Part 8

Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen.

Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua?

Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi peruuttamattomaksi.

Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa.

Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella.

Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa.

Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin heräsi siihen ja säikähti hirveästi.

--Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo pahaa sinulle.

--Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan!

Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin seurusteluhuoneesen.

Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa.

Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena.

--Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä meille ilmoittaa.

Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta huomaamatta.

--Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut saamaan siitä selon.

--Minun täytyi, vastasi vapaaherra.

--Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä _incognito_ niinkuin kruunattu hallitsija.

--Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne.

Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan.

--Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen.

--Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.

--Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?

--Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.

--Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.

Syntyi pieni vaitiolo.

Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.

Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman värityksen.

--No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.

--Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä realismillani.

--Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.

--Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne?

--Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa.

--Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo?

--En ikinä.

Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen.

--Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein järjestetyksi.

--Toiset? Minun selkäni takana?

--Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa.

--Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen hartioilleen?

--Rabbing. Teidän esimiehenne.

--Hän tietää siis asiasta?

--Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille.

Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja jatkaa keskustelua.

--Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti.

Johannes repäisi kirjeen auki ja luki.

Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä tänä iltana lähdettävä.

--Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes.

Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan.

--Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi vapaaherra.

--Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös minulta kirjeen hänelle?

--Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava.

--Sitä ei seisonut kirjeessä.

--Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti esiintuodakseni.

Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan asia jo kokonaan ratkaistu hänelle.

Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja Rabbingin välillä.

Hän päätti mennä.

--Milloin ja missä? hän kysyi.

--Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän huoneissaan.

--Onko hän sairas?

--Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin odottanut.

--Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään?

--Hänkin on sairas. Minä tiedän sen.

--Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä.

Se oli ankara isku Johannekselle.

--Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin.

--Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume.

Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään.

--Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä.

Vapaaherra katsoi häneen isällisesti.

--Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette, että teidän paikkanne ei nyt ole täällä.

Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen.

Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti tarpeellisen välimatkan päähän.

--Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi.

--Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani.

--Ja ne kuuluvat?

--Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan!

--En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista.

--Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä.

--Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa merkityksessä kuin vapaaherra.

--Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs, minä olen aina pitänyt teistä...

Johannes kumarsi.

--Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän.

--Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen tehnyt tuhmuuksia.

--Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi.

Hän tahtoi saada lopun tästä.

Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen.

--En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä tänään järkiinne tulisitte.

--Pyydän, minä olen täydessä järjessäni.

--Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi.

--Kuullostaako minun sanani siltä?

--Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia.

--_Jos_ se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää ole korjattavissa.

--Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa, että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne.

--Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista?

--Sellaisia voi suvaita vielä.

--Ennen avioliittoa?

--Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja onnettomuutta.

--Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? »Rakkaus on sarja pieniä hullutuksia...»

--»Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.» Minä tiedän. Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan teidät, on kaikki hyvin.

--Se sama on omakin toivomukseni.

--Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne tahdotte tavata sairasta tytärtänne?

--Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä katsomassa.

--Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti.

Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä.

18.

Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan.

Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta käynniltään.

Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi Johannesta etuhuoneesen astumaan.

Siellä ei aluksi ollut ketään.

Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena.

Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan. Lääkäri oli juuri Rabbingin luona.

--Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes.

--Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa...

--Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa.

--Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin suurta miestä.

Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti.

Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut, mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut.

Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän lausui ilman mitään ylimenoja:

--Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne.

--Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen.

--Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

--Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin ihmetellä, että juuri _te_, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat.

--Kuinka niin »juuri te»? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua. Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan.

--Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin.

Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen huulilleen ja suuteli sitä.

--Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne.

--Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte?

--Erota, luonnollisesti.

--Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa?

--Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan.

--Kuinka kauan?

--Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan, niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni.

Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät.

--Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun mieheni ei hyväksy sitä.

--Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.

--Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen että julkiseen!

--Sepähän nähdään.

--Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että hän on kaikkivaltias.

--Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni irti hänen palveluksestaan.

Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle.

--Te olette sankari, hän sanoi.

--Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes.

--Te olette mies, jota _minä_ kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä: millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa?

Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen vastaamatta.

--Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka.

--Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä.

--Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille.

--Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan. Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet epäilyttävän käsityksen teistä.

--Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta. Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla rahoillani.

Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän.

--Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne!

--Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on tehtävä vielä enempi.

--Mitä?

--En tiedä, voinko sanoa sitä teille.

--Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän todellinen ystävänne.

--Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon teille, että minun on koetettava teidän miehellenne.

Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti.

--Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä.

--Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani.

--Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen tahtoaan.

--Teidän _pitää_, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa hänestä?

--Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut.

--Tuskin. Te ette näytä siltä.

--Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti.

--Myöskin minä olen murtunut!

--Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä.

--Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi.

--Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan.

Viereisen huoneen ovi avautui.

Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.

Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle astumaan.

19.

Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina, silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.

Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.

Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.

Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.

--Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.

--Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.

Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan silti muuttamatta.

--Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi.

--Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä _en_ matkusta tänä iltana kotimaahan.

Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan.

Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli kuin ei olisi sitä kuullutkaan.

Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti.

Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen itsestään paljastaisi.

Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia.

Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen edessään.

Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias, ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi.

Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett'eivät kaikki tanssineet hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan tuntemaan.

Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut!

Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma siitä.

Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles'in järven rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut?

Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan.

Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia hyökkäyksiä säikähtää!

Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut, silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman itsensä tuntemisessa!

Noin ajatteli Johannes.

Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia, karkeloivia perhosia.

Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää!

Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan.

--Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett'ette koskaan ole lääkärillä tutkituttanut itseänne.

--Minä en ole sairas, sanoi Johannes.

--Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis hulluinhuoneesen suljettavaksi.

Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti.

--Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin huoneesen _te_ olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi.

--Mihin?

--Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja tuomarin teitä tutkittava.

Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä odottanut.

Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa.

--Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua?

--Kenties teenkin sen kerran.

--Mikä viivyttää?

--Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät.

--Te ette tiedä?

--En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää.

Rabbing nauroi.

Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti.

--Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä vapaaehtoisesti astuisin vankilaan?

--En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai myöhemmin olen teidät sinne toimittava.

Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti.

--Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi.

--Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani.

--Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte isävainajastanne?

--Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette tappanut niin monta.

--Tappanut?

--Henkisesti ja aineellisesti musertanut.

--Siitä ei laki rankaise.

--Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista.

Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään.

--Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon nerokkaammaksi!

--_Te_ olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain yksinkertainen maamies.

--Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?

--Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.

--Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.

--Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille kostamaan.

Nyt nousi Rabbing.

--Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne keralla.

--En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.

--Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee olosuhteiden mukaisesti.

Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa. Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.

--Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista.

Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes nojatuoliin häntä vastapäätä.

--Te saitte kirjeeni?

--Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen.

--Te ette matkusta?

--En.

--Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista?

--Voi olla. Ja _jos_ matkustan jonnekin, en missään tapauksessa Helsinkiin.

--Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette minun palveluksessani...

--En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa palveluksestani pyytämään.

Rabbing kohotti kulmakarvojaan.

--Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.

--Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni vakiintunut.

--Palkka ei riitä teille?

--Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen, että ihminen ei elä pelkästä leivästä...

--Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.

--Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.

Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään oikean yhä päätä tukiessa.

Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.

--Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti minua...

--Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan.

--Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä.

--Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi oma isäntäni.

Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen.

--Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän kaltaistanne.

Johannes kumarsi.

--Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi jättää korupuheita?

--Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti. Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen.

--Uskon teihin. Näin eron hetkellä.

--Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne?

--Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut.

--Ette mistään hinnasta...? yritti Rabbing vielä.

--Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo kyllin myönyt itseäni.

Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella äänenpainolla:

--Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan asemaan.

--Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo.

--Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata, ennen kuin kuulette, _mihin_ asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa.

--Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan?

--Omaani. Mitäs te siihen sanotte?

Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa.

Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä.

Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä. Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan.