Part 2

Papisto, kuolematon paksun pään ja puuron incarnatio, -- mitä oma jo kunta ryhtyy siitä miettimään! Siit' on mun tiedossani juttu soma. Kun oli aatto-ilta kinkerein täss' äsken, taloon ajoi kappalainen keralla lukkarin ja adjunktein, -- se pappi oli muuten Romon lainen, mut häijy vielä: joulusaarnassansa se, karhu, velkoa voi lampaitaan; -- niin, kun nyt tulee hän, on kerrassaan Himala pimeä! Ei tuloansa lie tietty täällä? Käydään sisään: nukkuu jo pirtti kaikki. Viimein lukkar kukkuu: "Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?" Nyt isäntä jo rykäs perukasta:

"Hm, -- iltaa." -- Lukkar: "Iltaa ... vai lie yö... niin näkyy...!" -- "Heh, se mies, ken nähdä taitaa myös yössä, aavistella." -- Mut jo lyö vihaksi papin: "Mitä täm' on laitaa! Miks näin ... näin paiment' omat kohtelee?" Isäntä nous nyt, toisti naurain: "Miksi? Heh -- nuijasotaa! Linnaleir' ei tee, luin jostain, meitä vierasvaraisiksi! Heh ... veljet! Tahdotte yösijaa, ruokaa? Kah, -- 'miksei rahaa vastaan', sanoen sanalla hämäläisen. Mut jo sen unohtaa voimme! Kuje anteeks suokaa. Hei naiset! Valmiina lie jotain serpaa! Ja vuotehetkin ... matka miehet herpaa." Ja ukko otti tulta, -- leikki-huulin tulijat kätteli, vei saliin, -- kuulin.

Mömmön, Siitoisen perilliset y.m.

Kuink' aika rientää! Ammoin porvarit Paganus, Heiersen läks iki-teitä, -- ja Piper, Kniper, -- melkein kaikki, mit elivät silloin. Viihtäin väsyneitä puut varjotkoot sen tutun kalmiston! Uus polvi nousi. Pyyteet toisen ajan! Miss' ennen viinaränni, siellä on nyt sairaala, soi helske konepajan ja rauta-, kirja-kauppain ruudut paistaa. Jo "supsiin-suomalaisuus" vuoron sai. Ei Mömmön pojat hihhuleita kai, -- ja Siitois-veljet hienostusta maistaa voi ulkomaiden, kömpelöit' ei enää: pää heill' on pysty, -- pystymp' ain' ei nenää. Ja ihanteet? Miks luo he seudun vaiheet? Ken arvaa, -- aika uus ne laulaa aiheet!

"Barcaruola Veneziana."

Mut silti: kaupunkini, hilpeän töin se kasvakoon, ei ahtain mielin kuunaan! Syy suurin, miks niin puhtain säteiköin kuin pyhimykselläin lie, sen kruunaan? Pyhimys aulis! Juhlat Olavin! Kuu keski-kesän paistaa. Niinkuin hopee kimaltaa salmet, sillat köynnöksin... Regatta liukuu soihduin, kukka-kopee. Ja verannalle kylpylän soi kuumat säveleet Casinolla ... maljat luo kevyeks sielun, runon lentää suo, -- yöst' ilotulten käy jasmiinein huumat! Oi kuudan-yö! Sellaisna kerran anoi naist' ylevää mies nuori. Suu kun janoi ja mykistyi jo, -- ah, jo sylins aukee. Se autuas, ken valkeuteen sen raukee!

Utopia, kansa y.m.

Se muistoin seutu! Onnen sille sois, -- syyst' ivais joku: "Chauvinisti, veli!" -- niin ylevän, kuin sille halajois, min kanssa ennen riemut monet eli! Ja keskell' arkein siitä haaveksii, -- kuink' kerran siellä metsät vainioille suo alaa kyllin -- viljaa lainehtii nuo rannat pitkät -- vieretysten noille kyliä kohoo. Laakson ristii raiteet... käy tehtaat... Pirttein somain varjona hedelmä-tarhat; niinkuin kukissa työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet maamiehen pyyde: tuta riemun, sulon voi kukkasessa kauniin toimeentulon. Se uni, houre! Onni, että katoo, ei kauan nähdä saa, mit' aika satoo!

Nyt vanhaa parempiko kansa lie? Ken tietää! Mut myös hyväks ollut sille on aika uus. Ja muistamme: sen tie toi vasta äsken valta-tanterille! Se rahvas! Nyt ees monet virkut voi jo silmät nähdä, elon värikkyyttä; ja korviimme jos sirmakat vain soi, sit' ehkä soimaamme myös paljon syyttä! Miks kasvaa se? Sen aika yksin näyttää! -- Ja viimein laulu loppuu! Nyt siis taas kuvailin, synnyin-seutu, kukkamaas! Miks lauloin, kerroin? Toiveet tuskin täyttää ees pienet tämä? Anteheks siis anon! Vikoja kaikess' on, -- mut silti sanon: Maa muistoin, teinhän tehdyn rakkaudella, sun armaan kuvas tahdoin kirkastella!

Loppu ja - nöyrä kumarrus.

Miks tehty, turha ehkä, laulettu? Sen alussahan sanoin jo. Kun illoin ikävöi joskus yksin, -- harhailu ja elon heitot painaa mieltä silloin, -- niin viihtyy mennen aikaan armaimpaan kotoisten muistoin. Sieltä orpo kaipuu hakevi, turhaan, syitä harhaan maan. Se houkko! Inehmo! Miks aina vaipuu sun katsees taivaan arvoituksiin? Heitä ne tyyten, paino moinen! -- Viihteekses vain pue lauluun kuvat muistojes, -- käy kysymättä elos rikkaan teitä! Ne muistot: niinkuin laivat vilkkain viirein ne loittonee! Siis tyydy, jos ees kiirein teit jotain, -- teit myös taiten, rakkaudella! -- Addio madre mia, patria bella!

Heinäk. 1910.

HELMIKUUN PÄIVÄ MAAKYLÄSSÄ

Jää-kukkasin ikkunat kiiltää vilun noustessa vihdoin auringon. Ulos käyn, -- lumi-vaaroilta henkäys viiltää, sini-siintävä taivas on.

Kylä sauhuja nostaa, sen haukkuu penit, -- kaivot narajoi... Nyt hiljaista, -- halko vain kaukaa paukkuu... Reki-virsiä kulkuset soi.

Soi jäällä, min punaan hienoon sini-varjona piirtyy viitta-tie, jota kohti tuo ladut kauko-tienoon, -- yli nienten haipuen vie.

Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa, -- puut kuin tuhat jättiläis-kynttilää! Havut kellervät huokaa, toistaa samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.

Salomaa! Värin-hohtava järvi-aukee! Miks hurmata voinette niin, kun silti tääll' iki-synkeäks raukee? -- Minut täältähän riistettiin!

Etäs outoihin vietiin ääriin, joiden määriin ja kauneuksiin minä jaksa en! Siellä vain vääriin ja joutoihin vaivun maan-unelmiin!

Salo! Säihkyvä helmikuun hanki-aukee! Kai enkeli taivaastaan eroitettu siell' enää ei viihtyis. Niin taukee mun kaipuuni rauhassa ei salomaan!

Pois tahdon mun toisehen puoleen, elon pyörteesen, nautintoon! Kunis siellä maan kaipuusen joudun, huoleen. Niin kahtia raastettu oon.

Ah, paistavain ikkunain eessä nyt pirteissä sukkulat lentelee! Koti-askarten pienoisten viihdykkeessä elo kultainen pois hupenee!

Salo kirkkona päivässä loistaa! Tuhat alttari-kynttilää! Ah, ei havu-urkujen virret poistaa mun kauas voi ikävää!

