# Rahan orja ## Part 5 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rahan-orja-14386/index.md --Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä senjälkeen kuin sinä olit matkustanut. --Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani... Johannes ei voinut jatkaa enää. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» Se oli ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa. Sen muisto koski häneen liian kipeästi. Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti: --Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit. Eikähän... Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää. Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli sydämellään. --Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta. Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se. Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei ollut koskaan Auraa rakastanut. Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta. Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä, että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan. Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta. Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka alta se pilkisteli. --Oletko nyt onnellinen? --Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina on parempi kahden kuin yksin taivaltaa. Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan. He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat kahvilasejaan. Johannes sanoi sitten kuin itsekseen: --Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan. --Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura. --Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa ja se jouti tulen omaksi. --Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura vielä. --Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko sitä ymmärtää? Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan. Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa. Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen. Aura uskalsi kysyä vielä: --Ja _sinä_? Oletko sinä nyt onnellinen? Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja hillitysti: --Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta... Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja puristi kovasti sitä. Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään. Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila, jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat nyt heidän pöytäänsä remuisasti. --Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä! Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin! Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn vetämättä. --Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi? --Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila. Arvatkaa! Mahdotonta sitä oli arvata. --Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita. --Tuliko? --Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut! --Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili Johannes. --Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain todistetuksi olevani oikeassa. --Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi minullekin. Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan. Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi puolittain. --Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra. --Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste huvittelemme! Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen, ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan. Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja Rabbingista puhumattakaan! Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle. Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan luovimaan. Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan, hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät olivat sen hänelle hankkineet. Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta. Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän vaipui ajatuksiinsa. Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä ympärille. Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta. Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen vuoteen ollut muuta tekemistä. Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä asia vaatisi sitä. Mutta olisiko hänessä tuota tarmoa? Olisiko hänessä enää miestä mihinkään suureen, ratkaisevaan voimanponnistukseen? Totta kaiketi olisi! Johannes kohotti päätään oikein uhkaavasti. Uskalsiko joku ehkä epäillä sitä? Ei kukaan muu kuin ehkä hän itse. Ja samalla hän totesi itse sitä epäilevänsä. Mutta siitä nousivat hänen olentonsa syvimmät, käyttämättömät ja turmeltumattomat ainekset ankaraan merenkäyntiin. Sepä lempoa, ettei hän voisi vielä mitä tahansa, jos hän tahtoisi! Täytyi olla vain kyllin suuri ja tärkeä asia, että hän viitsisi tahtoa sitä! Siinä se oli. Häneltä puuttui päämäärä, jota kohti hänen tahtonsa olisi kaikella voimallaan, eheästi ja tinkimättömästi sinkoutunut. Aate se ei voinut olla enää. Sillä eihän hän uskonut enää mihinkään aatteisiin. Ihminen, elävä ihminen, sen täytyi olla. Joku, jota hän olisi oikein rakastanut ja jonka rakkaus olisi vaatinut häneltä kaiken tämän nykyisen, hänelle itselleen inhoittavan, mutta kuitenkin mukavan ja huolettoman elämän uhraamista. Hän oli nyt mielestään vaipunut niin syvälle, että hänellä ei ollut varaa upota enempää. Jos hänen mieli vielä elää, hänen täytyi ruveta kohoamaan. 