Chapter 6

Hyvä Jumala, kuinka paljon on semmoisia ihmisiä, jotka koulusta päästyänsä eivät ole mitään oppineet ja jotka vanhentuvat luokista saaduilla käsitteillään; menköön sitte joku semmoiselle puolisoksi! Minulla on eräs koulukumppani, joka yksitoista vuotta takaperin osasi varsin sukkelasti kertoa yhden talonpoikaisen kokkalorun. Tänä vuonna tapasin hänet, me olimme tuskin vaihtaneet kolme sanaa, kun hän jo neljännellä alkoi kertoa tuota rumaa kokkalorua. Olkoon sitte joku semmoisen kanssa hyvä ystävä!

Kaikeksi onneksi tuli tämä viaton huvitus tällä kertaa siihen katkaistuksi; kohtalo oli sillä välin valmistanut vakavampia asioita. Tapahtui näet, että sill'aikaa kuin molemmat vanhat herrat tutkistelivat hevosia, oli Zsuzsi täti mennyt puutarhaan, ei niin paljon huvitellaksensa itseään kaunisten kukkien katselemisella, kuin hankkiakseen itselleen tietoa siitä, osaisiko tuleva morsian kyökkitarhaa hoitaa. Péterke sai sillä välin luvan pyytää perhosia ja kovakuoriaisia, jota lupaa hyväksensä käyttäen pieni poika alkoi juoskennella ristin rastin kukkalavoilla ja parsaheinä-penkerillä, tavoitellen noita rumia, yksivärisiä, keltaisia perhosia, joita löytyy miljonittain puutarhoissa, kun aurinko paistaa lämpimästi; vihdoin sai hän lakillansa kiinni yhden ja vei sen suurella riemulla äitinsä luokse.

-- "Mamma! minä sain kiinni perhosen, hihi!"

Manna vaivasi juuri päätään harkitsemalla, minkä vuoksi kukkaslavain reunoihin oli istutettu meriruohoa, koska, jos sen sijasta olisi ollut sallatia, sitä olisi voinut syödäkin.

-- "Hyvä, poikaseni, talleta se vaan. Näytämme sen sitte Linka tädille, hän siitä ihastuu".

Péterke totteli ja pisti perhosen housujensa taskuun, ja kaikkien niitten perhosten ja kovakuoriaisten kanssa, jotka hän sai kiinni, juoksi hän äitinsä luokse, heiluttaen paksua päätänsä molemmille puolille. Kaikki näytämme Linka tädille. Hän siitä oikein ihastuu.

Vihdoin sattui hän tuossa suuressa kovakuoriais-jahdissaan tulemaan mehiläisten luokse, ja nähdessään, kuinka paljon kovakuoriaisia siellä oli, pani hän heti alkuun jahdin näitä vastaan, jolloin mehiläiset pistelivät häntä niin pahanpäiväisesti, että kun äiti hänen kauheasta porustaan riensi sinne, hänen toinen poskensa jo oli ajettunut, niinkuin limppu, silmä kokonaan kadonnut ajetuksesta ja suu niin vinoon mennyt, että sitä vaan toiselta sivulta saattoi nähdä.

Onnettomuus oli tapahtunut; kylmää, lämmintä, öljyä, viinaa, mitä vaan mikin tiesi neuvoa, pantiin pulaan joutuneen pojan kasvoille, mutta ajetus ei kuitenkaan ottanut siitä lähteäksensä. Tämän tulevaisuus on kolmeksi päiväksi taattu. Hänen täytyy istua tahi maata alallansa yhdessä paikassa, kasvot sidottuina; hänen vieressään istuva palkkavaimo hautoo joka puolen tunnin päästä kylmällä vedellä hänen poskiansa. Sen verran olemme tästä voittaneet, ettei poika seuraavain ratkaisevien päivien aikana voi kaikkialla olla jaloissa.

