Part 7

"Kaukaa, — hyvinkin kaukaa", vastasi mies vältellen. "Olisi ollut asiaa Tyrnin emännälle, mutta talossa oli kaikki hiljaista ja ovet suljetut. Ovatko poissa — koko väki?"

Miihkali teki suuren liikkeen kädellään, sanoen:

"Poissa ovat Tyrnin asukkaat. Isäntä matkoilla, — talo myyty. Emäntä ja poika asuvat nyt Jounilassa."

Vieraan silmät laajenivat. Ihmetellen hän kysyi:

"Talo myyty? Sanoitko niin?"

"Sanoin. Ja totta puhuinkin."

"Onko Jounilaan pitkäkin matka?"

Miihkali pudisti päätään.

"Meille on väli lyhyt, oikotiet oivalliset. Mutta tuntemattomat puhuvat kolmesta kilometristä."

"En ehdi perille enää tänä iltana", mumisi mies. Mutta äkkiä hänen katseensa kirkastui. Hän sanoi:

"Minun täytyy palata kylään ja kievariin heti. Minulla on toveri siellä, mutta ehkä isäntä lupaa viedä viestini Tyrnin entiselle emännälle?"

"Ka, miksikä ei!"

Mies veti esille ruskean selkärepun ja laski sen Miihkalin polville. Seurasi pitkä äänettömyys. Viimein vieras puhui:

"Tunnetko omistajan? Taisitte olla naapureita?"

Ukon huulet vapisivat.

"Tahdotko sanoa, että tämä on Gregorin, — että Gregor ei enää palaja, että minun on vietävä tämä Hilkalle?"

"Niin kai on."

Silloin ukko purskahti toivottomaan valitukseen.

"Olisinpa tiennyt tuomisistasi, olisin oveni sulkenut, yöhön ja rajuilmaan olisit saanut jäädä, onneton!"

Pelästynyt lapsi itki vasussa, Katjan tee jäi pöydälle jäähtymään.

Vieras meni ovelle päin, mutta kääntyi päättäväisesti puolitiessä, katsoi tuvan asukkaita vakavasti sanoessaan:

"Tekisitte paremmin, jos kuuntelisitte, mitä minulla on teille sanottavaa, ehkä viestinvieminenkin helpottuisi."

Katja vei hänet jälleen istumaan, ja mies kertoi puoliääneen ja katkonaisesti:

"Meitä oli neljä vahtisotilasta, kaksi venäläistä ja kaksi aunukselaista, siellä, missä Gregor eräänä yönä pyrki rajan yli takaisin Suomen puolelle. Suuri pimeys kaikkialla, mutta hänen askelensa kuuluivat selvästi. Me varoitimme, mutta hän ei välittänyt siitä, venäläiset luulivat häntä vakoojaksi, — he antoivat veljelleni määräyksen ampua. — Rintaan sattui, mutta mies pysyi vielä parisen päivää hengissä. Silloin selvisi kaikki. Gregor oli meille tuttu. Aunuksessa hän oli elellyt kesän. Hän oli suuresti rakastettu, heimolaiseksi tunnettu. — Jelisavetan sukuun mekin, onnettomat, kuulumme, mutta sotapalvelukseen pakotettiin. — Ja veljeni ampui."

Mies istui tuijottaen eteensä tyhjin katsein. Äkkiä hän nousi. Kiroten hän löi nyrkkinsä pöytään.

"Voi, sotaa, — voi ihmisparkoja sodan kauhuissa!"

Kotvan aikaa vaiettuaan hän jatkoi rukoilevasti:

"Voit kertoa Hilkalle, että Gregor nyt nukkuu rajan tuolla puolen. Meille hän oikeastaan kuuluikin, mutta, sano myös, että hän oli matkalla kotiin, kun kuolema hänet kohtasi!"

"Ken siunasi suureen lepoon?" kysyi Katja hartaasti. Mies hymyili surullisesti:

"Me, jotka rakastimme häntä!"