Lyhyt päivä on. Vihreestä itä jo käy sini-punertavaks. Riens aurinko lounaasen, seuraa sitä kuu valkeeva kuultajaks.

Puna-pilviin aurinko vaipuu kujat kullaten, -- tummuu maa. Mut verkkaan luomensa, kelmeet kuin kaipuu, kajo keltainen ummistaa.

Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa jänis tummien riihten luo. Mun vuoteelle tähdet tuikkaa. Aldebaran juur korkeinna tuo.

Aldebaran, Arabian tähti! Punaisimmaks sen nähdä voin. Sen säteissä punaisin tuska lähti, -- erämaass' unet palmustoin.

MUSTALAISET

Pilvessä taivas talvinen on, pirtissä pitkässä raukeus raskas, -- ikkuna loisteeton, valkea peltojen aukeus. Miehet vuottaen murkinaa sängyn loimilla loikoo. Keskellä honkaista lattiaa haukut Hurri ja Urho oikoo rentoina selkää, jalkaa. Liedellä kaali kiehua alkaa.

Ikkunan pielessä paljahat koivun ritvat kylmässä kiikkuu. Punaiset piian-pallukat torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu. Emäntä pulska, ruskea-pää loikoen lehtiä lukee: joskus päätään ylentää, kyynärön tyynyihin tukee ja lasit viisaalle otsalle vieden silmää puolehen lieden.

Harmaana kuultaa arkisuus viidasta peltojen takaa. Sielussa outo on unteluus, -- kaipaus vaivattu, vakaa jonnekin kirkkaasen, kauas on niin! Pois, suvimailleko? Minne? Kaupunkeihinko kultaisiin? Ah, ei tänne, ei sinne! Outoa tuntua muuta: auringost' itään ja lännemmä kuuta!

Silloinpa kaukaa kulkuset soi, koirat, hei, ylös karkaa! Kas miten virjetä Hurri voi, -- kas pihamaalla sit' arkaa, kuinka se loitolta taivasta päin räiskii ja peljäten vinkuu! Mutta jo harja pörhössä näin ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu vimmaa se kummulla lounais-pellon, -- pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!

Kuulikos piian-pallukat! Ikkunoihin ne juoksee, hyörii. Nousivat miehet. Ruskeat emännän silmät vilkkaina pyörii. Hetki, jo värien riemua saan, pientä vaihdetta rintani vaivaan! Mustalaisia! Tiuhanaan punaista, mustaa ja sineä taivaan pellon kummulla tie jo kiehuu, orhien palmikot, harjat liehuu.

Samassa pihaan ne porhaltaa, hei haali grammaa! päätä-pahkaa kolme orhia muhkeaa, muut ovat luuta ja nahkaa! Keikkuvat Viipurin vaate-reet, -- kuin isot sängyt, vällyin ja loimin, lapset ryysyihin hautauneet, miehet pinnoin sään ahavoimin. Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa, pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!

Ensimmäisenä kuistin luo ehtii kulkusin orhi suuri, -- keinuen kuormansa, huutajat tuo, -- kuin iso kameeli juuri! Mustat ja vaahtoiset kyljet sen paistavat helaisin ryssän-valjain. Poika kyynärän-korkuinen solmii sen kuistiin kourin paljain, penkiltä loimella peittää, heiniä eteen heittää.

Väistyä Urhon kiukukseen täytyy eest' ylivoimaisen joukon, -- Hurri ryömi jo pelkoineen piilohon kuistin loukon, -- konsa nyt Himalan pirttiin jo ryntää silmin kiiluvin, kirkkain varttuva poikas-kolmikko, tuskinpa päivää virkkain. Niinkuin kissat ne uunille laukas, ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!