Linka toimiskeli varsin ahkerasti kyökissä, joka hänelle oli varsin hyvä tekosyy tuosta viattomasta huvituksesta pakenemiseen. Siellä kuuli hän ennen pitkää taas tulleitten vaunujen kolinaa. Hän ei siihen huomiotansa kiinnittänyt, hän piti vaan huolta paististaan ja pannuistaan. Sitä hän ei kuitenkaan voinut estää, että uteliaat piiat juoksivat akkunaan katsomaan, kuka oli tullut, ja suurella riemulla siitä puhuivat:

-- "Oi neiti! Komeat vaunut ajoivat pihaan; sepä vasta kuski on; ei semmoinen, kuin tuo Marczi; kuinka hänen palttinaiset paidanhihansa loistavat! Nyt hyppää yksi siunatun kaunis kavaljeri alas vaunuista ja auttaa siitä ulos muhkeata herrasrouvaa ja pientä punaposkista neittä. Tämäpä nuori herra vasta ylkämieheksi kelpaa!"

-- "Mitä te siellä lavertelette", sanoi siihen harmistuneena Linka; "olisi parempi, jos pitäisitte vaaria asioistanne".

Mutta piiat eivät vielä olleet tulleet pois akkunasta, kun uusi töminä kiihoitti heidän uteliaisuuttansa. Hevonen nelisti pihalle, ja kun se oli seisahtunut ja ratsastaja sen selästä alas astunut, kuului ulkoa hienolla, teeskennellyllä nenä-äänellä seuraavat sanat, arvattavasti talon herralle lausutut:

-- "Minä olen Kálmán Sós. Tahdoin tulla kunnia-tervehdyksille".

Nämät sanat kuultuansa heitti Linka munankuoret jauhojen sekaan ruskosen sijasta ja pelästyi siitä taas niin, että viskasi _Regélö'n_, jonka oli esiliinansa taskuun kätkenyt, enempää ajattelematta tuleen.

-- "Mitä neiti tekee!" huudahti paksu kyökkipiika, "soittaahan liekki palaneen paperin jäännökset ruokaan!"

Jotta pula tulisi oikein kukkuralle, astui vielä vanha herrakin kyökkiin; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja hän oli niin häijy, että hän, lähestyttyänsä tyttöä, ei puhunut hänelle sanaakaan pitkään aikaan, vaan ainoastaan katseli häntä ja hymyili ja räpähytti silmiään suopeasti, joll'aikaa tyttöparka ei näyttänyt mitään parempaa toivovan, kuin että jonkun ihmeen kautta vaipuisi alas kellariin.

-- "Tahdotteko jotakin, isä kulta?" uskalsi hän viimein kysyä.

-- "Minä en tahdo, että sinä olet kyökissä".

-- "Minkätähden, isäseni?"

-- "Sentähden, että sinä tänään suolaat liiaksi kaikki ruoat"[21]

Linka parka, jos hänen olisi ollut mahdollista punastua vielä enemmän, kuin hän jo oli punastunut, olisi hän ehkä sitä tehnyt, sillä hän ymmärsi hyvin leikkipuheen tarkoituksen, ja kyökkipiikakin enensi vielä hänen hämmennystään.

-- "Te, kunnioitettu herra, teette hyvin siinä, että viette neiden sisään", lausui näet tämä, "sillä hän tekee täällä vaan vahinkoa, heittää munankuoret vatiin ja polttaa kaikenlaisia papereita".

Linka tahtoi saada piikaa vaikenemaan, mutta nyt rupesivat kaikki hälisemään; hänen täytyi vihdoin antautua ja, isänsä käteen tarttuen, päättää tehdä tuo suuri uhraus, että jätti kyökin ja meni vierasten luokse.

Kuinka hyvä turvapaikka tämmöisissä tilaisuuksissa kyökki kuitenkin on tyttöraukoille!

Katselkaamme nyt taistelukenttää.