Vieras katseli levottomasti kelloaan ja jatkoi:

"Repussa on täyteen kirjoitettuja papereita. Hilkka kyllä ymmärtää, vaikka me emme selvää saaneet. Gregor oli oppinut mies! — Olisitte olleet kuuntelemassa, miten hartaasti hän rukoili, että yrittäisimme saattaa hänen terveisensä Suomen puolelle! — Nyt olemme täyttäneet hänen toivomuksensa. Viekää te sana perille asti, meidän on poistuttava niin kauan kuin yötä kestää. Salaa tulimme, salaa painaudumme jälleen kotiin päin."

Mies aukaisi oven ja hävisi pimeyteen. Myrskytuuli vonkui. Vanhukset jäivät tuijottamaan lieden sammuvaa hiillosta.

Aamun valjetessa Miihkali Karpow lähti Jounilaan.

Hänellä oli tälläkin kerralla pyhävaatteet yllä. Hänen mielensä oli juhlallinen ja murhetta täynnä.

"Jospa olisin oppinut mies, voisin puhua koreasti, puhua niin, että Hilkka pyytäisi peräpenkille istumaan, — mutta nyt on toisin, aivan toisin. Repun ojennan; tässä on sinulle terveiset häneltä, joka rakasti, — rakasti. Paina sydämellesi, Tyrnin Hilkka!"

Taloon tultuaan hän kuuli ääniä maitokamarista. Anna-emäntä siellä puhui:

"Hyvä oli, että tulit kotiin. Alkaa jo raukaista."

Hilkka vastasi: "Ei ole liian aikaista, jos nyt silloin tällöin saat huoata, äiti."

Miihkali ihmetteli Hilkan äänen lempeyttä.

"Taitaa hänenkin sydämensä pehmetä, kunhan aikaa kuluu", hän ajatteli itsekseen, mutta Hilkan seisoessa hänen edessään kaikki sanat unohtuivat, Gregorin ruskea reppu poltti hänen kädessään, ja raskaat kyynelet tulvahtivat vanhan Miihkalin silmiin.

"Viestintuojanako sinä tulet?"

Ukko kohotti kevyen taakkansa Hilkan eteen; kuuli sen putoavan sintsin lattialle ja pakeni.

Hänen korvissansa soi vihlova naisenhuuto.

* * * * *

Sekin päivä päättyi. Jounilan talossa kaikki nukkuivat, paitsi Hilkka. Hän istui avaran yliskamarin pöydän ääressä, kynttilän liekki lepatti vedossa, mutta yksinäinen lukija ei huomannut sitä. Hänen edessänsä olivat Gregorin terveiset.

"Olen matkalla itään päin. Sen sanoin sinulle tienhaarakummulla erotessamme. Jospa olisin voinut sinä hetkenä sanoa paljon muutakin, mutta ehkä on parempi näin. Varmaa on, että kerran palajan luoksesi jälleen. Se päivä on oleva meille molemmille kirkkaampi kuin aamun nousun kaunein hetki. Epäilys on silloin hälvennyt, ja me katselemme toisiamme silmästä silmään kuin ensi kerran. — Olen toivioretkellä, yksinäisyyden ristinteillä, kunnes näen sinut uudestaan, — sinut ja Askon.

"Hyvin kauan sitten kuljin näitä samoja polkuja äitini kanssa. Tiemme johti isäni haudalle. Itkimme yhdessä, äiti surusta — minä väsymyksestä. Monet sadut kuulin sillä matkalla, monet lupaukset annettiin. Yksi niistä jäi täyttämättä. — Äiti-poloinen eli ainaisessa koti-ikävässä, hänen suurin unelmansa oli, että me kaksi kerran palaisimme hänen heimonsa luo, että minä kerran olisin heimoani auttanut ja tukenut — Nikita-laulajan poikana. Itsekin ajattelin samoin. — Mutta rakkaus oli minua voimakkaampi. Vastaukseni äidille kuului näin:

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa!" —

"Jumala minua armahtakoon, jos tein hänelle ja suvulleni vääryyttä!"