Sitten jo muijat parvenaan pirtin huuruvan uksen täyttää, rannukkaista saaleistaan paksuja korpin-nokkia näyttää. Turpeat huulet, kerkeät suut, huntuiset päät, piki-tukat, veltot ja hytkyvät lonkkaluut, parmailla Mikkelin markkina-kukat, -- niinpä he päivänsä sanoo, kilvaten kahvipaikkaa anoo.

Mutta he vastuuta varro ei. Kirjava-kukkaisen silkki-saalin vanhin, Saara, jo pellille vei: siinä se kuivaa höyryssä kaalin. Nuorikot keskelle lattiaa laskevat rinnoilta pois sylilapset: pronssia on iho ruskeaa niillä, ja pikeä hapset. Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää, näyttäen napaa ja säärtä väärää!

Miesväki maantien mainio myös! Vaari parrakas, töyhtö-kulma, piippunsa suuren täyttö-työss' onpi jo. Poikansa silmältä julma, piiska saappaassa, pysty-pää, loistossa huiskivan kaulahuivin. Kolmas heistä ei jälkehen jää: hoilaa äänin tervein ja kuivin, -- päässä korkea tsherkessi-lakki, -- vyö, helat, vihreä verka-takki.

Joukossa moisessa jotakin on. On myös karhea suomalainen, lattea Matti Lennoton, kanssaan keltainen Säämingin nainen. -- Mikä on pääskysparvessa tään harmajan työ varis-parin? -- Sulho, hän nurkassa häpeissään, harjakset hurin-harin miesten ja mummojen piippuja rassaa; morsian toisten lapsia passaa.

Ainahan joukossa jotakin on! Romani Jalamar ylpeä, nuori! Ken siron, joustavan vartalon sametti-liiveihin sinisiin suori, jakkuhun hopea-nappiseen? Magyareiltako hän ne osti? Äsken näin hänen iskeneen silmää Tiinalle: hiukan nosti kulmia tyttö ja viisaasti hymyi. Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.

Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun! Monta jo lemmin! Ensin salaa, haavehin. Kunnes uus sytytti mun kuin yössä, myrskyssä linnat palaa! Musta hän, -- valkeelta lohdun sain: kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä! Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; -- seuraava: hekkuma syyskuun yöllä! Haave oot, myrsky, ja hekkuma! -- Rikas käyt rekeen halvan, ja turmaan, -- se vikas!"

Säämingin akka, hän reslalta toi valtavan kahvipannun, huuhtoi ja täytti sen, tulta loi, osti kermaa valtavan kannun. -- Miehet, ne marssivat, mahdikkaat, hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! -- Kuuskymment' markkaa!" -- Puolet saat! -- "Ai tu guuvilligo! -- Viistoista nosta!" -- Kolmas: "Ash ... stiil! Kakskymment' anna! Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"

Vanha Saara, se kurttu-suu, rukkien taakse kiertää, istuu, polkee ja innostuu, sormia nuollen kehrää ja hiertää. Sitten huutaa emäntää, kerjää villoja, voita ja jyvää. Toinenpa tiuskii nyt, sysi-pää: "Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää! Antaa se muutenkin ... käyjille hangen!..." Poikain kuoro: "Maaro mangen!"

"Mangi, maaraa!" hymyilee emäntä, kaalia täyden tassin pienelle tytölle sukaisee. Tyttöpä kaaliin piipunrassin pistää ja kerkeesti suuhunsa vie, -- irvien kaalin kaataa ja hylkää. Äitipä siihen: "Voi sun ... ja sie, sie dzhungiboskero ... outat jo ylkää!" -- Poikaset pienet nyt kaalin nuolee, vaurahin lastusta luskan vuolee.

Kahvikin roihulla kuohahtaa, -- kaan hin chihko! -- muijat kun mieroo, lapset ja porsahat teuhuaa, -- piippu-leuat kauppoja hieroo. Mutta Jalamar, aitan luo hän talontyttären Tiinan johti; sinne nyt pulskimman raudikon tuo. Kohta he kiitävät lounatta kohti, kasvot niinkuni lyijy, -- vilkkuu kaukaa ilkkuen ryijy.

