt, min mielivalloin saatan päästää lentoon.

FALK

_äkkiä._

Mist' alotamme?

SVANHILD

_lempeämmin._

Kaunis päätös tää; nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä; mut omin siivin aina lentäkää, vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä. Paperi-runot pankaa pulpettiin, vain elävä on omaisuutta elon; *se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon; valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.

_Lähestyy häntä._