Sohvan toisessa päässä istuu Zsuzsi täti, joka lakkaamatta kaivaa nenäänsä etusormellaan ja kuiskaamalla selittelee jotakin sohvan toisessa nurkassa istuvalle hiljaiselle rouvalle, jonka tunnemme Károly'in äidiksi, rouva Tállyai'ksi, joka taas puolestansa kaikin tavoin koettaa näyttää niin hiljaiselta kuin suinkin; hän antautuu kohtalonsa alaiseksi ja kuultelee ääneti Zsuzsi tädin liukkaita valheita, joihin tämä tuon tuostakin niin sekoittuu, ettei itsekään tiedä niistä suoriutua.

Hänen vieressään seisoo Sándor orpanamme, joka näyttää kokonansa hämilleen joutuneen, nähdessään näin monta ihmistä yhdessä seurassa, mutta jonka päähän ei pöllähdä varoa, että niitten joukossa on kaksi kilpakosijaakin. Menyhért herra antaa hänelle matalalla äänellä kiiremmittäin viisaita neuvoja, miten hänen tulee käyttää itseään, kun hän puhuu, kun hän kertoo ja kun hän sanoo jotakin; pöydässä pitäköön hän vaaria veitsestä ja kahvelista; älköön purko leipää, vaan leikatkoon sitä veitsellä; älköön pyyhkikö suutansa pöytäliinaan; älköön kaatako lasiansa kumoon; älköön pistäkö suolakkoon kynsiänsä, vaan veitsen-kärjen; älköön juoko heti sopan päälle; älköön puhuko, suu täynnä ruokaa, älköönkä juoko etikkaa, öljyä ja pesovettä. Edelleen, älköön hän kääntäkö selkäänsä ketäkään päin, älköön katkaisko kenenkään puhetta, älköön rykikö paljon, ja muuta senlaista, joka kaikki Sándor orpanaltamme riisti senkin vähän rohkeutta, minkä uusi atilla oli hänelle antanut.

Toisella puolella seisoo Károly, kaunis, teeskentelemätön nuorukainen, jonka iloisilla kasvoilla ei näe mitään juhlallista kankeutta. Hän puhuu hiljaan ja leikillisesti sisarensa, tuon pienen, vallattoman Lizan kanssa, jonka veitikkamaiset silmät tuon tuostakin lentävät toiselle puolelle, sillä aikaa kuin hän aina löytää jotakin korjattavaa veljensä kaulaliinassa, paidankauluksessa, hiuskäherissä, taikka ottaa jonkun pienen untuvan hänen takistansa, kaikki niin salaisesti, ettei kukaan, paitsi me, sitä huomaa.

Akkunan vieressä seisoo vihdoin Kálmán runoilija, kädet rinnalle ristiin laskettuna, nojautuen tuolinselkää vastaan. Hän koettaa kasvoillensa kuvata kaikkea mahdollisinta onnettomuutta; semmoiset onnettoman-näköiset kasvot vaikuttavat suuresti nuoriin tyttöihin. Kalpea kuutamo-katsanto; salaiset huokaukset, murheellinen hymy, kun toiset nauravat; vetäytyä syrjään johonkin nurkkaan, johon jokainen voi nähdä, ja sieltä, toisten huvitellessa ja iloitellessa, maailmaa-vihaavilla silmäyksillä katsella ihmisturhuuden markkinoita; silloin tällöin yskähtää, ja jos kysytään, minkätähden yskii, haaveksivalla tyvenyydellä laskea käsi rintaa vastaan ja puhua lähenevästä syksystä, putoavista lehdistä ja suloisista unelmista pudonneitten lehtien alla; runollisilla vertauksilla lausua, että tämän yskän ääni on kolkutus toisen maailman portille, ja muita tämänkaltaisia voipi aina varmalla menestyksellä käyttää kokemattomia sydämiä vastaan.

Tämmöiseen sotajärjestykseen olivat viholliset pretendentit (hakijat) asettuneet. Voimakkain niistä oli epäilemättä Sajtóry Gulyásin perhe. Heidät oli vanha tuttavuus talon herran kanssa, tämän entiset lupaukset, heidän oma rohkeutensa ja kaikkein tyhmien suojelus-jumala asettanut edullisimpaan asemaan, siitä huolimatta, että pikku nostoväki, tuo kaikkihävittävä Péterke, sodassa mehiläisiä vastaan ennakolta oli tullut taisteluun kykenemättömäksi. Runoilija Kálmán oli jo itsessään kyllä vaarallinen, värssyissään kuohuvain salaisten kiihoitusten ja sydäntä lumoovain kapinaliittojen kautta, kun sitä vastoin Károly oli joutunut huonoimpaan asentoon. Hänellä oli suora, vilpitön sydän, hänen huulensa eivät osanneet valhetella, hänen kasvonsa eivät tietäneet teeskentelystä; siihen tuli vielä lisäksi se onnettomuus, että hänen kelpo äitinsä ei edes yrittänytkään poikansa avuja ja hyviä ominaisuuksia kiittämään, vaan päin vastoin, joka kerta kuin hänestä tuli puhe, avosydämisesti kaikille kertoi, että hän oli kevytmielinen poika, joka sekä ylioppilas-aikanansa että sen jälestäkin oli tuhlannut sangen paljon rahoja, niinkuin myös suuri kortinlyöjä ja että hänellä oli kaikenlaisia pahoja tapoja, niin että Linka raukalle varmaankin jo ennakolta olisi annettu rukkaset käteen, jos ei kaikeksi onneksi Lizinkan muodossa hänen rinnallensa olisi pantu viekas pieni suojelushenki, joka arvattavasti vielä on kääntävä koko seuran.

Gábor herra astui taluttaen tytärtänsä, ja vei hänet rouva Tállyai'n luokse. Tyttö suuteli tämän kättä ja asetettiin sitte istumaan sohvaan molempien rouvien välille. Tässä tilaisuudessa oli varsin hupaista nähdä, kuinka Zsuzsi täti puheella, imarruksella, niiauksellä ja sopimattomilla kysymyksillä koetti valloittaa häntä, siten estääksensä toista rouvaa puheisin pääsemästä.

-- "Oi, kuinka kaunis, kuinka suloinen, mitenkä valkoiset kätöset, vielä palas lapsi ja jo niin kelpo emäntä! Minä näin teidän puutarhanne, minun täytyy tunnustaa, että se oli mestarillisessa kunnossa. Mimmoisia kaalinpäitä! Ja sitte tämä hiuslaitos! Se on aina ollut mielestäni kauniin. Minä näin myöskin teidän hillo-marjanne. Oivallista! Minäkin vielä opetan teille jotain, kuinka orapihlajan marjoja keitetään. Ei kukaan ole koskaan parempaa syönyt. Jahka vaan kerta olemme Makksalva'ssa. Sándor rakastaa niitä sanomattomasti. Oi Sándor rakastaa julmasti makeisia, hän on kokonaan isänsä poika. No, mutta makeinta hän ei vielä ole maistanut. No, no, älkää punastuko, pikku tyttö hupsu, minä lyön vetoa, ettei hän sitte enää huoli muista makeisista".