Uunilla poiat laulelee, -- vääntävät päreestä pyssyn, maasta he veikolta ampaisee pois takaraivolta virkatun myssyn. Veikko suuttuu ja vartaalla lyö, kiroja ottelun kiljuna raikuu. Äitipä kädessä setolkka-vyö hätään, ja kiihkeä romani kaikuu: "Ai tuut dinalo! Ja tuo naia kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"

Vakava Saara pussistaan kaivoi, kehruun jättäen, kortit, kalseus harmailla poskillaan järjestää nyt sortit. Vanhus mairean kohtalon emännän osaksi povaa. "Tavaran ylitse talossa on ollunna kolme juttua kovaa... Omasi takaisin saavan näytät... Vanhaksi elät ... keppiä käytät..."

Myöskin piian-pallukat povarin sanan kuulee: "Monessa paikassa raskahat huolet on ... niin että harva luulee Kirjan ... turhan kirjan saat. Voi huliviliä... Viisahana, pysykin, vaikk' ois mantaalin maat! Tottele povarin sana, siitä et pääse et ympär, et yli... pois kissa siitä! ... se toinen ei hyli..."

Isännän nuoremman merkit nää: "Hempunna äsken olet tyttöä valkean-verevää, niinhän? antanna sormukset, solet. -- Dioneses! Nyt totuus näy! Hautajaisia juodaan, -- elähän pahastu, niin se käy. Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. -- Mut enää en pane, valhetta syydä! Onk' sulla porsasta myydä?"

Silloinpa kupit jo kalisee, Saara ja kaikki kahville töytää, -- pannu ja kannu kiertelee, -- sankkana höyry kattaa pöytää. Mutta poiat, ne piki-päät, uunilta parkunan päästää: "Eikös ne akan-syöttiläät meille yhtänä aio säästää!" Herroille Säämingin akka nyt kantaa uunille kahvit, sokurit antaa.

Näin piti pitonsa kaikki muut paitsi Jalamar ja Tiina; hymyhyn myös veti partaiset suut Kuopion lauhkea "Savon viina." Mutta Tiina ja Jalamar, hei? Poika ukselta parkas: "Jalamar roisto orhini vei, Juonaan tyttären kanssa karkas, piiat sen läävän parvelta keksi!" -- Siitäpä touhu hirmuiseksi.

Pois pojat uunilta loiskahtaa, pihalle juoksee miehet ja naiset! Huutoa, kämmenten huiskinaa, -- silmät ja posket hehkuvaiset, -- heiluu nyrkit, ja pelaa suut kilvalla suomea, romani-kieltä: "Noodako Deevel!... Katkomme luut!... Kyllä ne nimismies tuo pakotieltä!..." Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa, vei tytär kuusikymmentä markkaa!

Kolme perästä karkurein brovningit taskussa, vyöllä puukot! Ah, miten rauhaa romanein rikkoi tuon parin kuumat suukot! Yksin poikanen kihara-pää nojaa huoletta kuistin penkkiin, kyynärän-korkea, hyräjää, löi jalan reimasti lenkkiin: "Ai meen kaale!" -- Ei enää jatkaa juhlaa käy, -- Savonlinnaan he matkaa.

Peittoon pirpanat paljaat taas äidin lämpöisen vaipan alle, -- Säämingin akka jo sumpit kaas pannusta tanhualle. Matti tukkaansa takkuisaa huoaten raapii pyöriess' akkain, -- Saara jo seljin kellahtaa kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain. Ohjista sotaa käy kaks poikaa: vaari uhkaa, ja piiska roikaa!