"Kesäyö on viileä ja tyven. Kuvittelen, että olen ainoa vaeltaja näissä suurissa ikisaloissa, kuvittelen myös, että sieluni tällä hetkellä sulautuu yhteen luonnon kanssa niin täydellisesti, että ymmärrän tuulten laulut ja vanhojen honkien huminan. Mahtava pyhäkkö ympäröi minut. Ihmiskädet eivät ole pystyttäneet sen pilareita, ei, luonnon Herra itse käskee ne kohoamaan, ja ne nousevat loppumatonta sineä kohti. Kokot rakentavat pesänsä niiden latvoihin, ja rajuilmat huojuttavat niiden runkoja armottomasti. Juurtukaa, juurtukaa, muuten tuhoudutte syysmyrskyjen kourissa.

"On turvallista ajatella, että sama Jumalan henki, joka keväällä saa maamme orastamaan, asustaa myöskin metsien syvässä hiljaisuudessa ja ihmissielujen kaipuussa."

Seuraavat arkit olivat tahriintuneet, likaiset sormet olivat niihin kajonneet, mutta Hilkan kiihkeät silmät lukivat eteenpäin.

"Asko-poika, sinusta tulee kerran mies, joka kylvää ja kyntää. Ukkisi osoitti suurella kädellään omistamaansa maata sanoen: 'Minun ovat konnut ja korvet.'"

"Sinulle, lapseni, tahtoisin laulaa vanhan, viisaan kuninkaan virren, joka tänäkin päivänä on tosi. Paina pääsi isän rinnalle ja kuuntele, 'Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle ja virtain päälle sen vahvistanut!' — Eikö tunnu hyvältä, että sinunkin peltosi ovat Jumalan omat, — että sinä olet Hänen palveluksessaan, poikani! — Mutta katsele, miten kummasti hiljainen yö hohtaa! Jotakin näin kaunista vanha kuningaskin näki laulaessansa:

"Nostakaa päänne, te portit; ovet ikuiset ylentykäätte, kunnian kuninkaan sisälle mennä! Ken on tuo kunnian kuningas? Se on Herra Sebaot, sankari väkevä!" — — —

Hilkka nousi ja meni Askon vuoteen luo. Lapsi nukkui rauhallisesti, — ja vapauttavat kyynelet kohosivat äidin silmiin ensi kerran Gregorin lähdettyä.

"Toivioretkesi on päättynyt; oi, hyvä Jumala, minun on vasta alussa!" hän kuiskaa vavisten.

Aamu vaikeni. Hän siirtyi ikkunan luo. "Miksi en koskaan ennen kuullut sinun ääntäsi sellaisena kuin nyt? Gregor, miksi kuljit niin sanattomana rinnallani?"

Hän huudahti. Paperit olivat veriset. Hilkka painoi otsansa niihin.

"Anna minulle anteeksi, Gregor, suuren rakkautesi tähden!"

Murtunut sydän voihki hänen rinnassaan kuin sairas lapsi. Hakien lohtua hädässään hän jatkoi lukemistaan.

"En ollut uskonut, että rajan yli pääseminen, olisi niin vaikeaa kuin se näyttää olevan — tällaiselle rauhanmiehellekin. Kunhan vain tapaisin suomea puhuvia vartioita, silloin kaikki selvenisi!"

Seuraavista riveistä Hilkka ymmärsi, että Gregor viimein oli päässyt perille. Jelisavetan suvusta hän puhui, ahdistetusta kansasta, joka huokasi raskaan ikeen painamana, mutta jossa tulevaisuuden toivo ei ollut kuollut.

"Saan oleskella täällä vapaana, mutta paluustani Suomeen eivät täkäläiset venäläiset tahdo kuulla puhuttavankaan. Uhkaavat vangita. — Kesä kuluu, vilja kypsyy." — — —

Hilkka säpsähti, paperit putosivat lattialle.

Kirkonkellot soivat. Oli pyhäaamu. Tyrnin entinen emäntä ummisti silmänsä ja kuunteli nöyränä. "Soikaa, soikaa hänelle, joka nukkuu!", hän toisti moneen kertaan.