11. Tällaisin miettein lähestyi Johannes hotelliaan. Siellä hän tapasi ensimmäiseksi oman vaimonsa, joka näytti unohtaneen kaikki, mitä heidän välillään joku tunti aikaisemmin oli tapahtunut. Irene oli päinvastoin iloinen kuin leivonen, riensi häntä vastaan, syleili ja suuteli häntä. Se oli juuri niin Irenen tapaista. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää, että tuollaiset perhekohtaukset lopulta merkitsivät mitään. Hänelle itselleen ei ollut mikään vaikeus riidellä ja hän saattoi loukkaavimmatkin sanansa ja väkivaltaisimmatkin tunnepurkauksensa puhaltaa seuraavassa hetkessä pois kuin höyhenen. Johannes oli toista verta. Hän ei voinut unohtaa mitään, ei antaa anteeksi mitään. Jokainen vaihdettu sana, jokainen saatu vaikutus painui häneen kuin terva kuivaan puuhun. Varsinkin vihamieliset sanat, varsinkin epämiellyttävät vaikutukset kohtasivat hänessä mitä herkimmän ja kiitollisimman kaikupohjan. Hän oli itsekin onneton tästä luonteensa ominaisuudesta. Mutta hän ei voinut auttaa sitä. Se oli hänen esi-isiensä perintö, Tuomas Tammisen ja tämän esivanhempien, syvältä, kaukaa, maan sydämestä. Ja se erotti hänet kokonaan niistä päiväperhosista, joiden piiriin hän avioliittonsa vuoksi oli joutunut ja joilla oli varaa suuttua ja leppyä, ihastua ja vihastua, miten milloinkin halusivat. Irenen hellyyden-osoitukset vaikuttivat häneen yksinomaan vastenmielisesti. Hän irtautui torjuvalla liikkeellä hänestä ja sanoi: --No, mikä nyt? Onko Seidi tervehtynyt? --Hän nukkuu, vastasi Irene. Mutta me pääsemme tänä iltana Oopperaan. Tiedäthän, tuohon wagnerilaiseen ensi-iltaan, johon on ollut niin vaikea saada pilettejä. Johannes ei ilahtunut millään erikoisella tavalla tästä sanomasta. Hänellä oli nyt muuta mielessään. Kuitenkin hän kysyi, jotakin sanoakseen: --Kuka ne piletit nyt on hankkinut? --Rabbing. Signe kävi äsken täällä ja toi ne meille. He tulevat istumaan aitiossa. Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset pankkimiehet... --Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi. Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen. --Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole ihmistä huonompia. Mutta sinä taidat olla heille mustasukkainen? Silminnähtävästi nautti Irene tuosta ajatuksesta. Eikä Johannes hennonnut riistää sitä häneltä. Hän päätti ottaa humoristiselta kannalta asian. --Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi laita? --Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän säärivarren. Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt. Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista! --Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen pyöreää polveaan. Irene suuteli häntä intohimoisesti. Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti. Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa silmänräpäyksessä. --Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni! Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni. Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei ollut kiireessä huomannutkaan. --Ja jos olet oikein kiltti, hän lisäsi, sinä saat sen nähdä heti päälläni. Eikö se ole kaunis? Mitä? Hän levitteli sitä Johanneksen edessä, joka istui sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä. --On, oikein kaunis, hän vastasi. Kaunis taitaa hintakin olla. Johannes oli heti oopperapuvusta kuullessaan aavistanut, mistä johtui Irenen äkillinen mielenmuutos häntä kohtaan. Sen hinta mahtoi olla huimaava! Sitä huimaavampi, mitä keimailevampi Irene oli hänelle. Tuo ajatus oli omiaan suuresti hänen tunteitaan kylmentämään. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut varaa maksaa ja ettei hän olisi mielellään maksanutkin vaimonsa mieliteoista tässä suhteessa, sillä hän tahtoi itse, että Irene kävisi hyvin puettuna. Se oli hänelle pieni itserakkauden kysymys. Irenen ylhäisten sukulaisten tuli huomata, että tällä oli mies, joka kykeni sekä elättämään että pukemaan puolisonsa. Vaan sentähden, että häntä harmitti ja hävetti nähdä Irenen käyttävän tuollaisia keinoja tahtonsa toteuttamiseksi. Se oli hänen mielestään niin tuiki poroporvarillista! Hän tunsi ikäänkuin itsekin sen kautta alentuvansa. Ja hän oli monta kertaa ehdottanut, että Irene määräisi itselleen jonkun summan, joka hänellä olisi vakituisesti ja vapaasti kuukausittain käytettävänään, ilman tilinteko-velvollisuutta. Irene ei ollut aluksi tahtonut mitenkään suostua siihen. Koko tuo ajatus oli ollut uppo-outo hänelle. Olivathan he mies ja vaimo, hän oli sanonut, ja olihan kaikki yhteistä heidän välillään. Siksi hän oli kieltäytynyt siitä jyrkästi. Ja kun Johannes oli uudelleen palannut siihen, hän oli loukkautunut. Hänen miehensä ei siis tahtonut olla kaikissa asioissa hänen miehensä enää! Hänen miehensä tahtoi työntää hänet syrjään ja laajentaa juopaa heidän välillään! Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän pälkähtänyt. Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene ruvennut itkemään. Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla uskottomia miehilleen! Hän tahtoi ainakin kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa olla niin lähellä miestään kuin mahdollista. Se oli hänelle kunnian-asia, jonka hän oli oppinut omasta kodistaan ja vanhoillisesta, ylimyksellisestä ympäristöstään. Kunnian-asia hyvänä äitinä ja uskollisena puolisona. Siksi hän ei ollut suostunut myöskään ennen häitä mitään avioliitto-sopimusta heidän välillään tekemään. Eikä samasta syystä nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi. Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi. Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan, ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia Johannekselle. Johannekselle eivät ulkonaiset muodot merkinneet mitään, ellei niitä ollut vastaava sielullinen sisällys kannattamassa. Tavan orja oli Irene. Johannes oli usein surulla huomannut sen. Hän oli tavan orja siinäkin, että hän kyllä oli valmis tapaa muuttamaan, vanhan jättämään ja uuden omaksumaan, jos hän vain havaitsi sen olevan hienoa ja nykyaikaista. Mutta silloin täytyi hänellä olla tukenaan arvostamansa seurapiirin ehdoton enemmistö. Yhteiskunnan täytyi ensin omalla esimerkillään näyttää se hyväksi ja oikeaksi. Sitten hän oli kyllä valmis kuuliaisena yksilönä tuota esimerkkiä seuraamaan. Hän olikin monessa suhteessa muuttanut tapaansa. Mutta Johannes oli heti huomannut, ettei se merkinnyt hänelle mitään sisällistä vapautumista ja yksilöllistymistä, vaan uutta orjuutusta. Nyt ulkomailla hän oli saanut runsaat käsirahansa, sillä eihän Johannes voinut olla joka hetki hänen kanssaan, ja rahaa oli aina tarvis. Varsinkaan ei Johannes tahtonut taipua yhdessä hänen kanssaan suuresta myymälästä toiseen vaeltamaan. Se oli siis jäänyt Irenen ja Signen asiaksi, joilla oli milloin mikin kavaljeeri seurassaan. Tietysti eivät nuo käsirahat olleet riittäneet. Hän oli saanut monta kertaa lisää, ja Johannes arvasi niiden nyt jälleen olevan lopussa ynnä melkoisen maksamattoman laskun häntä odottamassa. Tuo tieto ei suututtanut häntä, ei ensinkään. Se teki hänet vain tarkaksi ja teräväksi syrjästäkatsojaksi. Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan yhtäläisin vivahduksin uudistuneet. Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen. --Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua tästä kadehtimaan? Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan Ireneä. Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää. Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan, joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa. Olihan se tuiki naurettavaa! Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä. Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä. --Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan sano hänelle, mistä olet ostanut sen! Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun. varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä riisuutumaan. Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan. --Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita nappeja auki. Johannes auttoi häntä. Irene istui selin hänen polvilleen. Ja jälleen, aistien noiden nuorten, muhkeain muotojen kosketusta vasten ruumistaan, totesi Johannes, ettei Irene sittenkään ollut hänelle samantekevä. Eräs salainen, turmeltunut aavistus, että häntä vieteltiin, tuntui vain lisäävän hänen mielentilansa kiihoittuvaa, hekkumallista pohjasävyä. Pian hän näki palan pyöreitä, valkeita hartioita edessään paljastuvan. Ja kun hän tahtoi nähdä vielä enemmän, hän kohotti Irenen nopeasti seisomaan ja suuteli korvan alle häntä. --Johannes! kuiskasi Irene. Joku voi tulla. Johannes sulki ovet koneellisesti. Kun hän kääntyi, seisoi Irene peilin edessä jo puoli-alastomana. Johannes riisui hänet kokonaan ja kantoi hänet hotellin leveään, hyllyvään, arkipäiväiseen ja puhtaudeltaan epäilyttävään vuoteesen. Hän tiesi kaikki, mitä hän teki ja ymmärsi täysin tämän itse-inhoisen, lihanhimoisen syleilyn häpeällisyyden. Kuitenkaan hän ei olisi mistään hinnasta voinut eikä tahtonut jättää sitä tällä hetkellä tekemättä. Hänen päänsä oli aivan kylmä, samoin hänen sydämensä. Hän rakasti hermoillaan. Väkivaltaisuuden vaistot olivat hänessä heränneet. Alku-ihmisen vaistot kaukaa korven povesta. Hän tahtoi tehdä pahaa tuolle kauniille, ärsyttävälle kulttuurikukalle, jota hän nimitti vaimokseen. Hän tahtoi sitä loukata ja haavoittaa. Hän näki vielä iltaruskon kimmeltävän vastapäisen talon harjalla. Sitten hän vaipui syvyyteen. Parisin sinipunerva, myrkyllinen, hermoja huumaava ja mielikuvia herättävä hämärä tunki huoneesen. 