Tyttö parka näytti istuvan kuin okailla tämän puheen aikana. Kaikeksi onneksi riensi Lizinka hänen luoksensa ja syleili häntä; he rakensivat heti tuttavuutta toinen toisensa kanssa, jonka johdosta Linka sai tilaisuuden uuden ystävänsä kanssa vetäytyä viereiseen huoneesen, jättäen koko tuon kauniin seuran aivan hämilleen. Tytöt eivät palanneetkaan takaisin, ennenkuin heitä kutsuttiin päivällisille ja silloin he jo sinuttelivat toisiaan. Tyttöjen kesken käy tuttavuuden tekeminen sangen helposti; ikä-eroituksesta huolimatta oli "_sainte alliance_" (pyhä liitto) muutamain minutien kuluessa solmittu, ja näkyväinen seuraus heidän ensimmäisestä keskustelustaan oli se, että Linka jo paljon leppeämmillä silmillä katseli Károly'ia kuin Sándor orpanaamme. Kálmán pysyi kuitenkin yhä vielä vaarallisimpana hänelle; häneen katseli Linka vaan salaisilla vilkauksilla, ollen vakuutettu siitä, että tämäkin häntä yhä piti silmällä.

Pöytään istuttiin nyt sillä tavoin, että molemmat rouvat asettuivat sen ylipäähän, vanha herra alipäähän, hänen viereensä kummallekin puolelle molemmat tytöt, Sándor ja Károly toisiansa vastapäätä, siten että Sándor tuli Károly'in sisaren rinnalle ja Károly Linkan viereen. Runoilija istui rouva Tállyai'n ja Menyhért herra puolisonsa viereen.

Soppa syötiin ilman minkäänlaista häiriötä; lusikka on, niinkuin tunnettu, kaikista viattomin ase. Mitään vahinkoa ei sen vuoksi tapahtunut, paitsi että Sándor orpanamme, nähdessään kuinka Kálmán runoilija, silloisen muodin mukaan, ei pitänyt lusikkaa kolmen sormen välissä, vaan kämmenessä, myöskin tahtoi tehdä samoin ja kaatoi onnellisesti ensimmäisen lusikallisen takkinsa hihaan.

Sittemmin, kun vuoro tuli veitsiin ja kahveleihin, antoivat pisto- ja leikkausaseet jo toisen muodon sodalle; ensimmäinen viinilasi täytti mielet rohkeudella ja taistelunhimolla. Menyhért herra rupesi kertomaan urostöistänsä vuonna 1809, joita taas Gábor herra ei liioin tahtonut muistaa. Kálmán herra alkoi syödä vasemmalla kädellä; Sándor herra yritti sitä matkimaan ja pudotti paistinpalan kahvelistaan. Sitte rupesi Zsuzsi täti puhumaan tapain turmeluksesta pääkaupungin nuorisossa; Kálmán herra taas kysyi häneltä, oliko hän jo nähnyt Janczi Parlogin,[22] ja kosti hänelle sillä tavoin, että kaatoi hänen lasiinsa vettä ylöspäin käännetyllä kämmenellä,[23] jonka johdosta tuo hyvä rouva vannoi itsekseen olla aivan juomatta, jos Kálmán vielä kerran täyttäisi hänen lasinsa tuolla tavoin.

Sándor ystävämme, äitinsä neuvoja noudattaen, söi ja joi kaikenlaisia, sillä hän oli jo oppinut niin paljon, että ilman oleminen on suuri loukkaus talon neittä kohtaan. Tuo hyvä Egerin viini alkoi vähitellen nousta hänen päähänsä, kylläisyyden piru teki hänet yhä enemmän kopeaksi, hän alkoi tuntea itsensä niin nuorteaksi, kuin jos vieläkin istuisi koulutoveriensa joukossa konviktissa tahi ylioppilaskumppaniensa seurassa "Kultaisessa pullossa", keskeytti jokaisen puhetta, nauroi, laati esiin huonoja sukkeluuksia, kaatoi kumoon pulloja ja laseja ja heitteli leivän-kupuloita. Hän ojensi pitkät koipensa pöydän alle ja, tuntien että ne kohtasivat jotakin toista jalkaa, rupesi hän tuon tuostakin hellästi likistämään sitä, luullen että se oli Linkan pieni jalka. Mutta se olikin Károly'in jalka; tämä oli näet par'aikaa vilkkaassa keskustelussa naapurinsa kanssa ja salli sentähden tämän hellän erhetyksen jalkansa suhteen tapahtua.