Ja samassa hän oli näkevinänsä Gregorin elämäntien, joka alkoi Jelisavetan mökistä pienen kappelin luota — ja päättyi rajan tuolla puolen, — valohohteisena ja puhtaana, kuin taivaan sateenkaari.

"Anna minulle anteeksi, Gregor!" hän kuiskasi. Polvistuen ikkunan ääreen Hilkka rukoili:

"Auta, että minäkin kypsyisin suurta elonkorjuuta varten!"

XVI

Tyrnin uutta isäntää sanottiin "herraksi", eikä hän yrittänytkään panna vastaan. Sileät kasvot hymyilivät ja leveä niska punoitti pelkästä mielihyvästä hänen tätä nimitystä kuunnellessaan. Iloinen ja kohtelias hän oli kaikille, vanhoille haastoi, nuorille rupatteli, naisväen kanssa juorusi.

Harmaan talon suojat heräsivät eloon, vankat hirsiseinät ihmettelivät uusia lauluja, joita rallatettiin sisällä ja ulkona. Isopirtti oli aina väkeä täynnä, sillä metsänhakkuu alettiin kotinurkista, ja työmiehet saivat asua talossa, kunnes siirtyivät kaukaisille saloille. Ja Tyrnissä oli avarat tilat ja hyvä olla. Isäntä oli reilu mies, sen kaikki myönsivät, viikkopalkan antoi täsmällisesti, eikä puhunut halaistua sanaa, vaikka hoilaaminen väenpirtissä kesti aamuun asti.

Mutta iso navetta oli melkein tyhjänä. Korea kyyttökarja oli poissa, Matlienan varsikengän kopina vaiennut. Kaksi uutta tulokasta muljotti toisilleen rehupöydän ylitse pitkän rakennuksen toisessa päässä. Kirjavat sarvipäät näyttivät vihamielisiltä.

"Siunatkoon tätä menoa!" valitti uuden pehtorin vaimo lypsäessänsä. "Täällä palellutte kuoliaaksi talven tultua! Sikalaan siirrän, tyhjähän sekin on, mutta pienempi edes, niin että jaksatte pysyä hengissä."

Hiljainen kyläkin oli saanut uudet kasvot. Miesten ei enää tarvinnut vaeltaa pitkiä matkoja saadaksensa talvityötä. Ei, nyt riitti kaikille ansiota samalla seudullakin, ja Tyrnin herra oli runsaskätinen. Päiväpalkat nousivat kaikkialla. Nuoret neidot valvoivat sunnuntainvastaiset yöt iloisissa hypyissä, joita tukkilaiset panivat toimeen, ja moni heistä palasi aamulla kotiin kiiltävä sormus nimettömässään. Punainen, vihreä tai keltainen kivi koristi uutta aarretta, mutta yksi paha puoli sillä oli. Sormeen jäi siitä musta jälki, joka vaivoin hävisi.

Vanhat nauroivat pilkallisesti — ja immet häpesivät. Lahjat muuttuivat vähitellen kirjaviksi palmikkonauhoiksi tai makeistötteröiksi, ja hypyt jatkuivat.

Aika kului, työmaa siirtyi kauemmaksi, ja "pomot" kuulustelivat yösijoja itse kylästä. Joka talossa otettiin heidät vastaan — paitsi Jounilassa ja Jelisavetan tuvassa, jossa Matliena ja Juhani asuivat. Ukko seisoi leveänä portailla. Hän pudisti itsepintaisesti päätään sanoessaan:

"Nämä muistuttavat Egyptin heinäsirkkoja. — Oveni pysyy suljettuna."

Pakasti aikaisin sinä vuonna, ja lumisateet saapuivat oikeaan aikaan. Tyrnin herran toimet onnistuivat esteettömästi. "Kyllä keliäkin saamme, kun ajot alkavat", hän myhähti. — Tiellä laulettiin.

