Part 7

— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?

— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna kaunis ja reipas.

— Isä, minä en _voi_ mennä.

— Hilkkaseni?

— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun läheisyydessäsi.

— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää yötä. — — —

Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa; näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut äänensä kuiskaukseksi.

Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran, lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen, tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.

Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä kytee ja leiskuu... Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa verta...

Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —

‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?

— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka olen sinut pettävä.

Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut. Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä? Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on koittanut.

14.

Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä peilissä.

— Rakel, vieraat odottavat!

— Odottakoot vielä hetkisen, täti.

Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä vielä joitakin silmänräpäyksiä.

— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!

— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.

Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta? Eikö mitään?

‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.

— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut

Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.

— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas niin, kas niin.

Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain kaukaista.

Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.

Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa sitä.

Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten ponnistusten väsymys.

Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.

— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään siinä selin minuun.

— Tuntuuko vetoa, Rakel?

— Ei.

Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.

— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua...

Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan oikein sitä voinut. Minun tunteeni... eivät voi... muuttua.

Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.

— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo myöhäinen, lähtekäämme täältä... pieni vaimoni.

Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä ja kantaa minut huoneeseeni.

15.

Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin "entiseen, hyvään aikaan".

En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra hampaani yhteen.

Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti puetut vaimonsa ja tyttärensä.

Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.

Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.

Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.

Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät... Mutta aina, juuri kun ne olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.

Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa nakertavimmankin ikävän!

* * * * *

On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!

Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni vieläkö se todellakin käy?

— Tik-tak-tik-tak.

Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.

Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo lakastuneita, ne ovat hääkukkia... Käännän kiusaantuneena katseeni niistä pois.

Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne mitään, jolloin on _melkein_ hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, koetan nukkua.

Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat painaneet leimansa koko huoneeseen.

Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.

Se on kauhea, tuo lamppu, _se elää_! Se loistaa niin itsekylläisen tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää... Ja sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää... Kuinka minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —

Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut heti, kun vain katseeni osuu niihin.

Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, vahingoniloista, ilkeää ivanaurua...

Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä rukoilen, tule! _Tule_!

Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. — Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu...

— Tik-tak-tik-tak.

Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-

Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli! Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen...

Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy intensiiviseen kuuntelemiseen.

Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.

16.

Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä. Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?

Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.

— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Salli minun muuttaa pukua ensin.

— Ole niin hyvä.

Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.

— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.

— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?

— Sinua.

— Minua?

— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.

— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko...

— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun _täytyy_ tietää se.

— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä tahdot tietää?

— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?

— Erik!

— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä selville. Minä _tahdon_ sen tietää.

— Ja minä _en tahdo_ sitä sanoa.

Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja alkoi hitaasti astua matolla.

— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.

— Epäilemättä.

— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia. Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.

Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —

— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä ja energiaa.

Olin aivan kuin salaman iskemä.

— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?

— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!

— Mitä sinä tarkotat?

— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta. Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.

— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒

Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina. Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon? Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä kauan?

— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.

— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!

— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava olet.

— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista. — Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin levoton tavatessaan minut portaissa?

— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.

— En koskaan! En koskaan!

Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, polttivat aina sieluun asti.

— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat _kaikki_. Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin viiniä ja toi sen minulle.

— Juo tämä.

Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.

— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä yönä, jolloin matkustit pois.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?

— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.

— Kopioimatta niitä?

— Kopioimatta niitä.

— Olitko sinä mieletön!