Loppupuolella atriaa aukenivat yhä enemmän kaikkien sydämet ja kurkut, ja nyt alkoi se rakastettava sekaannus, jolloin kaikki puhuvat yhtä haavaa ja se voittaa, joka jaksaa paremmin huutaa. Ei kukaan kuule omaa sanaansa, mutta ymmärtää kuitenkin naapurinsa; yksi hullunkurinen kokkapuhe tai pilajuttu kerrotaan toisensa perästä; kaikki nauravat, niin että kyyneleet juoksevat jokaisen kasvoille; naiset rukoilevat, ettei heitä enää nauratettaisi; vanhain herrain liiveistä poukahtavat napit pois täristyksestä; nuorisokin on tätä nauravinaan, mutta nauraa aivan toisille asioille, joita he toisilleen kuiskailevat; jos tahdot tietää, mitä he kuiskaavat, tule itse nuoreksi ja rakastuneeksi.

Ainoastaan Kálmán, runoilija, pysyy parnassilaisessa tyvenyydessään; hänen kasvojansa ei koskaan mikään hymy rumenna, hänen silmänsä ovat yhtenään kiinnitetyt talon tyttäreen, taikka myöskin hänen vastapäätänsä olevaan seinään. Siellä on iso peili kullatuissa raameissa; Kálmán herra katselee itseään tässä peilissä ja näyttää olevan varsin tyytyväinen arvoisaan muotoonsa; hän näkee siinä jokaisen kättensä liikunnon, vieläpä senkin, kuinka hän pistää ruokaa suuhunsa ja kaivaa hampaitaan.

Tätä ei kukaan näy huomaavan, paitsi pieni, veitikkamainen Lizinka, jonka häijyt silmät alati lentelevät ympäri seuraa etsien, ketä hän nipistelisi; vieressään istuvaa vanhaa herraa pitää hän lakkaamatta hyvällä tuulella viattomilla sukkelilla pilkkapuheillaan, jotta tämä tuskin voi hillitä itseään nauruun purskahtamasta.

Lopuksi nousi Kálmán ylös tuoliltaan, tarttui lasiinsa ja, hiuksensa perikummalliseen järjestykseen asetettuaan, yskähti kerran, antaen siten merkin että hän tahtoi esittää maljan.

Hälinä ja melu taukosi, jokainen koetti saada naapuriansa vaikenemaan, pyöreät kasvot yrittivät näyttäymään juhlallisen pitkiltä; kun vihdoin kaikki olivat ääneti, kohotti runoilija lasinsa ja alkoi seuraavilla sanoilla:

-- "On meri, jonka pohjassa kallis, puhdas helmi piilee".

-- "Katsokaa, setä", kuiskasi Liza Gábor herran korvaan, "Kálmán Sós puhuu itsellensä peilissä".

Gábor herra katsoi sinne ja huomasi, kuinka Kálmán todellakin tuijotti peiliin, puhuessaan ja liikkuessaan; hän näytti erinomaisella mielihyvällä siinä itseään ihailevan, ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa rakkauttaan vaan itsellensä.

Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.

Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen, ja jatkoi suurella innolla:

-- "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet, säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus, sen edestä kuoleminen on autuus..."

-- "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!" kuiskasi Liza isännälle.

Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen kuumennettu höyrykattila -- silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki. Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan, nyrkkejään, nyt heti -- heti paikalla --

Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.

-- "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.

Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi riehuen Sándor _jucundus_, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti; Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui, mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään voima saattanut häntä enää hillitä.

Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.

Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.

Jollakin tavoin korjataksensa tätä häiriötä, tarttui Károly iloisella katsannolla lasiinsa ja päätti muutamilla sanoilla puheen.