— "Sinun silmäs ja minun silmän' ne aina yhteen palaa, toisen kerran julkisesti ja toisen kerran salaa!"

Kuului äänekäs naurunrähäkkä ja vanhan miehen ääni, joka sanoi:

"Aina sie pajatat, Iivana! Älä vain jätä liiaksi tuntuvia jälkiä tähän kylään!"

Askelet loittonivat. Tyrnin herra jäi hetkeksi miettimään. "Mitäpä noista!" hän ajatteli, — "istutettuja puita siellä, villivesoja täällä, — kuka niistä jaksaisi pitää huolen! Elämä on lyhyt."

Ja oudot ajatukset haihtuivat ilmaan. Hän tarkasteli ahnein silmin suuren kirjansa suunnattomia numeroita. Tyrnin metsät, rahoiksi muutettuina, melkein nöyryyttivät häntä. Hänen olentonsa sisin — heiluva ketunhäntä, — unohti tehtävänsä, paksut sieraimet levenivät, huulet vihelsivät pitkään.

"Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi!" hän riemuitsi. "Toinen kylvää, toinen korjaa, se on elämän laki."

Kun tukkilaiset sivuuttivat vaivaistalon, istui Manja tapansa mukaan ikkunansa ääressä ainainen odotus tummissa silmissään. Kasvot olivat laihat ja kuihtuneet. Hän katseli miehiä arasti.

Iloinen, nuori Iivana huiskutti tytölle kättään ja lauloi veitikkamaisesti:

"Silloin se ilta lämmin on, kun etelästä tuulee. Kyllä tuo tyttö pojan äänen hiljemmänkin kuulee."

Sairas kuunteli otsa rypyssä. Jokin kaukainen muisto liikkui sammuneen sielun kynnyksellä, mutta se loittoni poistuvien askeleitten kanssa, ja kylmä tyhjyys otti hänet jälleen helmaansa. Tyhjyys, jolle ei voinut valittaa eikä puhua; tyhjyys, jota vastaan ei voinut kamppailla siksi, että se ympäröi hänet kaikkialla — eikä kuitenkaan missään. Tylsyys muuttui siitä päivästä parantumattomaksi alakuloisuudeksi.

"Mikä Manjaan on mennyt?" ihmettelivät muut hoidokit illalla. "Häntä ei saa saunaan, vaikka miten koreasti puhuisi."

Hoitajakin yritti, mutta tulos oli sama: tyttö kieltäytyi jyrkästi.

"Kivutar riehuu lavitsalla", hän kuiskasi kauhistuneena hiipiessänsä kapeaan vuoteeseensa, jossa hänellä oli toverina muodoton riepunukke. Ja hänet jätettiin rauhaan.

* * * * *

Oli hämärää Jounilan pirtissä.

"Lienenkö käynyt unteloksi, kun eivät työt enää luista?" Anna-emäntä oli huolestuneen näköinen leipoessansa.

"Älä huoli voivotella!" kuului uunin puolelta, jossa Hilkka kokosi hiiliä sankoon.

"Olet eläessäsi keittänyt kelvollisemmat kaljat kuin moni muu."

"Niin olen. Kiireet pitivät pystyssä. Nyt ovat elämäni kestit ohi."

Asko tuli pirttiin kirje kädessä. Poika oli kasvanut viime aikoina, posket eivät enää olleet pyöreät, syvä surumielisyys asusti suun seutuvilla.

"Ukilleko kirje?" kysäisi Hilkka.

Poika naurahti salamyhkäisesti:

"Eipä, — sinulle. Paksu on ja painava. Jorma-enon käsialaksi luulisin."

Hilkka ei jättänyt työtään kesken.

"Vie kamariin. Vielä on aikaa lukea", hän virkkoi.

"Aina sinulle aikaa riittää", tokaisi Anna tyytymättömästi.

"En usko Jormalla olevan niin suuria sanottavia, että leipämme sen tähden saisi pilaantua."

Hilkka sulki päättäväisesti luukun ja alkoi sivellä leipiä kukonsulalla.

