Part 1

RAJAVIIVA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.

Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.

Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä heilutteli kirvestään.

Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.

Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään kuivuneelle hongan tyvelle.

Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.

Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan, Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla sanomatta:

— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.

Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.

Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.

Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen viljelyksien ja säästömetsien läpi.

Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa kaskea.

Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.

Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.

Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.

Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin puhumaan:

— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien rengiksi.

— Mikäpä tietää... Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.

Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:

— Niistä ryssistäkö te taas...?

— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja tavarat haltuunsa.

— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.

Mutta Jaakko kuohahti:

— Minkä saa...! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä enkä torrakoita.

Ville naurahti:

— Elähän... pirunko niille saa.

— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?

Ville kävi totiseksi.

— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.

Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka laiskottelu häntä etoi:

— Hyvä olisi... nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes työhön...

Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin alkuun päästyä.

Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän jalkoihinsa.

Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.

Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin, että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.

Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?

Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.

Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta miten? Siinäpä se taas oli.

Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä. Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.

II.

Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon pääsevänkään. Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta ajatuksilta, nyt ne karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.

Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se tulisi suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä enemmän kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin. Kiireisenä heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.

Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.

Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet nuotanvetoon ranta-apajalle.

— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.

Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.

— Laiska juhta... pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.

Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.

— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville siskoltaan.

— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!

Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.

— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo kepposelleen.

Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo tiukasti:

— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset. Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.

Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:

— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.

Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: — »Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.

Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.

Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.

Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:

— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?

— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat kiusamielisesti.

— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä lopuksi tulee?

— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.

— Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.

— Mitäs ne siitä... kiusaahan ne tekevät.

— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On siellä kaatunut kaunista metsää.

— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä ei saa laskea lehmänhakuun.

— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa makeilevat kuin mitkähän.

— Kieltäisit.

— Ei tule apua.

Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista perheelle.

Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni Emmi Jaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.

— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.

Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.

— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.

— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin... tulee huolet talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.

— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.

— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juoden Emmin tarjoamaa kahvia.

— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.

— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan, tulipa aikoja minkälaisia tahansa.

Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti helähti joskus lehmänkello.

Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen. Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.

— Mitä sinä katsot?

— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja jäykistyn piloille.

— Elä joutavia haasta...

Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.

Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.

Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.

III.

Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.

— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. — Entisenkin saisitte jo palauttaa.

Muutamat alustalaiset naurahtelivat.

— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.

— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?

— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.

— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.

— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän eikä työn antajata.

— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on makeampaa, kivahti Jaakko.

— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:

— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.

— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.

Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.

— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän, että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.

Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.

Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään. Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.

Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.

Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.

— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.

— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa maksaa.

— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.

— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.

— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.

— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.

Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa pajukkoa.

Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa, mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.

Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä, joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin härnäten:

— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.

— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.

Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.

Suu kureessa virkkoi:

— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkin Mikkolan Vilmaa.

Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella häntä? Kuka sen tiesi?

Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin... mietti Pentti synkistyen. Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä tästä.

Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista. Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin matalalla!

Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.

Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut, eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia taloudesta.

Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.

Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena. Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.

Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!

IV.

Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.

Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön. Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen pyrkimyksiä.

Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi. Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin edistysrientoihin.

Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.

Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily. Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat selviksi.

Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.

Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan, jossa sellaista ei vielä ollut.

— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.

— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.

Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa. Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli tehtävä kuin hän oli esittänyt.

— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.

Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten ja järkevästi.

Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.

Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa näihin harrastuksiin.

Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.