-- "Suokoon Jumala, että vielä kauan saisimme ihailla tätä kaunista helmeä, jota ystävämme Kálmán tarkoitti; sitä toivomme sitä enemmän, kuin tämä helmi ei ole kasvanut minkään kylmän simpukan, vaan lämminsydämisen, kelpo unkarilaisen isänmaan-ystävän povessa; sen, joka sukeltaa alas sen luokse, ei tarvitse juoda suolaista merivettä, vaan hyvää Egerin turkin-verta".[24]

-- "Eläköön, eläköön!" huusi koko seura; vanha herrakin joi riemulla tämän maljan, ainoastaan Kálmán ei voinut antaa Károly'ille anteeksi, että tämä oli lopettanut hänen nerokkaan esitelmänsä noin talonpoikaisella sukkeluudella.

Mutta atrian jälteen älköön ihminen puhuko viisaita asioita, jos tahtoo, että häntä kuullaan.

Päivällisen perästä ehdoitti Berkessy vieraillensa, että lähdettäisiin lystiä ajamaan, jonka ehdoituksen koko seura heti mielellänsä hyväksyi. Joka taholta annettiin käskyjä kuskeille. Menyhért herra meni itse talliin, keskustellaksensa Marczin kanssa, kestäisivätkö heidän hevosensa tämmöistä lysti-ajoa. Neuvottelussa tultiin kuitenkin varsin ikäväät päätökseen, jonkatähden Menyhért herra teki sen sopimuksen Marczin kanssa, että tämä yhdestä viinipullosta, joka hänelle kotiin palattua annetaan, olisi olevinaan päihtynyt.

Molemmat muut vaunut, Berkessyn ja Tállyain, ajoivat sillä aikaa esiin, ja vieraat jakaantuivat niin, että kukin perhe otti omat vaununsa. Kálmán Sós'kin talutti esiin oman pegasonsa, joka oli hiljainen, vähäisen vanhanpuolinen hevonen, Englannin rotua; pään pudistuksesta saattoi arvata sitä vähän kovasuiseksi, jaloista taas hyväksi juoksijaksi. Vanhaa Berkessyä varten seisoi valjastettuna yhden hevosen vetämä kabrioletti, jossa hänen säännöllisesti oli tapana ajaa.

Kaikki oli jo reilassa, kun Menyhért herra syöksähti esiin, hirveästi lyöden kättä polveansa vastaan.

-- "Oih! tuhat tulimmaista! Tuo vietävän Marczi on niin juovuksissa, ettei voi jalkojaan liikuttaa. Mitä on tekeminen, mitä on tekeminen? Jos vaan saisin jonkun, joka valjastaisi hevoseni, ajaisin itse. No odotappas! Häväistä minua tuolla tavoin! Juoda itsensä humalaan näin kunnioitettavassa talossa! Minä ajan heti pois sen lurjuksen, jahka tulemme kotia".

-- "Älkää kiukutelko, herra orpanani", sanoi häntä rauhoittaen Berkessy, "saatamme jakaantua jollain tavoin, niin että kaikki saamme sijaa. Menyhért orpana voipi istua tähän viereeni, hänen puolisonsa rouva Tállyain luokse, Károly herra varmaankin mielellään itse ajaa hevosiaan ja molemmat tytöt eivät suinkaan suuttune, jos istutamme yhden kavalierin heidän viereensä".

Kálmán'illa oli silloin jo toinen jalka jalustimessa, mutta kuultuansa, että Linkan vieressä vaunuissa oli yksi sija avoimena, kääntyi hän äkisti hevosta töllistelevän Sándor orpanan puoleen ja kysyi häneltä erinomaisella ystävällisyydellä:

-- "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"

-- "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi hevonen".

-- "No, ottakaa minun!"

-- "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.

-- "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".

Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse, hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.

Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.

Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille, tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa, josta harva hevonen voipi kerskata.

Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa semmoisessa asennossa.