Illan suussa he yhdessä lukivat Jorman kirjeen.

"En ole kirjoittanut ennen siitä syystä, että rohkeuteni on pettänyt, mutta tänä yönä aion olla rehellinen teitä kaikkia kohtaan. — Gregorin kuolema velvoittaa, en jaksa enää vaieta.

Paljon odottamatonta on siellä kotona tapahtunut. Että saatoitkin, Hilkka, tehdä poikasi talottomaksi! Teit väärin, väärin. Taisi olla suuri tuska, joka sinut pakoitti siihen?

Mutta miksi minä moitin; omat pahat tekoni ovat ensin tunnustettavat, sitten langetkoon teidän tuomionne!

Minä se olin, joka tein Manjan onnettomaksi, — lapsi on siis minun, oman sukunne verta ja juurta! Herra Jumala, tämän voin vielä kantaa, mutta, jos sinä, Hilkka, epäilit Gregoria, — jos sinä pakotit hänet lähtemään, silloin rauhani ei ikinä palaja.

Vanha äiti-raukkani, uskoit minusta pelkkää hyvää! Huono olin, oikean miehen sydäntä vailla. Voitko antaa minulle anteeksi? Isältä en pyydäkään; hänen sukunsa on nyt tahrattu, — hänen metsänsä hävitetään. Ja syy on minun. — Hänen kirouksensa seuraa minua hautaan asti. Onnettomuutta ovat Tyrnin rikkaudet saaneet aikaan. Gregor olisi voinut auttaa meitä, hänen sydämensä oli hyvä ja tahraton, mutta me palvelimme kaikki Mammonaa, — ja hän meni heidän luokseen, jotka tarvitsivat häntä sellaisena kuin hän oli. — Olen kuullut kerrottavan, että Manja on mielisairas. Sekin on minun syyni. Jumala armahtakoon minua!

Paljastin eilen tuskani morsiamelleni. Hän jätti minut iäksi. Olen siis yksin. Mutta, älkää pelästykö, en aio tulla kotiin pitkään aikaan!

Sinä, Hilkka, joka olet järkevä ja kylmä, koeta keksiä, millä tavalla minä voisin helpottaa onnettoman pakolaistytön päiviä! Ja — pieni tyttöni, jonka nimeä en edes tiedä, ota hänet luoksesi! Minä rukoilen sinua! Onhan hän meidän, ylpeiden tyrniläisten omaa verta. Ehkä hänestä, sinun hoidossasi, kasvaa kunnon ihminen. Älä välitä kyläläisten puheista, olethan sinä ennenkin kulkenut omia teitäsi.

Ensi keväänä suoritan loppututkinnon. Silloin koetan saada työtä kaukana täältä, vaikkapa Lapista. Viihdyn hyvin erämaassa. Siellä saa olla rauhassa. Sanoinko jo, että olen onneton, — että tahtoisin pyytää anteeksi? Jorma."

* * * * *

Naiset lyyhistyivät pöydän ääreen. Annan kasvot olivat harmaankalpeat, mutta Hilkan silmät iskivät tulta. Sinä hetkenä hän olisi voinut tappaa veljensä. Hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, rystyt olivat valkoiset.

Tuskanhuutona kajahti hänen huuliltansa:

"Gregor, Gregor!"

Kun viimein kyynelet pääsivät virtaamaan kuumina pitkin poskia, änkytti hän:

"Gregor, — sinä olet onnellinen, sinulle on lepo tehnyt hyvää, — mutta Jorma ja minä, me elämme helvetissä, — helvetissä!"

Nainen, joka seuraavana aamuna, mustiin pukeutuneena, oli matkalla vaivaistaloon, kulki hitaasti, nöyrin askelin, pää painuksissa.

"Tyrnin Hilkan näköinen, mutta ryhti on toinen", mietti kirkkoväärtin vaimo, ja kylän nuori seppä katseli kauan hänen jälkeensä pienestä, mustuneesta ikkunastaan.

Satoi hiljalleen lunta.