Niin pois haipuu ne järvenjään aukeelle, konkarit nuo helavaljain, -- soitellen, huiskien vemmeltään, liehuissa liinain, vöitten ja taljain. Käheenä Urho reuhaa sen kintereill' yhä poistuvan joukon, -- Hurrikin ryömii häpeillen piilosta kuistin loukon. Sinne ne haipui, siellä ne pauhaa. Himala henkii entistä rauhaa.

Niin, maaseudun jos poika nyt mie oisin kuin synnyin, mut onni siirti, kai mua vienyt ois noitten tie! Mut elon kiitos silti: jo piirti kirjaani ne sadat seikkailut, vaihtelot ainaiset, täällä ja siellä! Ja -- nyt kaksiko istunut täss' olen kuuta jo, tyynellä miellä? Tääkö bohemia? Kaipuu jo hyytyy? Vain runon vaihteesen, onneenko tyytyy?

Kaali pöytähän kannetaan, verkkaan kulkee pila ja juttu, -- romani-vieraita muistellaan, -- muu puhe vanha tuttu. Päivä pilvinen tummenee, -- kaukana taivaan harmaan äärillä vienosti puuntelee. Verkallensa ja varmaan mustuu peltojen valkea aukeus. Pirtissä raskas raukeus.

Maalisk. 1910.

KYLÄPAJALLA

Laaksosta, vihreistä metsistä nousee, kaartelee kylä-vaaralle valtatie, raitille, vierille tähkiväin laihoin. Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie: kahdenpa tien käsikoukussa maja on, kyläsepän paja on.

Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa neljän korkean koivun alta, siinnokkaan sini-taivaan alta, heinäkuun iki-hurmaavan taivaan. Helskynä loitos kuuluu ja jyske, palkeen puhkina, kipenten parvi lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu, ikkunan liekkien paahtaman kautta juoksee auringon kultaiset loimet.

Nokinenä poikanen palje-varressa kiikkuu. Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa puuskuttaa sysi-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon huriseva hormi.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan. Häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, -- känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, -- pihdeillä sitten se sysitään, sohitaan: pihtien kourat nipistävi niskaa niinkuin kiukkuisen mestarin sormet oppipojan niskaa.

Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan, ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan pehmeeksi, nöyräksi taipuisaksi, juuri ei vellinä valuvaksi. Sitten se viisaasti teräkselle nostetaan: pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi niinkuin koukussa punainen liero. Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin laatien latteat sen päämuodut, -- ääntäen kilvalla alasimen kanssa: hilsk helsk, kilsk kalsk! Ilkeä pölkky, tuo tyly puu-pää, kateuden riemusta hytkii ja hyppii.

Uuttera vasara kehittävi rautaa viisaaksi viisauden palvelijaksi, julmaksi hyödyn palvojaksi. Vaan jos se suuttuu, tuskasta muuttuu mustaksi, moukari puuttuu toimeen, huimii viimeiset pois pahan juonet, -- tai se tuleen heitetään, taas sysin peitetään: Palkeen pulleat posketpa puhaltaa puuskuttaa puna-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon, -- nielevään toton kyöpelin-kurkkuun, huriseva hormi.

Uksella istuvat kylän isot isännät, katsovat kuin käy raution rautatyö, vuottavat kastetta hohtavan sirpin. Haastavat heinistä, laihoista, helteistään. -- Pajan eessä patsaissa hevoset teutaroi, paarmain pöristessä häntää huiskivat, helistäen tiukuja harjaa viuhtovat.

Maantieltä, raitilta rämähtivät rattaat: Paunolan "herra" kas, uudella orhillaan! Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi lautaset valkeessa vaahdossa voikko -- laaksoon ja metsiin.

Sieltäpä kaartelee ylös valtatie raitille, vierille tuoksuvain laihoin. Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa, tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä. Torkkuen koivujen ritvat riippuu naavettuneen pajan harjan päällä, siinnokkaan sini-taivaan alla, ah, iki-hurmaavan taivaan holvin, hattaran harsolla verhoumattoman heinäkuun taivaan.

1901.