12. Se jäi Johanneksen turmeltuneimmaksi vaikutukseksi tuhansien viettelysten ja nautintojen kaupungista. Ja sen hän oli saanut oman vaimonsa kanssa! Hän oli nähnyt sitä ennen yökahvilain kaupanolevan, tarjottimelle levitetyn irstauden, vaeltanut varieteet, tanssipaikat, Punaiset myllyt ja Tabarinit. Niiden joukkovaikutukset olivat olleet tosin jotakin uutta hänelle. Mutta mitä olivat niiden matshikset ja apashitanssit tuon hämärtyvän hetken rinnalla hänen omassa hotellihuoneessaan, jolloin hän lain suojan ja yhteiskunnan varjon alla tunteettomana, sydämettömänä nautiskelijana oli päästänyt irti intohimonsa! Rakastanut oopperapuvun hinnan edestä! Ja maksanut rakkautensa mielellä kuin olisi setelitukku, jonka Irene vielä sukkasillaan kätki käsilaukkuunsa, ollut porton hinta. Jospa se olisi ollut edes tavallinen portto! Kunniallinen, yhteiskunnan laillistama ja elinkeinoaan rehellisesti harjoittava naispoloinen, joka olisi mennyt menojaan eikä enää koskaan näyttäytynyt. Johannes olisi silloin tuntenut häpäisevänsä vain ruumistaan eikä sieluaan. Mutta tämä jäi. Ja tässä olivat samalla eräät tärkeät sielulliset arvot kysymyksessä. Tässä petettiin itseään ja muita. Tässä petettiin koko yhteiskuntaa. Tässä valehdeltiin rakkaudeksi sitä, mikä ei ollut rakkautta, ja hyveeksi sitä, mikä oli katujen ja torien pahetta pahempaa! Kaikki tekopyhän, turmeltuneen, sydänjuuriaan myöten mädän yhteiskunnan suostumuksella. Saman yhteiskunnan, joka piti häpeänä, jos nuori mies ja nainen sen pyhitystä odottamatta puhtaalla sielulla ja ruumiilla toisilleen antautuivat, ja rankaisi rikoksena, jos syvä, totinen rakkaus saattoi kaksi ihmislasta yhteen sen asettamien aitojen ja veräjien yli. Ja tuon turmeluksen rakenteen sanottiin lepäävän avioliiton pohjalla. Siispä mahtoikin juuri siinä mädän syvimmät synnyt piillä. Jos maailmassa vielä joku yhteiskunnallinen vallankumous oli mahdollinen, oli sen alettava syvemmästä, puhtaammasta ja ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä. Johannes mietti noita mietteitään ylhäällä Notre-Damen korkeudessa, jonne hän oli kiivennyt enemmän oman mielentilansa pakosta kuin kaupunkia katsomaan. Hän oli tuntenut tarvitsevansa raitista ilmaa. Ja lähtenyt jo varhain aamulla yksin kävelemään. Aamu-aurinko oli tehnyt hyvää hänelle. Parisin, oikean, todellisen, työn ja älyn, terveyden ja luonnon Parisin herääminen vihanneskärryineen, maalaishahmoineen, vaeltavine työläisjoukkoineen ja toimipaikkoihinsa kiirehtävine kunnon tyttösineen oli hetkeksi hänen mieltään virkistänyt. Sitä tarvittiinkin. Sillä hänelle oli tapahtunut paljon eilisestä.---- Hän oli ollut Oopperassa vaimonsa kanssa, joka uudessa puvussaan oli ollut todellakin säteilevä. Myöskin Johannes oli tuossa häikäisevässä ympäristössä tuntenut yhteiskunnan huipuilla kulkevansa. Hän oli jälleen ihastunut Ireneen ja toivonut vain hetkeä, jolloin he olisivat kaksin hotellissaan. Mutta kun ooppera oli päättynyt, olikin Signe lähtenyt heidän sairasta lastaan katsomaan. Se oli harmittanut hiukan Johannesta, sillä oikeastaan hän olisi tahtonut heti mennä levolle. Mutta hän ei voinut väittää vastaankaan, kun vapaaherra Carp ehdotteli, että Johannes sitten saattaisi Signen samoilla vaunuilla heidän hotelliinsa. Hänen itsensä täytyi vielä mennä illalliselle Rabbingin ja noiden ranskalaisten pankkiherrojen kanssa, sanoi hän. He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan valvomasta Seidin vuoteen ääressä. Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin silmin ympärilleen. »Onko hän nukkunut?» oli Johannes Liisalta kysynyt. »Kyllä, koko illan», oli Liisa vastannut. »Nyt heräsi juuri.» Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja surulla täyttämään. Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes takaisin mietteissään. Ja herännyt niistä vasta silloin, kun oli kuullut oven avautuvan käytävään ja arvellut Signen jo olevan lähtemässä. Hänenhän tuli saattaa Signe kotiin! Hän oli avannut viereisen huoneen oven. Ja nähnyt peilistä, miten Signe riisui hänen vaimoaan, kuten Johannes itse oli tehnyt eilen iltapäivällä. Ja miten Signe suuteli tätä kaulaan ja miten Irene painoi kiinteästi hänen kättään vasten paljasta, hempeää poveaan. Ja kummankin kasvoilla oli ollut ilme niin nautiskeleva ja autuaallinen, ettei Johannes voinut sitä vieläkään unohtaa. Hän oli lyönyt oven kiinni samassa silmänräpäyksessä. Kuullut, miten kumpikin olivat huudahtaneet, ja syöksynyt päistikkaa ulos huoneestaan. Portaiden alapäässä hän oli tavannut Liisan, joka oli myös ollut täysin puettu kuin ulos lähteäkseen. »Mihin menet?» hän oli kysynyt.