Hilkka seisahtui kappelin portin luona. Tiellä risteili lukemattomia pikkulinnun askelten jälkiä, jokunen hiiri oli juossut suuressa kaaressa kirkkoon asti. "Suotta, suotta!" kuiskasi Hilkka.

"Tyhjänä palajat, — tyhjänä kuin tulitkin, poloinen."

Tiaiset visertelivät ja kaukana kuului kulkusten kilinää, mutta äänet muuttuivat Hilkan korvissa pistäväksi pilkaksi.

Tukkilaisia ajoi hänen ohitsensa, hänen oli pakko väistyä ojaan. "Minne matka, minne matka?" utelivat kellot.

"Hullun kanssa käräjille, hullun kanssa käräjille!" ilkkuivat viluiset pikkulinnut.

Hiki valui Hilkan otsalta. "Mitä minä sanon hänelle, mitä haastan onnettomalle?" hän valitti hädässänsä.

"Jospa olisi ollut Gregor puhumassa, puhdas lohduttamassa!"

Johtajatar otti hänet ystävällisesti vastaan. "Hyvä oli, että emäntä tuli! Lääkäri kävi eilen. Ei ole toivoa Manjan paranemisesta, mutta olisi tärkeätä saada tietoja hänen omaisistaan."

"Olen muistavinani, että he ovat kuolleet, — talo palanut. Muuta en tiedä."

Johtajatar nyökytti säälivästi päätään.

"Saanko mennä hänen luokseen?" kysyi Hilkka soinnuttomasti.

"Saatte, mutta hän ei tunne ketään, ei muista mitään ja vastaa harvoin, kun häntä puhutellaan."

Huoneessa ei ollut muita, johtajatar jätti heidät kahden. Manja istui matalalla jakkaralla riepunukke sylissään. Pitkät palmikot ulottuivat lattiaan asti, laiha rinta näkyi avonaisen puseron alta.

Tuska poltteli Hilkkaa. Hän rukoili:

"Sinä, joka herätit kuolleet eloon, aukaise hänen korvansa kuulemaan, kun pyydän häneltä anteeksi!"

Sairas katseli Hilkkaa pitkään ja tutkivasti.

"Manja!" kuiskasi vieras.

Tyttö jatkoi leikkiään.

Hilkka koroitti äänensä:

"Manja!"

Silloin Manja säpsähti, pelästyneenä hän vastasi:

"Heti!"

"Tunnetko minua? Olen entinen Tyrnin emäntä." — Manja kuuntelee. Muistot temmeltävät hänen sairaassa tietoisuudessaan; hätääntyneenä hän sanoo:

"Olin niin uupunut. Nyt lepään."

Hilkka istuutuu vanhalle tuolille hänen eteensä. "Herra Jumala, etkö voi auttaa minua?" toistaa hän toivottomana.

Manja jättää äkkiä nukkensa, katsoo Hilkkaa vakavasti silmiin ja sanoo:

"Ei, — ei Jumala auta! Minäkin rukoilin kerran. — Ei, ei Hän auta!"

Silloin Hilkka nojautuu hänen rintaansa vasten äänettömästi itkien. "Kaksi yksinäistä sydäntä", hän kuiskaa, "kaksi yksinäistä".

Manjan kuihtunut käsi hyväilee Tyrnin emännän poskea, ja hän puhuu ikäänkuin hän kertoisi satuja:

"Minullakin oli kaksi sydäntä, toinen sykki ja eli, sykki rajusti ja levottomasti. Sen annoin armaalleni, ja hän otti sen iäkseen. Toinen oli puhdasta kultaa. Sen uhrasin Jeesus-lapselle. — Nyt olen ilman."

Hilkka on kuunnellut henkeään pidättäen, harras toivo täyttää hänen koko sielunsa. Jospa Manja paranisi! Jospa voisi sovittaa! Mutta, kun hän katsoo sairasta, on kaikki taas ennallaan, ilmeettömät silmät tuijottavat tyhjyyteen.

Hilkka jättää hänet murtuneena,

Portailla hän tapaa johtajattaren, joka katselee häntä kysyvästi. Hilkka suoristautuu.

"Veljeni on Manjan lapsen isä", hän sanoo. — "Eilen sain sen tietää."

Sitten hän lähtee.

* * * * *

Pikku Irja ei heti ottanut viihtyäksensä Jounilan kamarissa.

Hän oli tottunut omaan vasuunsa ja Miihkalin tuuditteluun. Täällä oli liian hiljaista ja outoa.

Pikku tyttö huusi täyttä kurkkua, mutta tuvassa olijat eivät olleet tietävinäänkään pienokaisen vastalauseista. Ja viimein pikkuinen antautui.

Hän oppi pitämään Hilkan vakavista kasvoista ja Anna-emännän lempeistä loruista. Innokkaasti hän ojensi käsiänsä Askolle, kun tämä raoitti ovea, ja vaikka itkuvirsi olisi ollut miten sydäntäsärkevä, heti se lakkasi vanhan ukin lähestyessä. Sen Jaakko pian huomasi ja oli ilmeisesti tyytyväinen. — Mutta Jormasta hän ei koskaan puhunut kohtalokkaan illan jälkeen.

Levottomasti hän seurasi metsätöiden kehitystä, tehden suuria kierroksia hakkuupaikoilla, mutta visusti varoen, ettei joutunut puheisiin kenenkään kanssa. Asko oli hänen ainoana seuranaan. Ja se riitti.

Niin talvi sujui, päivät pitenivät jälleen ja kevät oli tulossa. Tukkikasat kasvoivat rannalla, niitä oli lukemattomia Askon mielestä, ja aikuiset katselivat salaa itäistä taivaanrantaa, jonka ääriviiva oli muuttanut muotoaan talven kuluessa. Jyhkeä salo oli siellä ennen muodostanut tumman seinän, jonka suojaan pellot piilottautuivat tuulilta ja rajuilmoilta. Nyt muuri oli rikottu. Korkeat, yksinäiset siemenpuut törröttivät taivasta vasten, ja myrskyt riehuivat ulvoen tasangoilla.

Jounilan Jaakko seisoi eräänä iltana Askon kanssa maasälpävuorella. Ilma oli kuulakka ja kylmä, taivas syvän sininen.

Laatokka lepäsi vielä lumen ja jään peittämänä, mutta tuulten pohjasointu kertoi lähenevästä keväästä.

Kuorma kuorman jälkeen saapui rannalle, tukit irroitettiin, hevosia hoputeltiin, miehet panivat tupakaksi ja pullo kiersi miehestä mieheen.

Jaakko jäi hetkeksi yksikseen korkeimmalle kummulle, Asko oli löytänyt jäniksen jäljet rinteeltä.

"Katsokaa, pojat!" kuului rannalta. "Tonttu, ennen keskiyötä! Se on paha enne."

Miehet kääntyivät katselemaan vuorelle ja rähähtivät nauruun nähdessään Jounilan Jaakon, ja kun Asko palasi, syntyi uusi naurunremakka.

Ukki tarttui pojan käteen ja lähti vaieten astumaan poispäin. Syvä suru kuvastui hänen silmissään.

Kotimatkalla Jaakko kertoi Askolle suurista saloista, jotka nyt harvenevat. Villieläimistä ja sinipiioista hän tarinoi, naavaisista jättiläisistä ja tetrien kuhertelusta, kunnes vanhat silmät sumenivat ja polttavat kyynelet vierivät poskia pitkin.

Asko koetti lohduttaa.

"Juhani sanoo, että Tyrnin puista rakennetaan vielä suuria laivojakin, jotka hohtavat kuin kulta ja purjehtivat kaukaisille maille. Niin leveitä lankkuja ei saa mistään muualta!"

Ukki veti hänet luokseen ja kuiskasi: "Suurin salaisuus on sittenkin, että metsät kasvavat uudestaan. Lapsi, muista se!"

Asko oli juhlallinen koko sen illan. Hänestä tuntui, että hän oli nyt ukin uskottu.